so-me aforisms

Tämä kuva toimii ihan helvetin hienosti persoonallisuustestinä ennenkaikkea naisille.

On ne naiset, jotka jakavat tällaisia kuvia sosiaalisessa mediassa, sitten on ne naiset, jotka suhtautuu näihin täysin neutraalisti ja sitten oon minä, jolle puhkeaa välittömästi Tourette ja syntyy hetkellisen aivonyrjähdyksen lomassa kouluampujageeni ja transseksuaalisuus, jonka seurauksena aloitetaan hormonikuuri, vihanhallintakurssi ja varataan matka pippelin rakennukseen Liettuaan.

Mä melkein osaan kuvailla ne naiset, jotka jakaa näitä. Jotkut on jopa ihan kivoja ja fiksuja ihmisiä, mutta sitten niillä on tää heikko kohta.

Voisin kuvitella noin niinkuin itsekin (vielä toistaiseksi) naisena, että näitä jaetaan aina jonkun arjesta poikkeavan tapahtuman äärellä esim. treffiohareiden tai jonkun ärsyttävän nartun piilovittuilun paljastamiseksi, mutta voi jumalauta ihan oikeasti, kun mulle tulee vaan mieleen ne Cheaters-sarjasta etusormea heiluttelevat petetyt mustat ghettomuijat, jotka seuraa kameraryhmän kanssa poikaystäväänsä katsottuaan ensin läpi kaikki sen viestit ja sähköpostit ja kalenterit ja tallennetut tv-ohjelmat. Just ne, joilla on vähän liian pienet rintsikat ja vähän liian lyhyt paita ja vähän liian matalat verkkarit, linttaanastutut feikki-Uggit ja joku nuhjunen Guessin glitteriveska ja ne juoksee kaks kättä oudosti viuhuen päin ja huutaa jotain, että älä koske mun mieheen ja likanen skänkki älä revi mun vaatteita.

Nää on lampaita suden vaatteissa.. tai ainakin jonkun vesikauhuisen koiran vaatteissa. Nää laittaa tän kuvan sosiaaliseen mediaan, jonka jälkeen syö litran jätskiä, juo neljä pulloa viiniä ja soittaa niille, jotka häntä ovat nyt loukanneet ja haukkuu ne pystyyn tai menee heittämään tiiliskiven niiden ikkunasta tai naarmuttamaan niiden autoa tai muuta "kivaa" ja sit huutaa putkassa koko yön syyttömyyttään. Sitten aamulla ne menevät nuhtelun ja pizzerian kautta kotiin ja avaavat pizzalaatikkonsa, tietokoneensa ja sydämensä ja etsivät sieltä jostain jonkun lohduttavan aforismin ja jakavat sen sosiaaliseen mediaan.


Hetkinen... Nyt kuulostaa tutulta. Vähän liiankin tutulta.. Oho! Onpas kello paljon! Huhhuh! Ei mulla muuta! Hehheh! Moiii!



t. Kauko

Hau hau haudantakaa

"Rakas ruokapäiväkirja,

tänään jumppasin ja joogasin 4.5 tuntia. Tämän jälkeen pyöräilin puoli tuntia, jonka päätteeksi ajattelin pysähtyä kahville ennen ruokaa. Pysähdyinkin. Kahville. McDonald'siin. Koska ainoa vaihtoehto. Hahhah. HAHHAH.

No, RAKAS ruokapäiväkirja. Ostin vain pienen kahvin. ILMAN sokeria. Oletko tyytyväinen?! NAMI NAMI, MUSTAA KAHVIA TYHJÄÄN VATSAAN OI OI SAISINPA LISÄÄ.

No, RAKAS yy-Olen ruokapäiväkirja-YYY, enpä ottanut lisää kahvia vaan poljin uhrin elkein loppumatkan kohti kana-pinaatti-munakastani.

Siinä sulle luettavaa, vitun ruokapäiväkirja!

