tiistai 30. lokakuuta 2012

1-vuotias leipoo

Seuraava Onnellisten Marttojen-kerhosta karannut järjen riemuvoitto tai joku mielenterveysongelmainen, joka tulee sanomaan mulle että leipominen on terapeuttista, voi olla varma, että kuolee onnellisena tukehtuessaan korvapuustitaikinaan. Voi jumalauta, mitä touhua.

Sen sijaan että olisin viettänyt tämän illan onnellisena salilla tehden viikon ensimmäistä osiota uudesta munuaistreenistäni, olen himassa ja leivon vittu pullaa, koska huomenna synttärit ja koska on sitten kiva viedä niitä työkavereille ja siinä sitten iltapäiväkahvit ryystää.

Öö, eihän ole. Ei ole yhtään kivaa. Leipomisen terapeuttisuus on urbaanilegendaa ja todellisuudessa sen sijaan että se purkaisi jotain pinnalla kyteviä aggressioita, se synnyttää ihan uudenlaisiakin aggressioita, joita et edes tiennyt olevan olemassa ja kaivaa ne ja muut jo haudatut vihantunteet esiin ennen kuin olet ehtinyt kaikkia jauhoja lisätä. Aijjumalauta, että korpee!

Olisin aivan mieluusti kävellyt huomenna Kamppiin ja ostanut siitä jostain pystyleipomosta keskeltä käytävää kakskytä suklaacroissantia ja tarjoillut ne muiden laulaessa kirkkain äänin ja silmin minulle onnittelulauluja toisensa perään. Nyt mulla on vajaa puol tuntia tässä aikaa ennen kuin täytyy mennä taas hakkaamaan tota perkeleen kardemummalle haisevaa klönttiä ja keksiä jostain kaulin. No, se ei kyllä oo ongelma, koska tossa on tyhjiä viinipulloja säkillinen. Ei tässä olla ensimmäistä kertaa viinipullolla taikinaa hakkaamassa. Edellisestä tuli pahoinpitely ja ehdonalaista tosin... eheheheeeeäääääh. Todella huono. t o d e l l a.

Ja nyt se puol tuntiakin on mennyt, koska raastoin jotain leivontasuklaata ja raivottiin kamun kanssa kilpaa puhelimessa vartti.

Minä, Kauko, olen huomenna 28-vuotias, jollen tukehdu raivoon tai taikinaan sitä ennen. Mä vaan mietin, että mihin katos ne nelivetokännit ja jäätävä kuosaaminen ja synttärivapaatoiveet tai töihin darrassa-tilanteet? Missä vaiheessa musta tuli työkavereille pullaa leipova undulaatti? What happened? Did I fucking went and grew up?

Nyt on ekat pullat uunissa ja voin rehellisesti sanoa, että oli niin eka ja vika kerta tänä vuonna ku tällaseen helvetin rumbaan alan. Asiaa ei lohduta sekään, että pullat on niin sietämättömän rumia, että pelti näyttää siltä kuin siinä ois ollu joukkotappelu Jack Bauerin, Arnold Schwarzeneggerin, Tony Halmeen ja Matti-Esko Hytösen kesken. Arnoldin sukunimenkin kopipastesin vaan Kuuklesta.

(Tässä meni nyt sen verran aikaa, että sain ekan pullankin maistettua ja voi jumalauta! EI MAISTU VITTU MILTÄÄN! Ei ihmekään, että jengi just ei koskaan syö omia leipomuksiaan vaan roudaa ne työpaikoille muiden syötäväks. Vikaa peltiä kohden näyttäis kyllä semisti paranevan, mutta mulla meni jo maku, jota ei tosin koskaan ollutkaan.)

Tänään vietetään kans eräitäkin synttäreitä; Samaan aikaan toisaalla täyttää YKSI vuotta!

Kiitos kaikille lukijoille ja kaikille, jotka ovat kommentoineet niin täällä kuin tuolla ostareilla ja lähiöiden väliköissä! Haluttais kiittää myös tietty isejä ja äitejä ja kaikkia ystäviä ja sukulaisia, koska ilman teitä meillä ei olis mitään mistä kirjoittaa (kohteliaisuus?)! Haluttais kiittää Eminemiä ja sen tytärtä, J-mania, Tyyppiä, Aarretta ja kaikkia muita! Tää Oscar merkitsee meille tosi paljon ja
- ai tää ei oo se gaala?
nii ja JUMALAA! MEIDÄN USKISBLOGI HALUAA KIITTÄÄ MYÖS JUMALAA!

Kommentoikaa, jakakaa, antakaa aiheita, rahaa, ruokaa, persäh ihammitävaa! Voin luottavasti Ekinkin puolesta sanoa, että meille kelpaa kaikki!



pyhällä hengellä,
Kauko


torstai 25. lokakuuta 2012

Kakkaa, puuroa ja kelikameroita

Yksi tilaaja on yön aikana saanut meistä tarpeekseen ja hetken kuluttua kertoessani lempiharrastuksestani, suoleni toiminnasta sekä uusimmasta herkusta kokeilevassa keittiössäni voin uskoa, että teitä lähtee täältä kerralla enemmänkin! 

Tänään palasin vanhan joka syksyisen ja keväisen lempiharrastukseni pariin. En suinkaan tarkoita sitä parin kuukauden spurttia joka kevät ja syksy, kun päätän kohottaa kuntoani, lannistun ja luovutan vaan kelikameroiden tutkimista. Kelikamerathan ovat liikennekameroita ympäri Suomen, jotka päivittyvät tunnin välein ja kertovat kera kuvan ja pienen sääinfon mikä on meininki. Tutkimukseni rajoittuvat pääosin Lappiin. Miksikö? No siksi tietysti, että on ihan älyttömän siistiä esimerkiksi keväisin nauraa, että onkhos thullut khesää nhyt thalven keskhelleeee, kun meillä koivut kukkii niin siellä aurataan viimeisiä hiutaleita jonnekin Saanan juureen. Kesällä on tietysti kiva kateellisena tuijotella yötöntä yötä ja talvella sääliä kaamosmasentuneita. Tänään tsekkasin syksyn etenemisen ja totesin, että ei oo enää edes ruskaa pakkasessa, kun siellä on menty talvirenkailla jo varmaan heinäkuusta. Lunta on jumalauta joka penkka puolillaan, jossain enemmän ja toisaalla vähemmän. Ihan skifi fiilis tuli. Täällä kun aamulla Töölönlahden kaislat kylpi mitä kauneimmassa aamuauringossa keskellä värikästä maisemaa. 

