so-me aforisms

Tämä kuva toimii ihan helvetin hienosti persoonallisuustestinä ennenkaikkea naisille.

On ne naiset, jotka jakavat tällaisia kuvia sosiaalisessa mediassa, sitten on ne naiset, jotka suhtautuu näihin täysin neutraalisti ja sitten oon minä, jolle puhkeaa välittömästi Tourette ja syntyy hetkellisen aivonyrjähdyksen lomassa kouluampujageeni ja transseksuaalisuus, jonka seurauksena aloitetaan hormonikuuri, vihanhallintakurssi ja varataan matka pippelin rakennukseen Liettuaan.

Mä melkein osaan kuvailla ne naiset, jotka jakaa näitä. Jotkut on jopa ihan kivoja ja fiksuja ihmisiä, mutta sitten niillä on tää heikko kohta.

Voisin kuvitella noin niinkuin itsekin (vielä toistaiseksi) naisena, että näitä jaetaan aina jonkun arjesta poikkeavan tapahtuman äärellä esim. treffiohareiden tai jonkun ärsyttävän nartun piilovittuilun paljastamiseksi, mutta voi jumalauta ihan oikeasti, kun mulle tulee vaan mieleen ne Cheaters-sarjasta etusormea heiluttelevat petetyt mustat ghettomuijat, jotka seuraa kameraryhmän kanssa poikaystäväänsä katsottuaan ensin läpi kaikki sen viestit ja sähköpostit ja kalenterit ja tallennetut tv-ohjelmat. Just ne, joilla on vähän liian pienet rintsikat ja vähän liian lyhyt paita ja vähän liian matalat verkkarit, linttaanastutut feikki-Uggit ja joku nuhjunen Guessin glitteriveska ja ne juoksee kaks kättä oudosti viuhuen päin ja huutaa jotain, että älä koske mun mieheen ja likanen skänkki älä revi mun vaatteita.

Nää on lampaita suden vaatteissa.. tai ainakin jonkun vesikauhuisen koiran vaatteissa. Nää laittaa tän kuvan sosiaaliseen mediaan, jonka jälkeen syö litran jätskiä, juo neljä pulloa viiniä ja soittaa niille, jotka häntä ovat nyt loukanneet ja haukkuu ne pystyyn tai menee heittämään tiiliskiven niiden ikkunasta tai naarmuttamaan niiden autoa tai muuta "kivaa" ja sit huutaa putkassa koko yön syyttömyyttään. Sitten aamulla ne menevät nuhtelun ja pizzerian kautta kotiin ja avaavat pizzalaatikkonsa, tietokoneensa ja sydämensä ja etsivät sieltä jostain jonkun lohduttavan aforismin ja jakavat sen sosiaaliseen mediaan.


Hetkinen... Nyt kuulostaa tutulta. Vähän liiankin tutulta.. Oho! Onpas kello paljon! Huhhuh! Ei mulla muuta! Hehheh! Moiii!



t. Kauko

Hau hau haudantakaa

"Rakas ruokapäiväkirja,

tänään jumppasin ja joogasin 4.5 tuntia. Tämän jälkeen pyöräilin puoli tuntia, jonka päätteeksi ajattelin pysähtyä kahville ennen ruokaa. Pysähdyinkin. Kahville. McDonald'siin. Koska ainoa vaihtoehto. Hahhah. HAHHAH.

No, RAKAS ruokapäiväkirja. Ostin vain pienen kahvin. ILMAN sokeria. Oletko tyytyväinen?! NAMI NAMI, MUSTAA KAHVIA TYHJÄÄN VATSAAN OI OI SAISINPA LISÄÄ.

No, RAKAS yy-Olen ruokapäiväkirja-YYY, enpä ottanut lisää kahvia vaan poljin uhrin elkein loppumatkan kohti kana-pinaatti-munakastani.

Siinä sulle luettavaa, vitun ruokapäiväkirja!

