Aivan niin kuin olen tehnyt jokaisena päivänä kuluneen viikon aikana syystä että: Mua ei nappaa. Vaatii mielikuvitusta keksiä päivästä toiseen tekemistä, ettei tarttis istua puoliunessa tuolla näyttelytiloissa.
Tiloissahan tässä ollaan muutenkin. Masennusoiretta puskee ku soijaa helteellä. (Helle on sää, jota nuoremmat eivät ehkä muista, koska sitä on viimeksi tavattu Suomessa joskus 2011.) Karsee aggre-rage-meininki jatkuvasti ja eniten vituttaa kaikki ja vähiten ei mikään. Raivarit, syyllisyydentunteet, välinpitämättömyys ja satunnainen itkeskely sekä uniongelmat - liikaa tai liian vähän tai liian katkonaista - niin kyl on kuulkaa Kauko aiva parhaimmillaan. Voi että.
Eilen ostin jojon. Okei, vähän ärsyttää sekin, että se on sininen ja Snickersin eikä punainen kolajojo niin kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina. Käytiin J-manin kanssa kierrätyskeskuksessa. Sinnehän täytyis mennä kokonaiseks päiväksi ja mielellään paketti- tai kuorma-autolla.
Mut hei! Moi taas! Terkkuja tauolta!
Nyt tän muutaman tunnin kirjotustauon jälkeen, jonka oon viettäny mm. lounasbuffassa, näyttelyarvosteluja lukien, kahvia juoden ja keksiä syöden ja kirjoja pläräillen, voin sanoa onnistuneeni suunnattoman hienosti tämän päivän appearanceissa. Hyvä meitsi! Päivän kruunaa vielä se, että muistin yhdeltä päivältä tulleen puoltoista tuntia ylimääräistä ja näin ollen livahdan tossa vartin kuluttua kohti luistinrataa. Oh joy!
Fantsua viikonloppua kaikille! Itsehän vietän sen töissä, jotta ihmiset, jotka tekevät pelkkää arkiviikkoa voisivat vetää nakit ravintelissa. Nakkimuki ja votkuliryyppy ei haittais itseänikään eli sunnuntai tänne ja vähän äkkiä spasiiba.
Olipa avaus! Johtunee aika pitkälti siitä kun kaikessa viisaudessani pyysin lukijoitamme vinkkaamaan yhden sanan kukin (itse kun tiedän vain kolme: 'vittu', 'mitä' ja 'paskaa'), ja lopputulemana melkoinen sanahirviölistaus. Muutama minuutti pyynnöstäni ja listallani oli mm. autoeroottinen asphyksiaatio, marakassit, sateenkaari ja nahkapenkki. Te lukijat olette outoja.
No mutta, sitä saa mitä tilaa eli let's go, yo-yos!
Kuten Kauko tuossa aikaisemmin horisi, katsokaa meidän uutta logoa! KATSOKAA!! Se on huikea! Se on paras! Se saisi olla kehystettynä Led-valoilla niin että se näkyisi kauemmas! Tää logo sopii meidän blogiin kuin hipsteri instagrammeineen vanhaan hissiin.
Ja ihan oikeasti tarkoitin joka sanaa. Kiitos LOOP.
Mistä Kauko myöskin puhui, oli tuleva matkamme pahimpaan painajaiseeni.
Kauko vie minut luistelemaan. Vaikken osaa. Enkä ehkä opikaan.
Okei, pahin ja pahin. Vielä pahempaa olis jos Kauko veis mut luistelemaan JA mä kärsisin inkontinenssista. Silloinhan unohtaisin panikoidessani asettaa Tenan pöksyihin ja joka kerta kaatuessani tai itkuun purskahtaessani lirahtaisi housuihin shottilasillinen sillä seurauksella, että jossain vaiheessa voimani ehtyisivät, olisi ns. patterit lopussa ja perseelleni lentäessäni en pääsisikään enää ylös vaan jäätyisin kentän pintaan kiinni niin että hmiset voisivat ökyfantastisesti tehdä piruettejaan ympärilläni ivallisesti nauraen, ja ehkä jopa keksisivät pilkkalauluja.