Pohjoisesta talvi nousee, toteaa Kauko salaperäisesti.


Suolen toiminta. Yksi lempiaiheistani. Ei tarvitse olla edes vanhus kertoakseen millaista kakkaa tänään tuli ja arvuutella millaista tulee huomenna. Kakkaaminen on kyllä kliffaa puuhaa paitsi kahtena edellispäivänä, joina se ei ole ollut yhtään kliffaa. On tullut kaikennäköistä kakkaa kuulkaa. Ainoa mikä niitä kaikkia on yhdistänyt on ollut kiinteyden poissaolo koostumuksessa. Yrjöttääkin. Ja huippaakin vähän. Taisteleeko elimistö alkanutta munuaistreeniä, pikaruokalasta jopa vartissa haettua salaattia vai e-pillereitä vastaan, mene ja tiedä, mutta suolen toimintani pakottaa minut seuraamaan itseään tiiviimmin kuin keskiverto vanhus seuraa omaansa. 


Sitten kokeilevaan keittiöön. Tästä vatsan toiminnasta/toimimattomuudesta johtuen tein tänään iltapalaksi erityisherkkuani puuroa. Eikä mitä tahansa puuroa vaan Neljän Viljan Nalle-puuroa. Se on maailman parasta puuroa. Toisella sijalla on riisipuuro. Kolmatta sijaa ei ole, koska kaikki muut puurot ovat hanurista. Erityisesti kaurapuuro. Siis kuka helvetti oikeasti pystyy syömään kaurapuuroa? Tää on ollut mulle valtava arvoitus jo vuosikausia. Miten sen saa alas ilman oksennusrefleksiä? No joo, mutta siis Nalle-puuroon... Keittelinpä illan ratoksi ja vatsani iloksi hyvän satsin tätä herkkua, kunnes tajusin, ettei kaapissa ole margariinia tahi voita. Kohdattuani tämän pettymyksen mietin mistä nyt silmä tälle herkulle ja mitä omat silmäni näkivätkään; Creme fraiche-purkki, vähän käytetty. Siitä kuulkaa lappasin Nallelle silmän ja voi jumaliste mille tasolle meikäläisen herkkupuuro nousi! En ollut uskoa creme fraiche-silmääni! Lappasin kaks lautasta tätä Kaukon Unelmaa varmasti vartissa ja kyllä ny on kuulkaa hyvä olla. Eka kiinteä kakkakin tuli het herkuttelun jälkeen. 

ELÄN SUURTA UNELMAA! TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ! (
Vähän kyllä vielä yrjöttää, jos rehellisiä ollaan.)


Kauko

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Mä suunnistan kohti onnea

Luin eilen illalla yhteiskunnan syrjäyttämän Jennin tarinan ja tuli sellainen fiilis, että on se ny helvetin vaikeeta tuo elämä julkisella sektorilla, kun mielenterveys pettää. Siksipä haluankin kertoa teille oman tarinani helppoudessaan ja lyhykäisyydessään, ettei teidän jokaisen masentuneen ihmispaskan tarvitse siellä nyt sitten olla syrjässä ja kuolla pois, kun kukaan ei välitä.

Olipa kerran Kauko, jolla hajosi kaikki käsiin. Olin tullut petetyksi ja kärsinyt rankkaa henkistä väkivaltaa ja vallan käyttöä suhteessa neljän vuoden ajan, koska olin tyhmä ja rakastunut ja uskoin joka kerran jälkeen, että minun rakkauteni yksin pelastaa ihan vitun kaikki ja muuttaa ihan vähintään koko maailman. Viimeisen puolen vuoden aikana tätä suhdetta tapahtui seuraavaa. Ukki kuoli joulun alla. Toinen ukki kuoli heti helmikuussa. Vaihdoin kokonaan uudelle alalle, erosin tästä ensirakkaudestani, jota myös ihmispaskaksi kutsutaan, muutin itselleni tuntemattomaan kaupunkiin, tein aivan helvetisti töitä enkä saanut frendejä. Illat dokasin tai söin. Ja itkin. Ja sain raivokohtauksia. Kuulostaako vähän huipulta!

Jossain vaiheessa tilanne menikin siihen, etten kyennyt hoitamaan itseäni millään keinoin. En avannut posteja enkä noussut sängystä, jos siihen vain oli mahdollisuus eli esim. vapaapäivä. Tätä kesti ehkä vuoden, kunnes äiti laittoi tietokoneen auki ja sanoi, että KVG itselles terapeutti. Tossa on puhelin ja sä et lähde tosta ovesta ennen kuin olet soittanut sille ja varannut ajan. Näinpä minä sitten olin aloittanut avun hakemisen. Olipas aivan helvetin vaikeaa.

Ensimmäisen kesän aikana yksityisen sektorin psykoterapeutti selvitti minulle miten kannattaa toimia. Saadakseni B-lausunnon, jota tarvitsen saadakseni Kelasta tukea alkavaan psykoterapiaani, minun täytyisi käydä kolmen kuukauden ajan psykiatrilla. Yksi kerta kuukaudessa riittäisi eli yhteensä kolme kertaa. Hän teki yhteistyötä eräänkin yksityisen tahon psykiatrin kanssa, jolta sainkin välittömästi ajan. Kävin siellä kolme kertaa sen kesän aikana, minkä jälkeen hän kirjoitti minulle B-lausunnon, jonka toimitin Kelaan.

Tähän väliin haluan sanoa, että toki tilanteeni on täysin erilainen kuin Jennin, koska olen koko masennukseni ajan ollut joko työelämässä tai työtön. Kaiken lisäksi minulla on ollut se onni, että kaverin painostuksesta liityin ajoissa ammattiliittoon, joka jäädessäni työttömäksi, koska voimat eivät riittäneet, toimi enemmän kuin hyvin tukipilarina ja sain sieltä jopa suht hyvät rahat per kuukausi, koska olin kuluttanut itseni niin loppuun tehdessäni helvetin paljon töitä edellisen kahden vuoden aikana. Ansiosidonnainenhan lasketaan kahden edellisvuoden tulojen mukaan.