Epäyst. terv. EKI"


Ah kas siinä teille harvinaislaatuisen vapaan lauantai-iltani tunnemyrskyä. Mulla oli siis koko viikonloppu vapaa. Whaat? Ja sit mä jumppailin ja söin terveellisesti ja lepäsin. Tarkoitus oli väsyttää itsensä tervein keinoin, niin että illalla tulee uni eikä ikävä unilääkkeitä. Sunnuntai-iltana olin sillai, et ei jumalauta ku sattuu joka paikkaan ja voi vittu mitä paskaa.

Kävin siis tapaamassa personal traineria. Se oli valaiseva tapaaminen. Herra Lihas oli pätevän olonen, kouluttautunut ja ytimekäs. Puhuttiin tavoitteista ja motiiveista:

mä: "Ois kiva kiinteytyä. Oon motivoitunut."
Herra Lihas: -Eki. Kuinka motivoitunut? KUINKA?? EKI!
mä: "Öö no oonh-..."
Herra Lihas: - EKI! SUN PITÄÄ OLLA 150% MUKANA TÄSSÄ! EKI!
mä: "No olenhan mä! Kyllä mä hal.."
Herra Lihas: -Eki. 4 kertaa viikossa punttista ISOILLA painoilla, kerran viikkoon mäkitreeni ja sit kerran viikkoon käsilläseisontaa. JA EKI, RUOKAVALIO UUSIKS! EKI!

Huh. Herra Lihas oli pätevä. En hetkeäkään epäile, ettenkö parin kuukauden päästä olis näyttänyt Kaukon miesihanteelta, Bull Mentulalta, mutta sitten kun keskustelumme kääntyi kustannuskysymyksiin, antoi Herra Lihas mulle aika tarkkaan 720 syytä kieltäytyä projektista. Ja jokainen niistä seitsemästäsadastakahdestakymmenestä syystä näytti ihan euron pyörylältä. Sillä euromäärällä saa aika paljon muotoilevia alusvaatteita. Ja jos jengi vittuilee löysästä, ni aina voi vetää Persoona ratkasee-kortin kehiin.

Teoriassahan mä siis säästin 720€. JES!

Toisaalta jos oisin lähtenyt lihasleikkiin mukaan, olisin ehkä uuden ulkomuotoni myötä saanut lisää uhkavuutta. Joskus sitäkin tarvitaan. Tämmönen typerä viidentoista vuoden asiakaspalvelukokemus-hymy kun tuppaa joskus houkuttelemaan vääriä tyyppejä.
 Esim. mun naapurin rouva. Vanhempi rouva, jolla varmasti on päteviä syitä nalkutukselleen. Ihan on varmasti kokenut pitkän elämänsä aikana vääryyttä ja vaikeuksia. Semmonen perusnegatiivinen akka, joka nillittää aina rapun uusimille tulokkaille , haukkuu vanhat ja saa aina kiertämään talon vielä kerran, ettei varmasti tarvitse mennä sisään samalla ovenavauksella. Vaikka tod.näk. joutuu koska hänhän odottaa! Niinku joku saalistaja.

Yks kaunis päivä olin lähdössä töihin kiireellä, joku katu-uskottava rock-kipale korvanapeissa pauhaten, kun kas kummaa naapurin rouva ilmestyi eteeni tiukka ilme naamallaan. Frouvan vartalonkieli kertoi kyseessä olevan asia, joka alkaa terävillä "hei! hei! hei!"-sanoilla. Ottaessani kuulokkeet korviltani, rouva hengitti syvään, ikäänkuin kuin rauhoittaakseen itseään; olihan hänellä jokin järkyttävä tragedia kerrottavanaan! Hitaasti nenänvarttaan pitkin hän katsoi minuun:

"Hei kuule, mä oon yrittänyt tavottaa sua jo pari viikkoa! Sun koira haukkuu ihan aamusta iltaan! Semmosta vinkumista ja haukuntaa. Se kuuluu minun asuntooni!"