Vielä tässä vaiheessa olen kuitenkin innokkaasti oppimassa uutta. Maanantaina tullee se tukala olo -kuin istuisi kesäkuumalla ilman housuja nahkapenkille, joka on lojunut auringossa aamusta asti-, oksettaa, pyörryttää ja aamupäivä menee yrittäessä keksiä mahdollisimman uskottavia tekosyitä poisjäämiselle: "Ööh, sori Kauko, mut en pääse kato ku kaaduin ja sit semmonen lattianhoitokone ajo mun naaman yli" tai "Joo hei Kauko, kuule en pääsekään. Ai miks? No siis ihan uskomaton juttu, mutta mullahan ei kivekset ole vielä laskeutuneet ja mulla on lääkärin vastaanotto TÄNÄÄN! Niin siis kivekset, kulkuset,marakassit, pallit, mitä noit nyt on. Kyl sä tiedät. Joo, mustkin on tosi kurjaa!".
Tiedostan toki etten ole Bambi, jonka liukastelut saavat aikaan aaw-huokauksia. Minä olen norsu. Kun minä kaadun alkukantaisesti huutaen, ihmiset ehkä kuvittelevat YrjöOssilan olevan vauhdissa.
Ihmiset aina hämmästellen kysyy miten en osaa luistella "Sehän on helppoa!" he huudahtavat säälivällä äänensävyllä, "Olet häpeäksi Suomelle.." he ajattelevat vihaisina. Onhan se varmasti helppoa jos sen osaa! Autoeroottinen asfyksiaatiokin on varmasti helppoa (ja miellyttävää) jos sen osaa. Ja se on parempi osata ellei halua kikattelevia poliiseja omalle kuolinpaikalleen.
Mutta kyllä minä opin, minä perkele opin! Ja aion oppia myös luistelemaan.
Talviurheilusta toiseen.
Tossa syssymmällä lähdin sienimetsälle ystävättären ja tämän Saku-kissan kanssa. (Kyllä, sienikissa. Perus.) Tai siis itseasiassa edellisenä iltana lähdin ostamaan tupakkaa, yksi asia johti toiseen ja vielä aamuneljältä juttelin kaikkea sydänverestä bambuverhoihin ystävättäreni kanssa siskonpedissä.
Kuitenkin, nyt lumen tultua lähdettiin koiran kanssa samoilemaan umpihankia metsän uumeniin. Siinä ulkoilussa oli värienhallinta-asetukset viturallaan. Kaukana oli se terve puna poskilla. Enemmänkin oli semmoista "TSÄPERKELE!" punaa poskilla.
Näin talviajaksi paikallinen purtsi on ladutettu. Ja kaikkihan sen tietää, että ihmislajeista reviiritietoisin on hiihtäjä.
Niiden latuja ei parane lähteä pilaamaan tai äkkiä huomaa olevansa keihästettynä mäntyyn kahdella sauvalla ja ottavansa suksensivalluksia ympäri suksivahattua naamaansa.
Näinollen arvaattekin varmasti kauhuni kun huomasin eksyneeni koira-polon kanssa ladulle and there was no way out. Sivusilmällä näin rytmitettyä liikettä. Takanamme oli hiihtäjä. Loppu oli lähellä.
Hiihtäjän lähestyessä huomasin hänen olevan jo vanhahko mies eli tappelun puhjetessa voittaisin varmasti. Toisaalta, hiihto on rankka laji enkä pystynyt arvioimaan hänen kehonsa voimaa tai mielensä lujuutta.
Jokatapauksessa tuo hirviö lähestyi meitä ja näin kuinka hänen leukansa kävi. Ilme oli neutraali. Minua alkoi hytisyttää, osittain pelosta, mutta osittain kylmästä, mikä oli outoa; eihän Ruokaklubi ei ole ainoa tauolla oleva asia. Myös sheivaaminen on tauolla. (too much information?) Posliini my ass! Tai siis not my ass. Tai sii..? Nomuteniwei.