Epäyst. terv. EKI"


Ah kas siinä teille harvinaislaatuisen vapaan lauantai-iltani tunnemyrskyä. Mulla oli siis koko viikonloppu vapaa. Whaat? Ja sit mä jumppailin ja söin terveellisesti ja lepäsin. Tarkoitus oli väsyttää itsensä tervein keinoin, niin että illalla tulee uni eikä ikävä unilääkkeitä. Sunnuntai-iltana olin sillai, et ei jumalauta ku sattuu joka paikkaan ja voi vittu mitä paskaa.

Kävin siis tapaamassa personal traineria. Se oli valaiseva tapaaminen. Herra Lihas oli pätevän olonen, kouluttautunut ja ytimekäs. Puhuttiin tavoitteista ja motiiveista:

mä: "Ois kiva kiinteytyä. Oon motivoitunut."
Herra Lihas: -Eki. Kuinka motivoitunut? KUINKA?? EKI!
mä: "Öö no oonh-..."
Herra Lihas: - EKI! SUN PITÄÄ OLLA 150% MUKANA TÄSSÄ! EKI!
mä: "No olenhan mä! Kyllä mä hal.."
Herra Lihas: -Eki. 4 kertaa viikossa punttista ISOILLA painoilla, kerran viikkoon mäkitreeni ja sit kerran viikkoon käsilläseisontaa. JA EKI, RUOKAVALIO UUSIKS! EKI!

Huh. Herra Lihas oli pätevä. En hetkeäkään epäile, ettenkö parin kuukauden päästä olis näyttänyt Kaukon miesihanteelta, Bull Mentulalta, mutta sitten kun keskustelumme kääntyi kustannuskysymyksiin, antoi Herra Lihas mulle aika tarkkaan 720 syytä kieltäytyä projektista. Ja jokainen niistä seitsemästäsadastakahdestakymmenestä syystä näytti ihan euron pyörylältä. Sillä euromäärällä saa aika paljon muotoilevia alusvaatteita. Ja jos jengi vittuilee löysästä, ni aina voi vetää Persoona ratkasee-kortin kehiin.

Teoriassahan mä siis säästin 720€. JES!

Toisaalta jos oisin lähtenyt lihasleikkiin mukaan, olisin ehkä uuden ulkomuotoni myötä saanut lisää uhkavuutta. Joskus sitäkin tarvitaan. Tämmönen typerä viidentoista vuoden asiakaspalvelukokemus-hymy kun tuppaa joskus houkuttelemaan vääriä tyyppejä.
 Esim. mun naapurin rouva. Vanhempi rouva, jolla varmasti on päteviä syitä nalkutukselleen. Ihan on varmasti kokenut pitkän elämänsä aikana vääryyttä ja vaikeuksia. Semmonen perusnegatiivinen akka, joka nillittää aina rapun uusimille tulokkaille , haukkuu vanhat ja saa aina kiertämään talon vielä kerran, ettei varmasti tarvitse mennä sisään samalla ovenavauksella. Vaikka tod.näk. joutuu koska hänhän odottaa! Niinku joku saalistaja.

Yks kaunis päivä olin lähdössä töihin kiireellä, joku katu-uskottava rock-kipale korvanapeissa pauhaten, kun kas kummaa naapurin rouva ilmestyi eteeni tiukka ilme naamallaan. Frouvan vartalonkieli kertoi kyseessä olevan asia, joka alkaa terävillä "hei! hei! hei!"-sanoilla. Ottaessani kuulokkeet korviltani, rouva hengitti syvään, ikäänkuin kuin rauhoittaakseen itseään; olihan hänellä jokin järkyttävä tragedia kerrottavanaan! Hitaasti nenänvarttaan pitkin hän katsoi minuun:

"Hei kuule, mä oon yrittänyt tavottaa sua jo pari viikkoa! Sun koira haukkuu ihan aamusta iltaan! Semmosta vinkumista ja haukuntaa. Se kuuluu minun asuntooni!"

Vasta edellispäivänä olin kotiutunut Salsa-retkeltäni Ruåtsiin. Vad?

Aaaaaahh..