Vasta edellispäivänä olin kotiutunut Salsa-retkeltäni Ruåtsiin. Vad?

Aaaaaahh..




Tunsin mielihyvän ryöpsähtävän sydämessäni. Viimeinen kerta kun me ikinä puhuttais. Vittu jes.

Katsoin rouvaa vakavana: "Ei ole ollut mun koira. Mun koira on kuollut."

It's funny because it's true.

Rouva jäi kalvakkana jankkaamaan koiran haukunnasta MEGAMUNAILME naamallaan, mä marssin töihin hymyillen.

Koko matkan mietin, kuinka hieno koira mulla olikaan kokonaiset 11 vuotta; vielä haudan takaakin se on valmis pelastamaan mut!


HURRAA KOIRAYSTÄVÄT! HURRAA SÄÄSTETYT 720€! HURRAA RUOKAPÄIVÄKIRJAT!


Eki
Tuleva nalkuttava naapurinakka


p.s. Kukaan ei sit kerro naapurin rouvalle, että kyseisenä päivänä mulla oli hoitokoira kotona.

Löysää nahkaa ja tiukkoja tilanteita

Mun pitäis tavata personal trainer ensi viikolla. Ei, en aio aloittaa fitness-päiväkirjaa. Vaan siis ihan koska "Kun liityt nyt, saat ilmaisen salikassin, tapaamisen PT:n kanssa, kehonkoostumusmittauksen ja ihan armottoman syyllisen olon kantapunttiksesi SELKÄÄNPUUKOTTAMISESTA, JENGIPETTURI!"

Unohdetaan toi selkäänpuukottaminen ja muistellaan sitä kaikkea ilmaista:
-Upea olalla kannettava kuntosalimainos, jota voi käyttää myös urheilutavaroiden kantamiseen
-Upea kädessä kannettava kuntosalimainos, jota voi käyttää myös veden säilytysastiana
-Kehonkoostumusmittaus, jossa todennäköisesti ilmenee, että vähintään vuoden salikortti lienee paikallaan
-Tapaaminen Personal Trainerin kanssa, jossa todennäköisesti ilmenee, että kyllä se kahden vuoden jäsenyys olisi fiksuinta.

Sit piti valita. Rivissä oli kuusi hymyilevää kasvoa ja erikoisalat listattuina: kehonhallintaa, senioreita, räjähtävää nopeutta, painonhallintaa, avaruusteknologiaa, kissavideoita etc.
 Valinta olisi ollut helpompi, jos jonkun päivän spesiaali olisi ollut +30vee ailahtelevaiset naiset, epäsäännölliset elämäntavat, on/off-liikkuminen, hyvät läpät ja takuuvarmat tulokset.

Päädyin valinnassani entiseen lätkäjätkään, nykyiseen bodaajaan. Koska ihan sama. Mähän sen duunin joudun tekemään. Vittusaatana.

Meistähän on Tyypin kanssa tullut tällainen ihastuttava YHDESSÄ LIIKKUVA PARI.
 
KOKEILEMME UUSIA LAJEJA JA VIETÄMME LAATUAIKAA NIIN TENNISKENTILLÄ KUIN KÄSILLÄSEISTEN.

Siinä ei oo mitään ärsyttävää, eihän?

No, kesken yhteisen treenituokiomme mainitsin Tyypille haaveilevani kiinteytymisestä ja esittelin pömpöttävää core-taikinaani sormieni välissä. Oon täysinmelkein sinut painoni kanssa ja kunto on kohdillaan, mutta kuten naistenlehdet toitottavat: "Opi hyväksymään itsesi! Olet kaunis! Näin pääset bikinikuntoon kuukaudessa!", ni mäki haluun bikinikuntoon kuukaudessa. Tai no, jossain vaiheessa.
Anyway, Tyypinhän OLISI pitänyt sanoa, et hei kultamuru, mä rakastan sua just tollasena ku oot älä kiinteydy yhtään! Sen sijaan se sanoi että lenkkeily on paras lääke tohon. 