Päästyään kohdalleni huomasin hänen puhuttelevan minua. Ottaessani kuuloketta pois korvasta kolmen sekunnin ajan muistin hyökkäyksen olevan paras puolustus. Suunnittelin jo puheenvuoroani:
"Kuule sinä viemärisukeltajan esille kaivama mätä nahkiainen, sinä hapan perätilassa syntynyt epäsikiö! Tämä metsä kuuluu kaikille ja jos et nyt peräänny niin käytän sinuun karateiskuja!"
Päätin kuitenkin olla vielä korrekti ja katsoa hänen kantansa. Vaikka olin täynnä adrenaliinia, niin ääneni kuulosti kovin pieneltä kysyessäni "Anteeks?"
Hiihtäjän kasvoille levisi kirkas hymy ja hän tokaisi iloisesti: -Tyttö ja Tessu. Kiva näky!
Mitä vittua?
Menin sanattomaksi. Örähdettyäni jotain jatkoin talsimista Pyhän Toimituksen kajahdellessa korvissani, ja odotin suksenkärjen iskeytyvän selkääni.
Ei iskeytynyt, ainoa mikä iskeytyi oli valtava helpotus. Mieleni täyttyi tuhansista sateenkaarista tajutessani tuon hiihtäjän olevan upea roolimalli kansalaishyveitä arvostaville! Onko maailma kuitenkin siis hyvä paikka?
Onko hiihtäjien ja suksettomien väliset skismat lopullisesti haudattu läheiselle eläinten hautausmaalle? ...Toivottavasti ei! Koska kaikki me tiedämme sinne haudattujen nousevan maan uumenista ilkeämpinä kuin koskaan....
Kotiin punnerrettuani istuin kuumassa suihkussa suihkuseinää tuijottaen. Kertasin mielessäni tätä hauraan ihmisen ja metsän pahamaineisimman pedon kohtaamista. Olin selviytynyt siitä voittajana. Olin väsynyt, väsynyt mutta onnellinen. Tuntui kuin sisäinen kolmivaihekilowattimittarini olisi räjähtämispisteessä; olihan takanani melkoinen koettelemus. Jalat olivat hapoilla tuosta tarpomisesta koskemattomilla hangilla (ja ihan vähän ladulla..) Enjaksanut ottaa yhtään ylimääräistä askelta. Vaikka olisin saanut miljoonan noustessani yhden Tersmedeninpolunportaan ei jalkani olisi nousseet. Okei, olin väsynyt myös johtuen edellisyön kolmen (siis KOLMEN!!) tunnin Gossip Girl-henkisestä maratonpuhelusta. SIIS KOLME TUNTIA! Ja lupaan ja vannon, miehet, ettemme puhuneet teistä. No ei puhuttu! Ei satavarmasti puhuttu! Miks te ootte aina tollasia!? Te pidätte mua läskinä! Älkää valehdelko! SIAT!!
Oisko tossa nyt talviurheilua kerrakseen?
Huh, nyt pitää jatkaa tätä valetyöntekoa.
Oli kiva nähdä teitä! Ootte rakkaita! Mut edelleen mä mietin noita teidän sanaehdotuksia. Seriously, wtf?
Kattokaa miten upea logo meillä on tossa yläpuolella!! Eiks oo ihan sikahieno?! Must toi on niin nerokas, että huhhuh, mutta sehän voi johtua siitä, että osittain olin tälle taiteilijalle ideaani tyrkyttämässä, mutta toteutus on vielä vähän enempi kuin odotin ja odottaahan me on saatukin. Vuoden päivät tässä on vongattu, että tee ny pliiiis meille joku ihQ loko ja käytetty kaikkia perinteisiä keinoja - uhkailu, lahjonta ja kiristys - ja nyt, NYT SE ON VALMIS!