Tunsin mielihyvän ryöpsähtävän sydämessäni. Viimeinen kerta kun me ikinä puhuttais. Vittu jes.

Katsoin rouvaa vakavana: "Ei ole ollut mun koira. Mun koira on kuollut."

It's funny because it's true.

Rouva jäi kalvakkana jankkaamaan koiran haukunnasta MEGAMUNAILME naamallaan, mä marssin töihin hymyillen.

Koko matkan mietin, kuinka hieno koira mulla olikaan kokonaiset 11 vuotta; vielä haudan takaakin se on valmis pelastamaan mut!


HURRAA KOIRAYSTÄVÄT! HURRAA SÄÄSTETYT 720€! HURRAA RUOKAPÄIVÄKIRJAT!


Eki
Tuleva nalkuttava naapurinakka


p.s. Kukaan ei sit kerro naapurin rouvalle, että kyseisenä päivänä mulla oli hoitokoira kotona.

Löysää nahkaa ja tiukkoja tilanteita

Mun pitäis tavata personal trainer ensi viikolla. Ei, en aio aloittaa fitness-päiväkirjaa. Vaan siis ihan koska "Kun liityt nyt, saat ilmaisen salikassin, tapaamisen PT:n kanssa, kehonkoostumusmittauksen ja ihan armottoman syyllisen olon kantapunttiksesi SELKÄÄNPUUKOTTAMISESTA, JENGIPETTURI!"

Unohdetaan toi selkäänpuukottaminen ja muistellaan sitä kaikkea ilmaista:
-Upea olalla kannettava kuntosalimainos, jota voi käyttää myös urheilutavaroiden kantamiseen
-Upea kädessä kannettava kuntosalimainos, jota voi käyttää myös veden säilytysastiana
-Kehonkoostumusmittaus, jossa todennäköisesti ilmenee, että vähintään vuoden salikortti lienee paikallaan
-Tapaaminen Personal Trainerin kanssa, jossa todennäköisesti ilmenee, että kyllä se kahden vuoden jäsenyys olisi fiksuinta.

Sit piti valita. Rivissä oli kuusi hymyilevää kasvoa ja erikoisalat listattuina: kehonhallintaa, senioreita, räjähtävää nopeutta, painonhallintaa, avaruusteknologiaa, kissavideoita etc.
 Valinta olisi ollut helpompi, jos jonkun päivän spesiaali olisi ollut +30vee ailahtelevaiset naiset, epäsäännölliset elämäntavat, on/off-liikkuminen, hyvät läpät ja takuuvarmat tulokset.

Päädyin valinnassani entiseen lätkäjätkään, nykyiseen bodaajaan. Koska ihan sama. Mähän sen duunin joudun tekemään. Vittusaatana.

Meistähän on Tyypin kanssa tullut tällainen ihastuttava YHDESSÄ LIIKKUVA PARI.
 
KOKEILEMME UUSIA LAJEJA JA VIETÄMME LAATUAIKAA NIIN TENNISKENTILLÄ KUIN KÄSILLÄSEISTEN.

Siinä ei oo mitään ärsyttävää, eihän?

No, kesken yhteisen treenituokiomme mainitsin Tyypille haaveilevani kiinteytymisestä ja esittelin pömpöttävää core-taikinaani sormieni välissä. Oon täysinmelkein sinut painoni kanssa ja kunto on kohdillaan, mutta kuten naistenlehdet toitottavat: "Opi hyväksymään itsesi! Olet kaunis! Näin pääset bikinikuntoon kuukaudessa!", ni mäki haluun bikinikuntoon kuukaudessa. Tai no, jossain vaiheessa.
Anyway, Tyypinhän OLISI pitänyt sanoa, et hei kultamuru, mä rakastan sua just tollasena ku oot älä kiinteydy yhtään! Sen sijaan se sanoi että lenkkeily on paras lääke tohon. 

It's funny 'cos it's true ja sitä saa mitä tilaa.

Mä päätin olla vetämättä itkupotkuraivareita, säästelen ne vuoteen 2019 kun riidellään jostain ihan muusta ja just kun oon häviämässä väittelyä muistutan siitä kuinka hän syksyllä 2015 haukkui minua iljettäväksi läskipalleroksi ihan vaan ilkeyttään.  Hah!