Psykoterapia käynti ilman Kelan korvausta maksoi 63euroa.  Käynti psykiatrilla maksoi 90euroa. Tämä tapahtui siis yhteensä kolme kertaa kolmen kuukauden aikana. B-lausunto maksoi 80euroa. Äkkiseltään laskettuna päästäkseni Kelan tukemaan psykoterapiaan aikaa meni noin kolme-neljä kuukautta ja rahaa meni arviolta noin 450 euroa yhteensä koko kolmen-neljän kuukauden aikana. Osa kustannuksista syntyi siitä, että Kela vaatii myös lääkellistä hoitomuotoa ennen kuin se myöntää mitään ja söinkin paria lääkettä kesän aikana, mutta sivuvaikutukset olivat niin kiusallisia (esim. niagara-henkinen hikoilu jne.), että ilmoitin psykiatrille, etten voi syödä lääkkeitä. En myöskään halunnut lääkkeellistä hoitoa, mutta jokainen tyylillään. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että Kela korvaa myös psykiatrikäynneistä noin 30euroa. B-lausunnosta ei tule korvauksia, mutta käynneistä tulee eli lopputulokseksi tulee rapiat 300e, kunhan korvaukset napsahtaa tilille.

Kelalta tuli päätös siitä, että tukevat psykoterapiaani noin vuoden. En muista tarkkaa lukua tuettujen käyntikertojen määrästä, mutta käsittääkseni niitä oli noin 80 tai jotain. Tämä mahdollisti jopa pari kertaa viikossa käymisen. 63euron terapiakäyntimaksusta Kela korvaisi 52euroa eli omaa maksettavaa jäisi rapiat kymppi per sessio.

Tukea on mahdollista saada kolmeksi vuodeksi ja sitä haetaan aina vuoden jälkeen uudestaan tuoreella B-lausunnolla. Ensimmäisen vuoden jälkeen B-lausunnon saamiseen riittää vain yksi käynti psykiatrilla eli 90e käynti + B-lausunto 80e = 170e.

Jos oikeasti haluaa itseään hoitaa niin ei varmaan ole kovin vaikea hoitaa noita masseja jostain? Aika moni sais noikin rahat kasaan, jos jättäis yhden baariviikonlopun väliin kuukaudessa. Mä ainakin olen tässä maassa apua saanut, kun sitä olen hakenut ja olen erittäin kiitollinen siitä, koska mä suunnistan kohti onnea. Enpä tiedä missä olisin nyt, jos olisin lähtenyt hoitamaan itseäni kunnallisen sektorin kautta eli tärkeissä jutuissa, kuten mielenterveys tai hammashoito, suosittelen kääntymään yksityisen sektorin puoleen.

Paperitöitä jouduin koko prosessin aikana tekemään todella vähän. Psykoterapiahakemus Kelalle + 1 liite B-lausunto x3 kolmen vuoden aikana. Korvaushakemus psykiatrikäynneistä yhteensä viisi kertaa kolmen vuoden aikana, liitteinä kuitti käynnistä. En voi sanoa, että nää olis ihan hirveesti niitä vähäisiä voimia vienyt ja hyvä niin.


terapeuttisin terveisin
ystävänne Kauko


tiistai 23. lokakuuta 2012

Oodi sentimentaalisuudelle

E-pillereissä on se hyvä puoli, että tietää varmasti aina milloin menkat on alkamassa. Tällaisena päivänä, kun käyn isin (joo, isi kuulostaa lapselliselta, mutta lapsihan mä olinkin kun sitä niin kutsuin) haudalla ja tappelen perhejoulua koskevista suunnitelmista sen ainoan hengissä olevan vanhemman kanssa ja sen jälkeen tulen kotiin sisustamaan/suursiivoamaan, on ilmiselvää, että ens viikolla hiljaa pois veri virtailee.

Vietettiin isin kans reilu puolituntinen tunteikkaissa merkeissä. Seisoin tammenlehtien peittämässä märässä ruohomudassa ja tilitin kuin missäkin amerikkalaiselokuvassa kuinka olis niin kivaa, kun se olisi täällä mun kanssa ja kuinka äiti lähettää terveisiä ja kuinka oon vihdoinkin löytänyt suht kunnollisen poikaystävän ja että asun Kalliossa. Varastin sankarihaudoilta isille kynttilän ja pyysin heti jumalalta anteeksi ja kerroin, että se tulee nyt tarpeeseen ja vaikka tiedän sen olevan väärin niin kyseessä on kuitenkin kynttilä, joka on jo tuulessa sammunut ja puoliksi palanut ja sen laittaja on kuitenkin jo saanut viestinsä perille ja sinne sankarihaudoillekin jäi vielä monta kynttilää, mutta minun sankarillani ei ole yhtään ja mä luulen, että se oli jumalalle ihan okei.

Lisäksi tulin IKEA-bussilla himaan, koska näin säästin seutulipun hinnan ja pistin J-manin tarjoamaan mulle iltapäiväkahvit tyylikkäästi Elielissä. Aika häikäilemätön meininki, vaikka itse sanonkin.

Salillekin piti mennä, mutta mun piti ensin vaan ihan vähän imuroida. Se johti kuitenkin siihen, että imuroin, pesin lattian ja siirsin lähestulkoon jokaisen huonekalun paikkaa asunnossani, jossa nyt lepää rauha ja ollaan jotakuinkin voiton puolella. Pesänrakennuksen lomassa oli luonnollista fiilistellä kaikkein sentimentaalisimpia biisejä koko maailmassa ja itkeä vollottaa. Mutta sillai hyvällä tavalla. Ei enää niin, että koko maailma tuhoutuu ja ainoa mikä jää henkiin on minun itsesäälini. Kaikki on oikeastaan aika hyvin. Äitiäkin rakastan, vaikken sitä muista koskaan sille sanoakaan.



Sentimentaali-Kauko

ps. Raaka-Ekin tv-debyytti eilen, kuinka moni tsiigas käsi ylös?!


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Mitä Freud tähän sanoisi?

Moikka moi! Ajattelin tervehtiä Teitä ylipirteästi, sillä pelkään vihaisia katseita koska tahtini päivittää rakasta blogiamme on surkea. Menee niin kausittain. Mutta nyt... Nyt jumalauta piisaa aiheita!

Eli Eki moi!