Tyyppihän on ihan Aarre. Eiku wait? Eihän Tyyppi oo Aarre toisin kuin Ekin ja Kaukon tuore hovitaiteilija LOOP. Käykää väijymässä noita sen muita räpellyksiä ja onhan sillä välillä jotain näyttelyäkin jossain. Eikä siinä vielä kaikki; kyseessä on muutenkin varsin huipputyyppi, jos multa kysytään ja jos Ekiltä kysytään niin vieläkin huipumpi. Niin, ja jos naiset kyselee niin oikeinkin raamikas sinkkumies eli postia tulemaan meille tai suoraan artistille, jos kiinnostuit!
Mulla riittäis kyllä kuulkaa tossa listassa noita ärsyttäviä asioita enemmänkin kuin kahdeksan tällä hetkellä, mutta yritän pitää ajatuksen lämpimänä ja pörröisenä, vaikka sekin voi toisaalta aiheuttaa pahimmillaan hengenvaaraa. Ostin jopa Lumilyhty-jouluarvankin tuodakseni jännitystä omaan elämääni ja tukea nuorten liikuntaharrastuksiin. Kyl nuorena pitää liikkua, että jaksaa sit masentua kakskymppisenä. Paniikkikohtauksetkin on ihan siis fyysisiä suoritteita toisinaan. Näin o! Sitäpaitsi mä voin voittaa auton. Auto on tärkeintä. Ajokortti ei niinkään.
Hengenvaarasta tulikin mieleen, että vien Ekin luistelemaan tulevana maanantaina. Saadapa kamera jostain lainaksi. Just eilen puhelimessa maalailtiin kauhukuvasarjaa siitä kuinka "Tässä Eki menee nyt jäälle.." ja "Tässä kuvassa Eki kaatuu ja siltä irtoaa etuhampaat.." ja kuinka "Tässä kuvassa koko jää on ihan veressä ja Eki on toi möykky joka makaa noiden lasten keskellä, jotka osoittelee sitä ja nauraa..", mut mä oon turvana. Mä oon jopa luistimilla nykyään niin tasapainoinen tyyppi, että kyl mä aina yhdeltä Ekiltä naaman auki hoidÄH eiku siis pystyssä pidän ja turvan annan ja liirumlaarum diipadaapa.
Sit vielä kun näistä blogiaiheista alettiin puhumaan niin oikeasti oikeasti saa kommentoida, se on kivaa, me yritämme oikeinki kovasti vastailla. Saa lähettää sähköpostia ja jos tykkäät tai vihaat oikein lujaa niin tätä saa ihan suositella tai haukkua niin kotona kuin työpaikallakin! Saa jakaa omassa blogissa tai feispuukissa ja kaikkea saa tehdä! Ei me valiteta. Any publicity is good publicity!
Tänään on luvassa muuten pitkästä aikaa kulttuurikeskiviikko, kun painelen töistä suoraan Atskiin kattoons "vanhaa kunnon taidetta". Nyt mä raaputan mun arvan, notta morjes!
No nythän alkoi positiivisesti! Ja miksipä sitä ei olisi positiivinen? Ei kuitenkaan HIV-positiivinen. Koska sitä Kaukon kanssa epäilimme käydessämme perus "vittu mitä paskaa"-puhelinkeskustelua. Katsokaas kun ääneen pohdin lääkärinlausuntoa. Minähän käyn kontrolliverikokeissa, onhan maksaa jo venytetty kerran äärimmilleen eikä sen jälkeen sitä oo enää niin kuolematon. Ainakaan jos sisuskaluilta kysyy! Ja mä INHOAN sitä kun lääkäri kuulostaa oudolta. Se, että se ensiksi kertoo maksan ja kumppaneiden voivan erinomaisesti, mutta sitten alkaa urkkimaan mahdollisista hammassäryistä. Tai jotain, kipuja, Eki, onko kipuja? Ei. Tulehdusarvot ilmeisesti olivat syystä tai toisesta pilvissä, mutta ihan nopealla (jearrait nopealla! Mä pohdin sitä vittu melkeen viikon!! Koska menkat piinasi ja draamaa tarvittiin. Niin.) ajattelulla tajusin kyseessä olevan perusflunssa.
Mutta tästähän päättelimme Kaukon kanssa olevani HIV-positiivinen. Tai no okei, ainakin pohdimme miltä tuntuis saada tietää olevansa. Perus.