Kohtuus kaikessa. Mä itse tykkään pitää balanssin elämässä olemalla pari viikkoa kerrallaan Miss LähiöFitness legginseineni ja omenavälipaloineni, sit nollaan tilanteen olemalla viikon Miss IceCream pikkusikareineni ja kahvitaukoineni. Viikko meneekin sit vaihtaessa suuntauksesta toiseen. Olen siis eräänlainen Bi-liikkuja.

Kävin myös Ruotsissa toteuttamassa tätä vaihtoehtolifestyleä. Kolmen päivän miniloma Tukhomassa. Pikkuserkku täytti 30 ja minä menin edustamaan Suomea. Juhlat meni hienosti, vaikka käyttämätön ruåtsinkieleni taannutti minut. Vitseille nauroin aina n. 50 sekuntia myöhässä. Ei haitannut, koska muut dokas.

Viimeisen lomapäivän aamuna kävin paikallisessa jumpassa. Se oli ihan ku Suomessa paitsi että kaikki olivat hieman edistyksellisempiä, ihmiset notkeampia, Mats Sundin homoseksuaali ja ilmapiiri suvaitsevaisempi.

Saman päivän iltana lähdin tädin patistamana salsaamaan. Pari tuntia salsa-oppia, 17 euroo ja voi mennä farkuissa. Sounds good. ...Paitsi että aloittelijana jouduin kömpimään kellariin muiden rookieiden kanssa, tädin bailatessa täysii toisten kovisten kanssa!
Askeleet oli helppo oppia; vaikeampaa oli opetella näyttämään ettei MUKA osaa askelia omia jalkoja tuijottaen, ja näinollen välttää katsekontakti tuntemattomaksi jääneiden tanssipartnereiden kanssa.

Lähtöaamuun olin varautunut hyvin: laukut pakattu, vaatteet esillä, kahvinkeitin ladattu, aikataulut ja reitit hallussa. Kolmen päivän joukkoliikennelippunikin olisi vielä voimassa ja lentokenttäbussiin varattu 100 kruunua poltteli taskussa. EIHÄN TÄS MIDIST.

Aamukuudelta raahauduttuani vartin kävelyn pysäkille huomasin olevani kolme minuuttia etuajassa. Sekunti tämän jälkeen mahani teki tuplavoltin ja aivoihin iskeytyi kuva siitä hetkestä kun kaksi päivää aiemmin avasin tätini jääkaapin ja sanoin: "Laitan nämä pomolle ostetut nuuskatornit tänne jääkaappiin odottamaan kotiinlähtöäni." Sit iski pahin Tourette-kohtaus vuosiin. Oisin läpsinyt itseäni otsaan koko aamuhölkän ajan takas tädin ovelle, mutta kun piti kantaa kassia olalla..
Noh, nuuskat haltuun, anteeks, että herätin ja kiitos vielä kerran HEIPPA! Sama hölkkä takas pysäkille, sanomattakin lienee selvää, että tähän toimitukseen meni enemmän kuin se kolme minuuttia, jonka olin NIIN IHANASTI ETUAJASSA ETTÄ OISPA VAIKKA KAHVIA.

Onneks olin ajoissa liikkeellä. Matka Åkersbergasta Kistan kautta Bromman lentokentälle voi alkaa.

Seuraavaan bussiin istahdettuani iski jälkihiki kaikesta extra pyrähtelystä ja lentolipulla löyhytellen mietin jo vähän naurahdellen kuinka onneksi lentokenttäbussiin vaihtaminen sujuu hyvin. Olinhan katsonut pysäkin tarkan sijainnin hyvissä ajoin ja matkaraha odotteli kuskia.