Ihmiset, jotka kerrotte kolmatta flunssaa vuoden sisään potevalle henkilölle itse sairastuvanne vain kerran vuodessa, ajatelkaa tätä:

Mitäs jos kerran vuodessa sairastutte esim. AIDS:iin? Olisiko silläkin yhtä hyvä leuhkia?
Facebook-statuksenne toitottaisi: "OMG! 3 vkoo ihan hirvees HIV:ssä, vaik kävin ottaa AIDS-bussissa rokotuksen, ja nyt tuntuu ihan narkoleptikolt :("

ET KYL MÄ MIELUUMMIN OTAN TÄN 3 KERTAA VUODESSA JYLLÄÄVÄN PASKAFLUNSSAN!


Jumalauta. Iski semmonen flunssa männä viikolla, että hetken kuvittelin olevani töissä isoäitini omistamassa etnokaupassa enkä päässyt asuntooni, sillä kämppikseni oli asentanut sähköaidan omakotitaloamme ympäröimään. Hän oli suuttunut minulle ilmeisesti koska käytin työmatkoihini kahdeksan tuntia päivässä.

Huh, kuumehoureunet.

Herättyäni/havahdettuani olin kuitenkin tyytyväinen; olinhan kokannut herkullisen riista-aterian, joka odotti jääkaapissa. Ja vitut olin. Unessa juu..
HAH! Jääkaappi typötyhjä , olinhan kökkinyt lähiöbaarin tiskin takana koko viikonlopun eläen lähinnä uuden pitopalveluni -Eki and the Epic Kitchen Disaster- tuottaman Cowboy-lasagnen rasvalla.  Sitä kun duunattiin nälkäisille varpajaisäijille, futaajille ja lätkäfaneille semmoset määrät, että keittiöni tuntui ihan oikealta keittiöltä. Jopa liian pieneltä.
Mut hei khamoon! Pitopalvelu olarilaisessa kaksiossa? Pekonia?! Too good to be true.
"Cowboy-lasagne?" te kysytte. -Cowboy-lasagne, minä vastaan. Sillä jos pekonia, jos papuja, jos westernejä rakastava kotikokki = Cowboy-lasagne. Hiffaatteko?

Ei ollut aikaa tai voimia käydä kaupassa. Onneksi voin aina uneksia megakokkailusta ja herätä karuun todellisuuteen.
Tästä johtuen söin kaurapuuroa veden kanssa ja toivotin tervetulleeksi ihastuttavan, naiseuttani korostavan ystävän: kuukautiset. Kauneinta, mitä naisen elämässä voi olla.

Ellei se herätä uinuvaa hormonihirviötäni henkiin siihen malliin, että tyyppiä pelottaa vastata puheluihini koska "paska fiilikseni pilaisi hänenkin boogien".
Aa. Eli että tapailemme suht säännöllisesti, puhumme diippejäkin asioita, diggailemme toisistamme ja olemme uskollisia toisillemme. Mutta sitte et vittu kestä kattella mun pahaa päivää? KOSKA SE PILAA SUN SUNNUNTAIN. VOI VOI..
Äh, muutaman tekstiviestin kiukuteltuani laitoin kuulokkeet korville, surullisen synkät biisit soimaan, röökin palamaan ketjussa ja istuin olkkarin lattialla jäätelöpurkkipurkki edessä ja hengittelin. Joo, sitä menthol-savua ja jätskiviileyttä. Yhtäkkiä tein oivalluksen. Saatana, OIDIPAALISUUS ON TOSIASIA!
Faija on just ku tyyppi. Käytökseltään, that is. Joo, eivät ehkä kestä katsoa huonoa päivää, mutta toisaalta eivät myöskään ole koskaan sellaista luvanneetkaan. Ja kun he toimivat jotenkin tylysti, niin tovin kuluttua tulee kömpelön vitsikäs viesti, joka selkeästi sisältää pienen huolen toisen voinnista. Tunteista ei kuitenkaan puhuta.
Saako kiukutella vai ei? Joo ja ei. Emmä tiedä.

Luonnollisesti aiheesta piti pitää itkupuhelumaratonit niin Kaukon, aarteen, äitin ja siskon kanssa. Ai nii, ja toisenki siskon. Eriäviä mielipiteitä, joten suuri aivoriiheni on vielä keskeneräinen. Ilmoitan Teille jahka se valmistuu.

Näitä menkkafilosofointeja ei edesauttanut exältä tipahtanut viesti, kissani olohuoneeseen murhaama lintu, peili, jonka mukaan olin läski ja kostoksi jätin syömättä, ParaTabsit, jotka sekoittavat vatsan, siskonpoikani synttärit, jotka unohdin tai netti, joka ei toimi.
Itseasiassa oli niin paha mieli, että särki sydäntä. Dramaattisena ihmisenä masensin itseäni lisää välillä katsomalla peiliin: tukka paskanen: check! naama laikukas ja akneinen: check! suu mutrussa: check! elämä paskaa: check!
Tästä suivaantuneena söin lisää jäätelöä ja muutin mieltäni tyypin suhteen noin tunnin välein. Hän sai informaation mielialastani tekstiviesteitse, koska olisi vituttanut kuunnella vastaajan höpinöitä.

Miks naiset on niin idiootteja? Hoivavietti tai jotain vissiin saa meidät uskomaan, että "Oh, juuri minun palvova kirjeeni Breivikille saa hänet muuttumaan hyväksi ja katuvaksi ihmiseksi".
Öö venaas hetki niin mä otan mun etusormen esiin ja heiluttelen sitä sun naaman edessä, asenteellisesti todeten: "It ain't gonna happen, sister."
Joskus tekis mieli läpsiä naamaan hyväntahtoisia ja typeriä naisia, jotka ottavat riesakseen jonkun alkoholisti-sarjamurhaaja-narkkarin, joka yhteiskunnan silmissä on totaalisen menetetty tapaus, mutta ei tämän naisen mielestä. "Hän on vain väärinymmärretty." Jearrait, ainoa asia, mikä noissa kuvioissa on väärin, olet sinä ja sinun vajaamielinen ajatusmaailmasi, URPO!!

Okei. En mä tyyppiä vertaa Breivikiin. Tai muuhunkaan sekopäähän. Mutta pisti vaan miettimään, josko olen vain ajatellut koko ajan hakevani juuri tämmöistä, noh kärjistetysti sanottuna kylmähköä suhdetta, vaikka tosiasiassa asia on täysin päinvastoin.
Äh, emmä tiedä. Tässäkin asiassa päätös tullee myöhemmin.
Ehkä mä ajattelen liikaa.