Vein myös koiran hoitoon, koska paljon töitä. Marssimme koiran kanssa mummolaan pakkasen piirtäessä uusia uria silmieni alle. Söin varuiksi äitin tekemää spagettia vaikkei ollut nälkä, mut khamoon: äitien tekemä ruoka, voiks sitä ohittaa?
Äitin luota lähtiessäni tajusin, etten halua mennä kotiin. Niinpä menin kiertelemään kauppoja. Vapaaehtoisesti ja vieläpä Tapiolaan. No huhhuh! Itsemurhayritys lienee oikea sana tälle toiminnalle. Heikintorin masentunutta joulufiilistelyä ihmetellessäni näin kylähullun. Tai no, eihän ole kylähullu eikä mikään jos ei korvista sojota patonginpuolikkaat, talutushihnan päässä ole pehmopingviini ja vaatteiden sijasta kropan peitteeksi on kääräisty ElmuKelmua. Se oli ehkäpä mun ikänen kundi, ihan normaalin (whatever that means..) näköinen, mutta se puhui itsekseen. Sillai, että ihmiset tuijotti. Kukaan ei tuijottanut paheksuen, koska ei se tosiaan epäilyttävältä näyttänyt.
Sillä oli joku monologi menossa ja silmät ummessa kun se ravasi Heikintoria eestaas. Jotenkin tuli semmonen olo, että pitäiskö mun mennä juttelemaan sen kanssa tai edes kysyä onko kaikki hyvin. Mutku ei ni ei. Oli liian kiire ostaa itselleni kimpullinen keltaisia ruusuja, sillä tarvitsin niitä. Ja muutenkin, kuinka paljon sitä ehtii miettimään muiden hyvinvointia jos oma ei ole kunnossa?
Ostin siis kukkia itselleni. Tyypiltä yritin niitä vaatia, häpeäkseni tunnustan, että vetosin jopa vuoden takaisiin juttuihin todistaessani, että minulla on oikeus kukkiin. Ihan just niin perus idioottimaista. Mut ah, kuinka oikeutettua SILLÄ hetkellä.
Vaadittuani yhden kiukkuitkuriidan päätteeksi itselleni viidenkympin kimpun kukkia, mitä tahansa paitsi ruusuja, näin neljä yötä samaa unta, jossa kuljin hienostoalueilla ja ihastelin ihan tummansinisiä kukkia ja mietin: "Vau! Näitä on olemassa!" ja vaikka mieli teki niin jätin kaikki rauhaan enkä poiminut itselleni kimppua. Tuli ihan Nuuskamuikkus-olo kun tajusin, ettei kaikkea kaunista pidä omistaa; niitä voi vain ihailla.
En mä niitä kukkia saanut oikeassakaan elämässä, mut onneks voi aina olla itselleen hyvä ja ostaa omat kukat. Ruusut. Hah, mä en edes tykkää niistä. Mut noi on onneks kauniita.
Ostin myöskin itselleni joulukalenterin! Oikein suklaisen, ohhoh! En tiedä miks, en mä sitä edes halunnut, mutta se oli halpa ja ostoskorini ulottuvilla. Kai se auttaa tajuamaan, että joulu on kohta eli vuos vaihtuu ja taas tulee se aika vuodesta kun mietitään 'Mitäs sitä on saavutettu tänä vuonna'
Kirjoitin kans Joulupukille. Aka laitoin tekstarin kaikille sisaruksille ja vanhemmille, että olen ollut tosi kiltti tänä vuonna ja haluaisinkin lähteä Walesiin tammikuussa. Lentoliput, please.
Aika vahva tunne, että viestit menivät perille. Ja loma olis ihana. Ja Wales on ihana, se on ku kotiin menis. Vuos sitten olin kuukauden lomalla päihdehoidossa. Se nyt ei oo ihan sama ku että dallailis ristiin rastiin Cardiffia ja pistäytyis pubissa fish'n'chipsillä. Ehkä hyppäis bussiin ja lähtis Skotlantiin moikkaamaan parasta portugalilaista ystävätärtä! Who knows!