NOH. Kistaan saavuttuani harhailin hieman kunnes ystävällinen kanssakulkija opasti oikeaan suuntaan. Kävelin pysäkille, tällä kertaa 10 minuuttia etuajassa. No itse pysäkkihän tietenkin oli katuremontin takia pois käytöstä ja uusi pysäkki sijaitsi Håådekungensjöbergsgrändengatanilla. Mitään karttaa tästä ei ollut. Jo krooniseksi muodostuneen Touretteni kanssa lähdin hortoilemaan ympäri aluetta kelloa vilkuillen.
Kotimaata ikävöiden löysin viimein pysäkin. Juuri parahiksi! Bussi kääntyi aiemmin mainitsemalleni kadunpätkälle ja reteästi satasta heilutellen viitoin kuskille kansainvälisen kehoituksen pysähtyä. Money talks.

Ojensin kuskille sataseni, kuski tähän: "Vi ta bara kort." Ah! Kolmen päivän intensiivisen ruotsinkoulutukseni ansiosta tajusin kaivaa Visa Electronini nuuskatorneja tursuavasta kassistani.
Kuskin ilmoitettua tylysti, ettei tililläni ole katetta iski paniikki. Vad helvete! Satan i gatan!
Onhan mulla katetta, kokeile uudestaan! "Nej nej, du måste köpä biljetten från där" ilmoitti hän viitaten viereiseen parkkihalliin ja katseellaan savustaen minua ulos bussistaan.
(toim. huom. Tililläni oli katetta. Tarkistin sen heti kotona. Saatana.)

Aamukahvit mahassa pyörien ja lievästi sanottuna munailme naamalla seisoin bussipysäkillä ainoastaan Tourette seuranani. Kännykän kello ihmetteli miksen ole jo lentokentällä, biologinen kello kertoi raivareiden olevan lähellä.
Mistä vitusta mä käyn lipun ostamassa ja mitä vittua noin niinku muutenki!?

Pikkusikaria imiessäni päätin kuitenkin taistella. MINUA EI NOIN VAIN LANNISTETA! Aikaa on vielä yhdelle bussille, ja minähän matkustan sillä! Minähän matkustan VAIKKA SE OLISI VIIMEINEN TEKONI! KYLLÄ MINÄ PERKELEENI KESYTÄN!

Suomalaisella sisulla marssin lähimpään hipsteri-kahvilaan, löin henkisen nyrkin pöytään ja kysyin sujuvalla englannilla: "Excuse me, do you know where I can buy a ticket for the airport bus?"
Tiskin takana loniva ruutupaitainen viiksiteini opasti minut lakonisella äänellä viereisen kauppakeskuksen Pressbyråån. Kiitin liioitellun ystävällisesti samalla peitellen äkillisesti kasvanutta Ruotsi-inhoa sisälläni.
Juoksin kauppakeskuksen toiseen päähän ainoaan avoinna olevaan puljuun ja ostin lipun. 40 kruunua kalliimpi lippu kädessä sprinttasin viimeisen kerran paska-Kistan paska-katujen läpi pysäkille odottamaan viimeistä mahdollista bussiani.

VIIMEINKIN lentokenttäbussissa. Ainoana matkustajana. Melkein myöhässä. Tässä vaiheessa en uskaltanut enää hengähtää helpotuksesta vaan pidätin hengitystäni oikeastaan aina kotiovelle saakka. Saattoi tulla rikottua siinä joku maailmanennätys.



Huh! Kannattiko taas lähteä mihinkään! Mä en enää ikinä lähe minnekään! Paitsi aamulla lähden lenkille! 


-eki

Hyväksytty.

Myönnän. Oon ollut yks huonoimmista blogaajista koskaan. Oon lintsannut ja antanut ajan kulua, vaikka mieli on tehnyt kirjoittaa tänne ajatuksia, analyysejä, mielipiteitä; kaikkea, mitä keski-ikäinen sydämeni sisällään kantaa.
 Mutta katsokaas kun mun koira kuoli. Ja sit mä oon alkoholisti. Eikä mulla ole läppäriä kotona. Ja vitut mulla mitään sanottavaa oo. Välillä on ollut hirvee migreeni. Välillä oon narkannut liikuntaa ja kiskonut sokeriövereitä ja sit onkin pitäny palautua.  Ja siis oon kuitenkin jo 31vee!!!