Saanks mä nyt kertoa jotain muita juttuja? Jätetään muille noi diipit shitit. Jeah.
Olin taas kerran hyvä täti ja lähdin siskojen ja niiden poikien kanssa keilaamaan. Onhan niitä poikia kiva nähdä. (Varsinkin jos unohtaa sen yhden syndet pari vkoa myöhemmin...)

Noh, siinä katsoessani kun nuorin pojista, 6v., keilaa mielestään huonosti ja mököttää (se kyllä keilas huonosti vaikka sillä oli ne lisälaidat).
Seuraava, 7v., keilaa mielestään tosi huonosti (niinkuin tekikin) ja pettyneenä heittää käsillään ilmoille dramaattisen eleen. Kuitenkaan onnistumatta siinä.
Eleen sijaan hän "onnistuu" lyömään itseään naamaan niin että nenäverenvuoto on tosiasia. Se taas johtaa siihen, että vanhin pojista alkaa kirkumaan koska ei kestä verta "Äiti, minä pyörryn! Minä pyörryn!"
Ja sit on siskot, jotka tottunein elein rauhoittavat tilannetta.
Ja sit oon mä, joka tottunein elein suuntaan baaritiskille.

Ihan perus.


Ah, tää viikonloppu on taas ollut työntäyteinen ja hysteerinen.
Angstattuani viikon verran tekis mieli nauraa ihan koko ajan. Ihan niinkuin joku maaseudun kylähullu, jonka hatun virkaa toimittaa kattila ja lemmikkinä sillä on ämpäri.
Onneks tää lähiö tarjoilee omalaatuista komiikkaa. Opinpahan ainakin italiaa jos ei muuta: "It's-a-me-a-Mario! Orgazmi! Spagetto!" 
Ja late night show-tyyppisiä spektaakkeleita, kun miehet mittelevät Olarin ostarin pimeässä syysyössä toisiaan jahdaten ja välillä nyrkeillä toinen toistaan napauttaen.

Tulipahan joku vanha ukkokin baaritiskille, katsoi pitkään, horisi omiaan ja lausui juhlavat sanat:

"Minä näen sinusta, että rakastat elämää." 

Hyvien hetkien jälkeen pahat tuntuu tosi pahoilta. Toisaalta, pahojen hetkien jälkeen hyvät tuntuu upeilta.

Ne tuntuu ihan upeilta ystäviltä, joiden kanssa voi nauraa niin, että hysteriakohtaus päättyy "aijjaijjai.."-huokaukseen.
Viattomalta röökinhakureissulta, joka päättyy ystävän luokse jatkoille puhumaan tyttöjen juttuja ja jakamaan siskonpeti.
Trivial Pursuitin kertomaan faktaan, että ei se velho aina kaapannut Smurffeja tehdäkseen niistä kultaa; joskus hän kaappasi niitä myös muihin tarkoituksiin. (toim. huom. Seriously, Trivial Prsuit? Muihin tarkoituksiin? Mihin muihin tarkoituksiin? "Muihin" tarkoituksiin?! Ei, äläpä kerro. ps. lapsuus pilalla, kiitti.)
Sieniretkiltä, jotka loppuvat paskaläjään astumiseen ja sateen masentamaan ulkonäköön.
Suojelusenkeliin, jota pääsee hetkeksi itse suojelemaan.
Täydellisesti kokatulta kana-aterialta, jolla lähdetään kisaamaan tyypin (salettiin pahanmakuista) kanaa vastaan.
Sisaruksilta, jotka vaan saa hyvälle miehelle.
Kaukolta, joka ilmestyy kesken työillan pukeutuneena 80-lukumaisesti, huojuu korkkareissaan ja lähtiessään huutaa: "Anna rahaa!"


Mutta ennenkaikkea ne tuntuu elämältä, joka pitää elää.

Vittu, et meni runolliseks.




Kiitos jos luit tän loppuun, vaikka oon taas sluibannut ihan huolella.
Kostoksi itselleni mainostan tässä nyt minun, Ekin, TV-debyyttiä (vaikka se saattaa olla mahtipontinen virhe)
Arvostele mun illallinen Suomessa. Espoo. Ja sit siel on Eki, joka ei tiedä, miltä valmis setti näyttää. Pelätään pahinta, mutta toivotaan parasta.
 Huh.

 Eki the LähiöKokki









 

tiistai 16. lokakuuta 2012

Everything is borrowed

Terveisiä närkästyneen kansalaisen aamukahvipöydästä.

Silloin kun minä olin nuori niin sai ostaa osamaksulla jos jonkinlaista kalua ja hilavitkutinta. Nyttemmin on asiat sitten perin järin huonommin, tiedetäänhän se jopa poliisin johtoportaassa asti. Ei saa nimittäin ostaa mitään. Paitsi luottokortilla tai kertamaksulla. Minun mielipiteeni tästä on: Vittu mitä paskaa.

Haluamani telkkari ja sohva maksaisivat yhteensä vähän päälle tonnin. Mulla kun jää käteen kuukaudessa hitunen enemmän kuin mitä nuo maksaisivat niin mä vissiin jätän vuokrat sun muut maksamatta, että ostaisin noi könttäsummalla, vaikka mikäs siinä ois viritellä tohon Hesarille tota sohvaa ja lainata Ärrältä sähköt telkkariin. Sais nukkua joka yö toinen silmä auki, kun nyt joutuu pitämään molempia kiinni eikä nää mitään. Sen sijaan mulla olis varaa maksaa esimerkiksi sata euroa kuukaudessa, jolloin nää olis alle vuodessa maksettu molemmat ja takuutakin olis vielä jäljellä eli ei vituttais niin paljon, kun se töllö kosahtais heti kun se on maksettu.

Luottokorttia yritän vältellä viimeiseen asti, koska viimeksi kun sellaisen omistin (SYYSTÄ, ETTÄ OSAMAKSUN KOROT OLISIVAT TULLEET KALLIIMAKSI KUIN LUOTTOKORTTI. JEERRAIT, VÄHÄMPÄ SILLOIN TIESIN..) kaikki meni päin helvettiä ja olin _näin_ lähellä menettää kasvoni luotettavana ja maksukykyisenä vastuullisena ihmisenä yhteiskunnan silmissä ja sehän ois ollu hirveintä mitä ihmiselle voi tapahtua. Kyllä mä aion vielä jonain päivänä haukata liian ison palan kakkua ja hankkia jonkun kolmensadantonnin asuntolainan. Vasta sitten mä koen kuuluvani muiden joukkoon.