It's funny 'cos it's true ja sitä saa mitä tilaa.

Mä päätin olla vetämättä itkupotkuraivareita, säästelen ne vuoteen 2019 kun riidellään jostain ihan muusta ja just kun oon häviämässä väittelyä muistutan siitä kuinka hän syksyllä 2015 haukkui minua iljettäväksi läskipalleroksi ihan vaan ilkeyttään.  Hah!

Kohtuus kaikessa. Mä itse tykkään pitää balanssin elämässä olemalla pari viikkoa kerrallaan Miss LähiöFitness legginseineni ja omenavälipaloineni, sit nollaan tilanteen olemalla viikon Miss IceCream pikkusikareineni ja kahvitaukoineni. Viikko meneekin sit vaihtaessa suuntauksesta toiseen. Olen siis eräänlainen Bi-liikkuja.

Kävin myös Ruotsissa toteuttamassa tätä vaihtoehtolifestyleä. Kolmen päivän miniloma Tukhomassa. Pikkuserkku täytti 30 ja minä menin edustamaan Suomea. Juhlat meni hienosti, vaikka käyttämätön ruåtsinkieleni taannutti minut. Vitseille nauroin aina n. 50 sekuntia myöhässä. Ei haitannut, koska muut dokas.

Viimeisen lomapäivän aamuna kävin paikallisessa jumpassa. Se oli ihan ku Suomessa paitsi että kaikki olivat hieman edistyksellisempiä, ihmiset notkeampia, Mats Sundin homoseksuaali ja ilmapiiri suvaitsevaisempi.

Saman päivän iltana lähdin tädin patistamana salsaamaan. Pari tuntia salsa-oppia, 17 euroo ja voi mennä farkuissa. Sounds good. ...Paitsi että aloittelijana jouduin kömpimään kellariin muiden rookieiden kanssa, tädin bailatessa täysii toisten kovisten kanssa!
Askeleet oli helppo oppia; vaikeampaa oli opetella näyttämään ettei MUKA osaa askelia omia jalkoja tuijottaen, ja näinollen välttää katsekontakti tuntemattomaksi jääneiden tanssipartnereiden kanssa.

Lähtöaamuun olin varautunut hyvin: laukut pakattu, vaatteet esillä, kahvinkeitin ladattu, aikataulut ja reitit hallussa. Kolmen päivän joukkoliikennelippunikin olisi vielä voimassa ja lentokenttäbussiin varattu 100 kruunua poltteli taskussa. EIHÄN TÄS MIDIST.

Aamukuudelta raahauduttuani vartin kävelyn pysäkille huomasin olevani kolme minuuttia etuajassa. Sekunti tämän jälkeen mahani teki tuplavoltin ja aivoihin iskeytyi kuva siitä hetkestä kun kaksi päivää aiemmin avasin tätini jääkaapin ja sanoin: "Laitan nämä pomolle ostetut nuuskatornit tänne jääkaappiin odottamaan kotiinlähtöäni." Sit iski pahin Tourette-kohtaus vuosiin. Oisin läpsinyt itseäni otsaan koko aamuhölkän ajan takas tädin ovelle, mutta kun piti kantaa kassia olalla..
Noh, nuuskat haltuun, anteeks, että herätin ja kiitos vielä kerran HEIPPA! Sama hölkkä takas pysäkille, sanomattakin lienee selvää, että tähän toimitukseen meni enemmän kuin se kolme minuuttia, jonka olin NIIN IHANASTI ETUAJASSA ETTÄ OISPA VAIKKA KAHVIA.

Onneks olin ajoissa liikkeellä. Matka Åkersbergasta Kistan kautta Bromman lentokentälle voi alkaa.