Kaikki edellämainittu on totta. Mutta melko huonoja tekosyitä olla kirjottamatta omasta elämästään. ...koska noihan juuri on sitä elämää. Daa!

Kiitos ja anteeks. (Tässä kohtaa yleisö nousee hitaasti kyyneleet silmäkulmissaan ja päitään hieman pudistellen, paloja kurkussa nieleskellen he puhkeavat raivokkaisiin aplodeihin. Toim. huom.)

No mitä se elämä nyt sitten on?

Ainakin se on hyväksymistä. Mä voisinkin nyt listata asiat, jotka olen hyväksynyt elämässäni tullakseni täksi tasapainoiseksi lähiöleidiksi.

1. Olen alkoholisti. 
Viina ei sovi mulle, koska mun kehossa on sellainen vittumainen jippo, että alkoholi huuhtoutuessaan alas mun kurkusta huuhtasee kaiken kivan ja hauskan ulos virtsan mukana, ja nostaa kaiken pahan ja tylsän ulos suun kautta, ja sit ainoa lause, jonka kykenen artikuloimaan on "MÄ HALUAN KUOLLA KOSKA MAAILMA ON EPÄREILU. " Ni en sit juo. En oo juonu kahteen ja puoleen vuoteen. Fuck that shit!

2. Olen tyttöystävä. "Ai  miks toi pitää muka hyväksyä?? Toihan on ihqLOL-asia!" Öö ei oo. Koska poikabakteerit.

Hahhahhaa. Ei kai. Toi piti hyväksyä siks, että mun mielestä ihmiset on niin tragikoomisia kaikissa lokeroimisvimmoissaan ja oletuksissaan. Heti ku vähän tapaillaan ni "Aa! Millos te nyt sit muutatte yhteen? Lapsia? Häät? Avioehto joo vai ei? Kumpi määrää kaapin paikan hehheh?"

Yhteen ei muuteta koska oma tila. Lapsia ei hankita koska ei haluta. Naimisiin ei mennä koska sille ei ole tarvetta. Minä määrää kaapin paikan koska olen nainen.

3. Koira kuoli. 
RIP vanha kamu. Mutta koira kuoli vanhuudenvaivoihin. Se vaan pitää hyväksyä. Surra saa ja ikävöidä (ja malttaa olla ottamatta uutta).

4. Kroppa.
Se pitää hyväksyä, koska en ole valmis tekemään enempää duunia sen eteen. Liikun sillon ku liikututtaa, en pidä ruokapäiväkirjaa ja unohdan aina rasvata ihon suihkun jälkeen.

5. Asiat saa aina yllättäviä käänteitä.
Oletko sinäkin joskus treenannut kolme kuukautta vimmatusti, käynyt vähän solkussa kaamosta karussa, leikkauttanut tukkasi ja sokeroinut alakroppasi valmistellaksesi itseäsi rakkaasi paluuseen kolmen kuukauden tauon jälkeen IHAN VAAN HUOMATAKSESI OLEVASI ALLERGINEN JOLLEKIN KUKKIVALLE LUONNONOIKULLE JA SIINÄS SITTEN TOIVOTTELET REISSUSSA RÄHJÄÄNTYNEEN ARMAASI TERVETULLEEKSI RÄÄT POSKILLA JA SILMÄT VIIVANA NENÄSUMUTIN SIERAIMESSA? OLETKO?

6. Rahaa ei oo koskaan tarpeeksi.
Mut silti se riittää.

Näitähän vois listata loputtomiin. Sitäkö te haluaisitte?
 No okei, viel yks.

7. Tupakoinnin lopettaminen on vaikeaa.
Lopetin röökinpolton, koska se ei ollut kivaa. Kolme ja puol kuukautta hengittelin uusin keuhkoin ja ihmettelin et "Yök miks kukaan haluais vetää noit syöpäkääryleitä hyi yök!", ja sit aloinkin vetää pikkusikareita. Eki - loogista toimintaa jo vuodesta 1984.