Niinpä olenkin sitten pummannut syntymäpäiväkolehtiin fyrkkaa, että saisin edes jommankumman näistä tuotteista hankittua itselleni vaan olenpas elänyt surutta myöskin tämän kuukauden ja rahaa ei ole montaakaan sataa jäänyt säästöön.

Nyt te sitten olette siellä ihan, että mee kierrätyskeskukseen tai huutonettiin tai johki helvetin torille huutelemaan, mutta ehämmä mee. Mä oon totaalikyllästynyt siihen, että mun kämppä on kuin joku kierrätyskeskus. Kaikki huonekalut on joltain saatuja tai sitten jonkun kuolleen Eevertti-sedän peruja ja eihän siinä, ne on ihan kivojakin jotkut, mutta kyllä mun on nyt saatava jotain uutta ja kimaltelevaa, mutta mikä eteen, kun ei näinä päivinä tunneta osamaksujärjestelmää muualla kuin Hobby Hallissa? Kertokaa oi viisaat? Kauko tarvii kaluja!


Mun kaikkien aikojen lempibiisi sopii tähän aamuun kuin sohva olkkariin. 
Kai se on mentävä jumpalle. Ulkonakin sataa taas. Vika vapaapäivä. Huoh.

Kauko

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Kaukorakkautta

Huhuuu! 

Maailmanlopun purku- ja rakennustyömaa alkaa näyttää taas ihan mestalta, jossa voi seuraavan kuukauden ihailla taas jos jonkinsortin taidepläjäyksiä ja huippuviikendin jäljiltä alkaa jo elämäkin voittaa noi loppuviikon fiilikset. 

Torstaina olin aidosti niin hajalla, että oli pakko lähteä töistä kaks tuntia etuajassa. Istuskelin Töölönlahdella kattomassa Niilin hanhien safkaamista ja miettimässä elämää.. tai no varmaan sillä hetkellä lähinnä kuolemaa. En suinkaan istuskellut siellä siks, että olisin noin ikään halunnut pysähtyä elämässäni vaan lähinnä siksi, että jalat oli niin totaalipaskana, että oli pakko vetää kolmen kilometrin kotimatka yhden pysähdyksen taktiikalla. Viimeisessä ylämäessä Hesarilla tuli kurkusta sellanen tuskan parahdus, sellanen kuivan nyyhkäyksen saattelema hajoamisfiilis, että rojahdan nyt tähän polvilleni ja nousen ku nostetaan. Kaks tuntiakin aiemmin lähtö jeesas kuitenkin enemmän kuin uskoinkaan ja johan olin taas pesutuvassa höyryymässä ja jaksoin safkaakin duunailla. 

Perjantain työmatkat meni jotakuinki samalla buugilla pienen toivonrippeen kannatellessa himaan asti, koska neljän päivän vapaat. Ilta meni J-manin kanssa kiukutellessa ja valtavien pettymyksien merkeissä, kun mentiin Lintsin valokarnevaaleille päivää etuajassa. Eniten kuitenkin meidän välejä kiristi se, että J-man oli ostanut mulle 2in1 shampoota. Siis voi vittu. Eihän kukaan käytä 2in1 shampoota! Itseäni sain syyttää, kun sanoin, että ota mitä tahansa shampoota, mutta enhän mä nyt voinut kuvitellakaan seukkaavani jonkun Aidanin kanssa, joka tollasta haalii kaupasta. 

Olin haaveillut koko tuskaisen päivän letusta tai vohvelista ja se sentään palkittiin kotimatkalla, kun päädyin Bliniin. En tiiä, voiko tota mestaa niin suositella, mutta kyllä mä väitän, että periaatteessa voi, vaikka tilausten ja hintojen ja ylipäätään suomenkielen suhteen saakin aina vääntää. Ei sieltä oo huonoa lautaselle tahi housuun tullu vaikka väärää kamaa pöytään roudaisivatkin. Letun täytteet vaihtui lennossa, mutta alas meni sekin naaman eessä paistettu herkku. 
Aamulla ei jaksettu enää vihata J-maninkaan kanssa toisiamme.

Lauantain polkas käyntiin Kaukon kuntosalinkorkkaustuokio. Voi perkele, että on ihmislapsi hukassa noiden teräsvitkuttimien keskellä. Ohjelmaahan mulla ei ole eikä se ohjelmantekoasiakaspalveluluukku ole tietenkään auki ikinä koskaan milloinkaan silloin kuin minä haluaisin niin tein siellä sitten viiskytä minuuttia sormi suussa jos jonkin sortin punnerrusta. Pari vinkkiä jaloille löytyi Tonilta, jolta löytyy muutenkin hauskoja pläjäyksiä. Hauskat blogimiehet (Kaukon ja Ekin lisäksi...paitsi, että ainiin me ei olla miehiä, vaikka jutut ja elämäntavat onkin välillä rasvasia) on melko harvassa, joten musta tuli aika lailla Toni-fani näissä parissa viikossa. Kummitusta siteeraten on todettava, että rakastan miehiä, jotka rakastavat naisiaan. Sitä paitsi mä tarviin jotain hauskoja blogeja täyttämään sitä tyhjiötä, jonka Tyttö sinä olet rätti-blogin lopettamispäätös synnytti. Damn you, girl! Tulihan sitä sata vuotta kahlattuakin eihän siinä, mutta arkistot takas niinku olis jo!

Niinku olis jo!-kommentista tuli mieleen toi Hesarin Diakkarin päädyn sillassa kiinni oleva jumalauta koko sillan levyinen banderolli, jossa kahdella vihreiden kunnallisvaaliehdokkaalla on astetta raffimpi kampanja. Haha, parempaa yhteiskuntaa rakennellessa.


Urheilun vastapainoks harjoitin illalla nostalgiadokaamista lapsuuteni maisemissa Espoossa. Safkan duunailua ja siiderin lipitystä säestivät kaverin tietokoneelta pelastautuneet musiikki- ja kuvatiedostot ja siinähän kippurassa omille seittemän vuoden takaisille herutus- ja kännissäoletääliö-kuville nauraessa tuli hoidettua tota tulevaa sikspäkkiäkin, mikä jäi päivemmällä väliin salin korkkailussa. 