Jostain syystä mulla on ollut tosi paha mieli. En näyttäis sitä facebookissa tai kassajonoissa törmätessä, mut on se silti tosiasia. Yritän ajatella mun ja tyypin viimeisintä kohtaamista, joka oli vartin mittanen ja ihana, yritän itkeä, mutta ei itketä. Sit ajattelen ystäviä, jotka on sietänyt mua silloinkin kun oon ollut paskimmillani, mutta edelleen vastaa puheluihini.
Yritän kans asettua veljeni asemaan, äidin ajatusmaailmaan, iskän voimavaroihin ja muiden ihmisten kenkiin.
Ainoa ongelma noissa kaikissa edellämainituissa, että ne ei oo mulle tehty. Ei mun pidä olla mitään muuta kuin mä. Jos vituttaa ni sit vituttaa. Kuinka yksinkertaista!
Jos mä olisin Suomen politiikka, niin kaikki puhuisivat talouden taantumasta. En luojan kiitos ole, mä en kestäis sitä, että Jutta Urpilainen ja Jyrki Katainen sorkkis mua ja pohtisivat olotilaani!!
Mut siis, nyt saa potea taantumaa ja surkutella jos siltä tuntuu. Kohta on taas parempi mieli ja elämäkin hymyilee.
Nyt just olen tyytyväinen saatuani cowboy-lasagnet tehtyä huomiselle, ja seuraavat tovit vietänkin tsiigaillessani jalkapalloa pomon kanssa. HAH!
Yhdeksän asiaa, jotka teen joka päivä. Oisko niin helppoa sanoa vaan, että syön juon nukun pissaan kakkaan käyn facebookissa ajattelen elän ja hengitän? Ois, joten pitäiskö keksiä jotain vähän parempaa? Pitäis.
Joka päivä mä vanhenen. Eilisen ystäväpojan 30-vuotiskakkukahvittelujen seurauksena vanhenin yhden yön aikana noin kaksikymmentä vuotta, ainakin, jos olotilaa ja peiliä on uskominen. Miten voi tulla yhdestä kakkupalasta ja parista kupista kahvia näin jäätävä darra? Ei pysty käsittämään. Vanheneminen on muutenkin kovin jännää.
Joka päivä mä laulan. Improvisaatiolaulanta on mun ja J-manin yhteinen harrastus. Tai no lähinnä ajanviete. Tänään maattiin sängyllä kaks ja puol tuntia ja lauloin sille koko sen ajan ensin Gangnam Stylea, mutta pian jo täysin improten lauluja mureasta seepranlihapihvistä ja seepran ja mammutin piirileikistä Linnanmäen kallioilla ja sit vähän myös tuhmia lauluja, mutten kerro niitä, koska viimeks kun kerroin meidän välisistä pippelikeskusteluista niin syntyi suuri kohu.. toisin sanoen äiti soitti ja sanoi järkyttyneensä keskustelujemme köyhästä, mutta kuvottavan irstaasta sisällöstä. Äsken lauloin ensiaskeleet laulusta Kultainen Nuoruus ja puhkesin kyyneliin. Aiemmin päivällä itkin Tonttujen Jouluparaatia kuunnellessani ja sitä, että Weeruskan lihapullat olivat tosi huonoja. Eilisillä "kakkukahveilla" on varmaan aika suora yhteys tän päivän luovuuden tuskaan ja herkkämielisyyteen.
Joka päivä mä pesen hampaat kaksi kertaa. Aamuin ja illoin. Ihan niin kuin äiti on opettanut. Äiti opetti myös, että pitää pestä hanurikin aamuin illoin, mutta välillä luistan toisesta kerrasta, vaikka äidin Pylly ei saa haista-kommentti vainoaakin aina välillä.
Joka päivä mä ajattelen mun perhettä ja ystäviä. Jotenkin ne on aina siinä taustalla mukana, mitä ikinä teenkin. Tärkeimpiä asioita maailmassa ei voi sivuuttaa. Joskus ilolla, joskus huolella, joskus kaiholla tai ärtymyksellä. Rakkaus on monimuotoinen.