Seuraavaan bussiin istahdettuani iski jälkihiki kaikesta extra pyrähtelystä ja lentolipulla löyhytellen mietin jo vähän naurahdellen kuinka onneksi lentokenttäbussiin vaihtaminen sujuu hyvin. Olinhan katsonut pysäkin tarkan sijainnin hyvissä ajoin ja matkaraha odotteli kuskia.

NOH. Kistaan saavuttuani harhailin hieman kunnes ystävällinen kanssakulkija opasti oikeaan suuntaan. Kävelin pysäkille, tällä kertaa 10 minuuttia etuajassa. No itse pysäkkihän tietenkin oli katuremontin takia pois käytöstä ja uusi pysäkki sijaitsi Håådekungensjöbergsgrändengatanilla. Mitään karttaa tästä ei ollut. Jo krooniseksi muodostuneen Touretteni kanssa lähdin hortoilemaan ympäri aluetta kelloa vilkuillen.
Kotimaata ikävöiden löysin viimein pysäkin. Juuri parahiksi! Bussi kääntyi aiemmin mainitsemalleni kadunpätkälle ja reteästi satasta heilutellen viitoin kuskille kansainvälisen kehoituksen pysähtyä. Money talks.

Ojensin kuskille sataseni, kuski tähän: "Vi ta bara kort." Ah! Kolmen päivän intensiivisen ruotsinkoulutukseni ansiosta tajusin kaivaa Visa Electronini nuuskatorneja tursuavasta kassistani.
Kuskin ilmoitettua tylysti, ettei tililläni ole katetta iski paniikki. Vad helvete! Satan i gatan!
Onhan mulla katetta, kokeile uudestaan! "Nej nej, du måste köpä biljetten från där" ilmoitti hän viitaten viereiseen parkkihalliin ja katseellaan savustaen minua ulos bussistaan.
(toim. huom. Tililläni oli katetta. Tarkistin sen heti kotona. Saatana.)

Aamukahvit mahassa pyörien ja lievästi sanottuna munailme naamalla seisoin bussipysäkillä ainoastaan Tourette seuranani. Kännykän kello ihmetteli miksen ole jo lentokentällä, biologinen kello kertoi raivareiden olevan lähellä.
Mistä vitusta mä käyn lipun ostamassa ja mitä vittua noin niinku muutenki!?

Pikkusikaria imiessäni päätin kuitenkin taistella. MINUA EI NOIN VAIN LANNISTETA! Aikaa on vielä yhdelle bussille, ja minähän matkustan sillä! Minähän matkustan VAIKKA SE OLISI VIIMEINEN TEKONI! KYLLÄ MINÄ PERKELEENI KESYTÄN!

Suomalaisella sisulla marssin lähimpään hipsteri-kahvilaan, löin henkisen nyrkin pöytään ja kysyin sujuvalla englannilla: "Excuse me, do you know where I can buy a ticket for the airport bus?"
Tiskin takana loniva ruutupaitainen viiksiteini opasti minut lakonisella äänellä viereisen kauppakeskuksen Pressbyråån. Kiitin liioitellun ystävällisesti samalla peitellen äkillisesti kasvanutta Ruotsi-inhoa sisälläni.
Juoksin kauppakeskuksen toiseen päähän ainoaan avoinna olevaan puljuun ja ostin lipun. 40 kruunua kalliimpi lippu kädessä sprinttasin viimeisen kerran paska-Kistan paska-katujen läpi pysäkille odottamaan viimeistä mahdollista bussiani.

VIIMEINKIN lentokenttäbussissa. Ainoana matkustajana. Melkein myöhässä. Tässä vaiheessa en uskaltanut enää hengähtää helpotuksesta vaan pidätin hengitystäni oikeastaan aina kotiovelle saakka. Saattoi tulla rikottua siinä joku maailmanennätys.



Huh! Kannattiko taas lähteä mihinkään! Mä en enää ikinä lähe minnekään! Paitsi aamulla lähden lenkille! 


-eki