Taksilla baariin, jonka kakskyt vuotta samannäköisenä pysynyttä kylttiä ja kulissia reunustivat ohut sammalkerros ja jonka terassin laudoissa oli perussuomalaisten ja johanna tukiaisen julisteet sulassa sovussa vieri vieressä ja tunnelma oli taattu! Jumalauta, etten muista koska mulla viimeks olis ollut noin hauskaa. Illan kantava ajatus niin karaoken ja tanssimuuvien suhteen oli: Tanssi niinku kukaan ei ois katsomassa ja laula niinku olisit suihkussa. Nostalgiameininki jatkui vielä päätöksellä yökyläilystä, kun mies ja lapsi olivat muualla ja yllättävän lievällä krapuloinnilla teinihömppäleffan merkeissä, jota katsoessa huokailin koko ajan, että miksei mulla ole kasvissyöjävampyyripoikaystävää, jonka perhe kokkaa mulle italialaista ruokaa ja joka lennättäis mua pilvikerrosten läpi ylös vuorille katsomaan kuinka sen iho hohtaa timanttisena. Aika vaikee varmaan kokea kovin kummoisia rakastumisen tunteita, jos sun odotukset on Kauko tolla tasolla, totes kamu. Mitä helvettiä? J-manille vaan jotain glitteriä kehoon ja jonkisortin avaruusrakettisuihku perseeseen nii kyllä se mua lennättäis. Vähänkö ois päheetä. Vähänkö oisin lovena. 

Vähänkö oon muutenkin lovena, koska arvatkaa mitä? Se helvetin two in one-shampoo teki mun hiuksista aivan ihanan tuntuiset. Oon maksanut maltaita kaikenmaailman Paul Mitchelleistä sun muista shampoista ja hoitoaineista erikseen ja sit jätkä raahaa tollasen mauttoman tökötin ja mun hiukset ei oo koskaan tuntuneet paremmilta saatika näyttäneet. Eihän siinä mitään. 

Kauko on onnellinen Kauko. Kauko rakastaa. 



rakkaudella,
Kauko

torstai 11. lokakuuta 2012

O-ou, spagetti-O

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Tungin tän meidän verkkojulkaisun nyt Bloglovin' palveluunkin, että sieltä sitä voi kans seurata ne, jotka sitä eetteriä sitte käyttävät.. Yritänpäs virittää tohon vielä jonku koko sivun täyttävän banderollin, jota voitte sitte klikkailla ja joka toivon mukaan peittää nää tekstitkin.

Saatiinpas myös Ekin kanssa ihka oikee sähköpostikin kuulkaa sellaselta isolta firmalta, joka haluaisi meidän osallistuvan erääseen tosi skifin kuuloiseen kampanjaan. Tästä täytyy kuulkaa Ekin kanssa pitää vallan palaveri, mutta voin sanoa, että jos tää toteutuu niin blogin joulukalenteri tulee jopa voittamaan edellisvuoden mattinykäismit. Eissaatana.

Huh.

Kauko

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Michael Jackson ei mennytkään taivaaseen

Michael Jackson seurasi minua Lidlissä.

Kassalla mustalaispoika ohitti yhden ostoksen taktiikalla kaikki. Kysyi kohteliaasti jokaiselta, että pääsiskö ohi, mutta edessäni ollut nainen päästettyään aloitti perkeleenmoisen julistamisen, että miksi pitää päästä? Mustalaispoika vastasi, että taksi odottaa. 

Eikä odota mikään taksi. Mihin on niin kiire, kun et sä kuitenkaan töitäkään tee? Ei oo töitä, ei oo opiskelua, eikä varsinkaan taksia odottamassa. Hyväuskoisia naisia vaan ohittelet jonossa. 

Vittu, että oli taas lähellä, etten väsymykseltäni lähtenyt lyömään pökköä ämmän pesään, että miksi sitten piti päästää tyyppi ohi. 

150 senttinen Michael Jackson hiimaili joka käytävällä kuin minäkin. Ihan skifi fiilis. Se oli siis täysin samannäköiseks maskeerannut itsensä, tukkaa ja kledjuja myöten. Hu Huh.

Ohan noita. 

Mua aina jaksaa ihmetyttää tää ihmiskunnan monimuotoisuus. Sitten mä jaksan aina miettiä, että jos on olemassa joku taivas, johon me kaikki mennään kuoleman jälkeen niin a) siellä on ihan hulluna jengiä ja b) siellä on ihan hullua jengiä. Ateistit pääsee niin paljon vähemmällä, kun niiden ei tarvii kelailla tällasia.

Minäpä teen vaan sitten jauhelihakastiketta ja oon ihan vaan niinku en oiskaan. Ehkä maskeeraan illansuussa itseni William Shatneriksi. Siinäpä ne tärkeimmät. 



Kauko

maanantai 8. lokakuuta 2012

Mähän sanoin, et mä en stoppaa

Terveisiä perseestä! No ei nyt kai. Terveisiä vaikkapa ravintola Solnasta taikkapa vaikkapa ravintola Weeruskasta taikkapa vaikkapa ravintola Navy Jerry's:stä (miten ihmeessä toi taipuu?)! Terveisiä myös näyttelyn purku ja rakennus-viikoilta, joissa omilta mukavuusalueilta poistutaan useamman kerran päivässä!

Näitäpä näitä! Oltiinkin Ekin kanssa ihan hame korvissa-treffeillä ravintola Solnassa Munkkiniemessä tuossa taannoin. Tottahan rakkaus välillämme kerää toisinaan pahoja katseita siinä missä mustasukkaisuuttakin, mutta suurempi on kuitenkin rakkaus meidän ja hyvän ruoan välillä ja voi pojat (sanoinko just voi pojat..), että sai kuulkaa rakastaakin. Kolmen tunnin lähes tantrinen makuorgasmi suussa veti aika hiljaiseksi. Kyllä kelpas kuulkaa sporassa kotimatkalla Kallioon paheksua halvan kaljan perässä juoksijoita, kun itse oli vetänyt kampasimpukkaa paksoipedillä ja parsakaalipyreellä alkuun, grillattua maksaa metsän antimilla elikä sienillä ja puolukoilla, hirven sisäpaistia maailman yybereimmin haudutetussa punakaalissa ja nappaa välillä vähän keltajuurta suuhun ja pyöritellä hirven papanaa siinä omenapyreessä. Illan kruunas joku vadelmaherkku, tuplaespresso ja naurettava lasku. Mukavuusalueilta poistumista parhaimmillaan.