Joka päivä mä päätän elää terveellisesti. Mä en esimerkiksi herää aamulla ja oo sillain, että oispa ihanaa juoda pannu jotain kolme tuntia keittimessä seisonutta Lidlin kahvia ja polttaa puol askia punaista Norttia ennen kuin lähden ovesta ulos ja hyppään helvetisti luonnonvaroja kuluttavaan katumaasturiini ja ajan lähimmälle McLounaalle. Sen jälkeen vietän päivän lukiessani Seiska-lehden blogeja ja Iltalehden viihdeuutisia netistä mahdollisimman epäergonomisessa asennossa, kunnes syön jotain vakuumi- tai säilykepakattua masentunutta väritöntä ruokaa vähän liikaa vain nukahtaakseni johonkin puoliks tyhjään säkkituoliin diapamien voimalla. Mut joskus vaan tulee noitakin päiviä.
Joka päivä mä kaivan nenää. Ihan tosi. Kuin surullinen voi ihminen olla.
Joka päivä mä haaveilen. Ihan kaikesta. Yleensä jostain paremmasta. Mitä lie se sitten on.
Joka päivä mä ajattelen kuolemaa. Nykyään lähinnä surulla tai kaiholla tai ihan neutraalilla tasolla ajan rajallisuuden tiedostaen enkä hysteerisesti peläten ja panikoiden niin kuin vielä vuosi sitten. Ei kultainen nuoruus jää unholaan vaan muistoissain jälleen sen luoksein saan tai jotain sinnepäin.
Joka päivä mä rakastan vähän enemmän. Elämää, itseäni, läheisiäni, maailmaa, jossa elän. Joka päivä mä ajattelen, että vaikka mä en ole voinut vaikuttaa siihen, että mut on tähän maailmaan heitetty niin ainakin mä voin yrittää, ponnistellakin jopa, tehdä oikeasti duunia sen muutoksen eteen, että ois hyvä olla ja sit kuolla joskus ja sanoa, että ainakin mä yritin melkein joka päivä. Saatoin mä joskus nukkua joidenkin päivien ohi, mutta ainakin selvisin hengissä kuolemaan asti. Pidin itse itseni hengissä. Pakko katsoa eteenpäin. Mä oon aivan liian kauan katsonut taakseni niitä asioita, jotka on synkkiä tai joille mä en enää voi mitään tai niitä vuosia, jotka mä olen hukannut huonoon oloon, mutta sit mä yritän vaan muistella yhtä rukousta (joojoo, uskisblogi strikes again), jonka mä kuulin joskus Ekiltä ja sanon vaan, että GOOSFRABA ja sit taas mennään.
Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
Joko olette nolanneet itsenne pikkujouluissa? Entäs joko on käyty hypermarketeissa menettämässä viimeisetkin hermonrippeet? Miten on, joko olette huomanneet, että joululaulujen kohdalla sanonta "Parempi överit ku vajarit" ei päde?
Tänään kohtasin yhden pahimmista peloistani. Ei, en nyt puhu potemastani trypofobiasta tai sietämättömästä sudenkorentopelostani, vaan jostain paljon kammottavammasta. Minäpä kerron:
Oli kylmä ja kirkas talvipäivä. Heräsin kiukkuisena ja melko rumannäköisenä. Aamuvessaan matkalla potkaisin imuria ja kiroilin melkoisesti. Kiroilin melkein yhtä paljon kuin edellispäivänä huomatessani jo korvapuustitaikinan kaulinneena, että kaneli on loppu. En edes tiennyt osaavani niin paljon erilaisia kirosanoja! Ihanan luovaa!
No mutta, siihen fobia-juttuun, Eki, älä jaarittele.
Huomasin pyykkivuoreni erektoituneen jo lähestulkoon maagisiin mittoihin, ja tästä suivaantuneena toppasin itseni lunta vastaan, sanoin koiralleni: "Let's boogie.", ja lähdin kera hauraiden luineni (ja innokkaan koirani) luistelemaan kohti lähintä megamarkettia. Koska comfort blueberry&shit ja bio luvil for sensitive people olivat avainsana pyykkiongelmaani.