Ehkä tässä nyt tuli taas kerrottua asioita ja ilmoiteltua suht tasaisesta sykkeestä ja melko normaalista aivotoimminasta.

Ties vaikka ens kerralla kertoisin teille uusimmasta intohimostani, eräilystä!  Haalikaa hirvikärpäsiä päänahkaan, pakatkaa rinkkaan vaan välttämättömin ja varautukaa kylmään ruokaan;

Erä-Eki on mestoilla!

UUH! Tai sit kerron teille huikeista urheilusaavutuksistani! Juoksin oikein Cooperinkin! Ja opettelin tenniksen ja beach volleyn alkeet! Ja sit kävin Pariisissa!

Ah, mitä kaikkea mahtuukaan ajalle välillä kirjoitin blogia ja en kirjoittanut blogia.

ÖITÄ!

YLLÄTYSERO!

Lola Odusoga eroaa ja ero tuli yllätyksenä miehelle, sanoi Iltalehti tänä aamuna. Ensimmäinen ajatus otsikon lukemisen jälkeen oli, että on se kyllä uskomatonta miten nää erot tulee miehille mukamas aina ihan puun takaa. Joo, ihan yllätyksenä tuli. Yhtään ei mitkään keskustelut tai kinat tai riidat tai käyttäminen tai mikään ole millään tavalla antanut minkäänlaisia merkkejä tulevasta.

Mä en tiedä henkilökohtaisesti yhtään naista (mukaanlukien itseni), joka olisi lähtenyt vakavasta parisuhteesta pikapassilla, yllärinä tai analysoimatta asioita jokaiselta kantilta. Yleensä toistuvista ongelmista on keskusteltu, kinasteltu, riidelty, sovittu jo pitkän aikaa ja punnittu miinuksia ja plussia ja uskottu kerta toisensa jälkeen, että nyt kaikki muuttuu ja yhdessä me pystytään muuttamaan kaikki toimivaksi ja ikuiseksi rakkaudeksi, kunnes lopullinen päätös eroamisesta syntyy.

Täysin törkeästi yleistäen, päätös syntyy yleensä aina naisen päässä. Tai ehkä se on syntynyt miehenkin päässä, mutta nainen saa yleensä olla se, joka sanoo sen ääneen ja sitten yllätytään. YLLÄRIPYLLÄRI SAATANA!

Yhdessä mun parisuhteista oli esimerkiksi sellainen tilanne, että se toinen osapuoli ei ollut millään muotoa kiinnostunut minusta eikä mun asioista, haaveista, ajatuksista tai haluista. Viimeisen vuoden aikana siitä suhteesta meillä ei järin hirveästi kosketeltu tai juteltu tai paneskeltu. Olipa tilanne jossain vaiheessa jopa sellainen, että töistä kotiin tullessani näin, että eteisessä on kengät ja tyyppi on himassa, mutta sanoessani moi en saanut mitään vastausta, koska ei vaan aina jaksa avata suuta. Jouduin siis kerjäämään huomiota ihmiseltä, jonka rakkauden keskipiste mun ois pitänyt olla. Sitten, kun jankkasin näistä asioista sellaset vuoden päivät ennen lopullista nyt riittää-päätöstä niin en mä nyt sit tiedä oliko se varsinaisesti ylläri, mutta ihmettelen tälleen jälkikäteen, että oisko se toinen tyyppi voinut muka jatkaa tollaista elämää loputtomiin ihan niin kuin ei ois mitään ongelmaa. Lapinlahden Linnuilla on muuten tästä hieno kappalekin. 

Niin, että Jarkko Wallinkoski, ootko sä nyt ihan oikeasti ihan helvetin yllättynyt siellä vai voisko olla, että teillä on kotona mahdollisesti keskusteltu toistuvasti joistain Lolaa vaivanneista aiheista ja sä et oo vaan jaksanut reagoida niihin mitenkään?

Seuraavaksi aion kirjoittaa siitä, kuinka säälittävää sinkkuelämäni on. Tai no, jos haluatte esimakua tulevasta tekstistä, katsokaa vaikka Bridget Jonesia.