Sittemmin hiljaiseksi on vetänyt vähän eri mukavuusalueelta poistumisen merkeissä toi maailmanlopun työmaa, jota myös toisinaan jonkin sortin taidenäyttelyksikin sanotaan. Voi jeesus (uskisblogi!) anna mulle voimaa ja nimenomaan sitä voimaa, koska huono kunto yhdistettynä kahdeksan tuntia päivässä remppaamiseen vetää hajalle. Sanoinko hajalle? Tarkoitin, että aivan saatanan hajalle. Itseäni luojan sijaan voin kiittää kuitenkin siitä ilosta, että tein tossa taannoin sen junttimaisen retken IKEA-bussilla... öö... IKEAan, (Huomaatteko btw kuinka nopeasti järkeni liikkuu näinä päivinä? Niin, en minäkään, se on niin nopea.) mistäpä hankin itselleni uusia tyynyjä ja muuta roinaa järkyttävän halvalla. On nimittäin melkoisen antoisaa upottaa päänsä untuviin ja keksiä lisää tekosyitä miksei aloita kuntosalia. Viimeisen viikon tekosyynä ovat olleet mm. toipuminen yskästä, vatsakipu ja koska työ on niin rankkaa. Ja onhan se saatana. Seitsemän tuntiakin kun maalaat päivässä jatkovarren kanssa sellasta viismetristä seinää mustasta valkeaksi niin on se kuulkaa aivan saatanan rankkaa. Paitsi ettei se niin rankkaa enää oo, kun haldaan sen homman jopa niin hyvin, että tuleva studiotaiteilija totesi tänään, että niin, sä oot vissiin ihan ammattimaalari. ÖÖ? No en kyl, mut otan ton kohteliaisuutena. Mutta joo, kyllä tossa sillai kehityksen huomaa, kun maalasin kämppääni isomman tilan alle tunnissa jotakuinki valmiiks, jos vertaa siihen, että meidän rempparyhmältä meni tän mun kämpän kahden seinän maalaamiseen viime marraskuussa koko ilta. Pitihän meidän toki ryypätäkin välillä. Ja syödä pitsaa. Ja ehtiä vielä baariinkin.

Tänään olin jokseenkin aika puhki. Heräsin puol ysi aamulla, kun töissä piti olla tasalta. Dääm. No mut sporalla äkkiä, eiku ei, ei oo matkakortissa aikaa. No mut Jopolla! Niin, mullahan on Jopo, joka ei petä koskaan! 10 minuuttia ja oon töissä. Päivällä kävin pihalla katsomassa kun taivaalta satoi väkivaltaisesti rakeita ja katsoin pelokkaana pyörääni. Onneks Jopo ei petä koskaan. Paitsi silloin kerran juhannuksena ja just ennen kuin piti lähteä Ahvenanmaalle polkemaan (ai niin, en koskaan laittanu niitä kuvia). Tai paitsi tänään, kun lähdin töistä ihan paskana ja ihmettelin outoa ääntä, joka pyörästä lähti. Siinä Urho Kekkosen muistomerkin ja Finlandia-talon huudeilla sit vihdoin paikansin sen ja voin sanoa, ettei vieläkään oo mitään havaintoa mitä on tapahtunut., mutta takarenkaasta tuli jotakuinkin saman tien mieleen kohtaus leffasta Sekaisin Marista. No eihän siinä. En mä olis halunnutkaan istua kymmentä minuuttia Jopon ratissa vaan ehdottomasti taluttaa sitä nelkyt minuuttia himaan seuraavaa raekuuroa koko matkan odottaen. Siinä vaiheessa, kun reppu tipahti tarakalta jossain Töölönlahden emmätiiä puolessa välissä ehkä, soitin Ekille ja sanoin, että alas kertoa jotain helvetin hauskaa aika lailla tällä minuutilla, koska muuten heitän niin fillarinperkeleen kuin repunperkeleenkin tonne Töölönlahdenperkeleeseen ja siinähän sitte ollaan nii. Hienoa turhautumisen hallintaa ja yhtäkkiä olinkin jo kotikadulla ja eiku pyörä kellariin odottamaan päivää parempaa ja himaan pesemään tota iänikuista maalia pois jaloista, käsistä, naamasta ja hiuksista noin niinku jotain osia mainitakseni. Liian kauan kiehuneita ei-minkään-makuisia tortellineja-tortelloneja ihansamamitäneon ja taas hetkellinen valtava onnellisuus mun uusista tyynyistä.

tämänkin viikon soundtrackina toiminut maailman ihanimmat karri koira ja ruudolf. 

Ainii! Eilen oltiin J-manin kanssa Silakkamarkkinoilla ja voi sitä riemua, kun sai lämmintä maitoa ja kylmää lohikeittoa. Sinne on päästävä uudestaan. Not. Kotiin sain ostettua perunarieskaa ja sehän on ihan huippuapetta eli fifty-sixty meni sekin reissu.

Silakkaista alkuviikkoa kaikille siis!

Toivoo Kauko

maanantai 1. lokakuuta 2012

Historian paskin blogikirjoitus

Tuut...tuut...tuut...

Haloo? 

No TROLOLOO! Kauko täs moi! Ei mul mitään asiaa ollu! Halusin vaan toivottaa hyvää maanantaita ja heittää kehiin pussillisen jumalan rakkautta! 

-KLIK-

Haloo? Juhuu? Jätkät hei? Haloo? 


Kalliossa sataa niinku ihan koko ajan ja hälytysajoneuvot viheltää, että kiire kiire kiire kiire KUOOOO LEEE KUOOOO LEEE.. Pitäis käyä enemmän ulkona. Eipä tu mentyä nii.

Huomenna mennää Ekin kanssa parhaat päällä tosin. Mitä tekemään? No syömään tietennii. Syöminen on just jees. Voi helvetti. 

Suunnittelen tässä, että vois bailaa uuttavuotta vaikkapa jossai muualla ku Helsingissä. Päädyn niin johki Vantaalle. Flamingoon. Hukun altaasee. Pariisin lentoja oon kattellu kyllä, mutta jos täytyy fain dainaa Ekin kans harva se viikko ni Flamingo that is. Tai bailupaketti Tiksiin. Hyvää uutta vuotta sitten nii. 

Tää on kyllä ihan syvältä. Onneks Ruudolf on tosi ihana. Doupeimmat jumala sheivaa. Laitoin ton biisinki vaa siks, kun on J-mania ikävä. Kuinka noloa. Olkoon se laulu rakastamisen helppoudesta.
T: Kauko