NO NYT SIIHEN FOBIAAN, JUMITTAJA! Joo, joo...
Kaupan käytäviä vaeltaessani nauroin makeasti stressaantuneille ihmisille, jotka lauantain kunniaksi olivat pakanneet koko perheensä farkkuVolvoihinsa ja täysien kärryjen kanssa tulisivat viettämään seuraavat tunnit kassajonossa; itsehän ostaisin vain pesuaineet ja sniikkaisin ulos ennätysajassa. ...Paitsi, minähän tarvitsin uuden maskhaaran! Nappasin siis sellaisen somistajan mukaani. Ensimmäisen, joka käteen sattui ja ei muuta ku lyhimpään kassajonoon!
Ilmeisesti ihmiset huomasivat nolottavan pienen tavaramääräni, ja ihailevasti huokaillen oikein tönivät tiensä jälkeeni jonoon!
Ja PAM!
"Tässä ripsivärissä ei ole viivakoodia, muistatko tän hinnan?" -(Fuuuuuck) En.
Nopea vilkaisu takanani kasvavaan jonoon oli virhe; minut lynkattiin pelkillä katseilla. Ne katseet sanoivat: 'Saatanan ämmä, jätä se ripsari', 'Sä et voi olla tosissas', 'Puuuh' ja 'Sinä pilasit elämäni'.
Sekunnin mietittyäni päätin kuitenkin saada tuon uskomattoman tuuheuden ja ennennäkemättömän pituuden antavan taikasauvan (tirsk! sauva!)
Siinäs sitten seisoin naama tulipunaisena, ihmisten katseiden polttaessa sivuprofiiliani ja tuskastuneita puuhkutteluja kuunnellessani. Seisoin tosi pitkään. Tuntui ihan ikuisuudelta. En uskaltanut vilkaista enää jonoa ; riitti, että tunsin painostavan ilmapiirin.
Triljoonan vuoden kuluttua kassaneiti sai oikean hinnan, maksoin ostokseni ja luikin ulos kaupasta vannoen, että aion suojella uutta ripsiväriäni henkenikin uhalla. NEAR-DEATH-EXPERIENCE!!
Huh, oli niin jännittävä aamupäivä Ekin maailmassa, että odotettavissa oli tunnerikas päivä. Niin, tyypin konekin lähti tossa 10 minuuttia sitten. Se on kolome kuukautta selibaattia luvassa. Wuppiduu.
Toistaiseksi viimeinen Ruokaklubi Tyypin kanssa meni onneksi mallikkaasti. Toki kokkasimme noin 40:lle hengelle kolmeksi viikoksi (no okei, liiottelin. Ehkä 20:lle hengelle). Tämä taas johti pakkosyömiseen, hysteriaan ja Afrikan lasten pohtimiseen. Oltiin siis kunnon porsaita. On niin elitististä ja länsimaalaista miettiä kuinka saada tyypin jääkaappi tyhjäksi ennen sen reissua. Ei auta kuin vetää herkkuruokia niin että ähky on tosiasia. Oh the crisis!
Tyyppi myös palautti sinne unohtuneen käsikoruni. Tai siis "unohtuneen" niinkuin tyyppi väittää.
Se ilmeisesti oletti, että jätin korun sinne voidakseni soittaa sille kuukauden päästä maailman toiselle puolelle hirveissä PMS-myrskyissä vaatien koruani TÄNNENYTHETI! Koska sellaisia me naiset ollaan. En myönnä mitään.
Apua! Työaika loppuu eli kerrataas vielä Ekin tulevia aiheita::
-Tyyppi läks, seuraavat kolme kuukautta silkkaa ikävää ja selibaattia -Talvi tuli, mikä luu poikkastaan tänä vuonna? -Pahimmat pelot ja kuinka selvitä niistä? -Joulu on paskaa -Mitä saavutin maailmanlopun vuonna 2012?