YLLÄTYSTERVEISIN,

Kauko

Internet on kipeä

Mä meen huomenna ostamaan telkkarin. Jumalauta kuinka mahtavaa! Aion katsoa sitä niin paljon, että näkö heikentyy ja kuvittelen kaikki ohjelmat todellisuudeksi.

Eniten venaan just sitä, että voi koukuttua joka sarjaan ja rakentaa kaiken sosiaalisen elämänsä, työvuoronsa ja koiran ulkoilutuksen tv-ohjelmien mukaan. Darra-aamujen Avara luonto saa jo nyt vähän vetistelemään ja lämpimän ailahduksen rintaan. Konttihuutokaupat! Konttivitunhuutokaupat! Mitä me tehtiin ennenkuin meillä oli konttihuutokauppa-ohjelmat? En edes muista, koska elämä on ollut niin tyhjää.

MATT ATTACK!
Ja sit se jätkä ostaa dollarin flipflop-tossuja kontillisen vittu 25 000 dollarilla. Morooo! Ihan sairas meininki!

Sairaalta meiningiltä ei oo kuitenkaan vältytty, vaikka telkkaria ei oo ollutkaan. Tiedättekö, jätkät, internet on niin kipee mesta... Tänään tulin pahaa aavistamatta salilta ja kävin duunissa, kun muistin, että sinne jäi mun supersmoothie-ainekset ja siinä sitten Turusen kanssa banaanipäärynämustaherukkaluomujugurttipäissämme töristiin jotain niin se halus näyttää mulle videon. Siinä videolla oli mies alasti sängyllä. Näytti joltain kaheksankytluvun pehmopornolta. Sitten siihen tulee alaston hoikka nainen, jonka toinen (aika laiha) jalka on amputoitu. Sit ne siinä sängyssä silittelee ja hiplailee, kunnes se nainen yhtäkkiä rasvasi sen tyngän ja alkoi panemaan sillä sitä miestä perseeseen. Siis mitä vittua? Just, kun luulin nähneeni kaiken. Eihän siinä mitään. Mä yritin nokittaa sit kuvalla, jossa sukkanauhoissa ja lyhyessä mekossa oleva mies pyllistää ja sen perseestä katsoo nuken pää, mut se oli vaan tosi laimeeta verrattuna siihen, mitä olin just nähnyt.

Mä oon siis niin telkkarin ja perinteisten rikos- ja realitysarjojen tarpeessa. Ja mitä enemmän mä katon telkkaria, sitä vähemmän mä hengaan mun mielenterveysongelmaisten ja perverssien ystävien kanssa. No, ehkä mä kutsun ne kattoo Salkkareita tai jotain.

Mut tsiisus, oikeesti. Amputoidulla jalantyngällä ukkoa hanuriin. Toi pesee jo lähes Hugleikur Dagssonitkin,

No eikä pese. Ei mikään pese. Se on Jumala.

Sellanen homma!

"Kauniita unia!" 



t. Kauko

Pienen pojan haaveet

Kauko:

Niin kuoli sitten taas yksi kanta-asiakas. 

Eihän tästä ollut kuin vähän päälle viikko, kun sanoin duunikaverille, ettei hyvältä näytä toi meininki ja siitä viikko eteenpäin sitä elvytettiin matkalla meidän baariin, johon sillä oli tapana tulla heti aamusta, juoda yks ja lukea lehti. Harmiton ja huomaamaton tyyppi. Hiljainen ja mukava.

Eilen iltavuoroon mennessä TGIF-fiilikset latistui siinä heti alkuillasta, kun uutinen tuli. Heitin tuikkuja pöytiin ja oltiin ihan, että RIP.

Oon kerran pari aiemminkin ollut duunissa, kun tulee suru-uutinen jonkun kaikkien yhteisen tutun/kantiksen kuolemasta. Ei oo varsinaisesti mun lempivuoroja tollaset. Ihan siitäkin syystä, että mua alkaa tosi usein naurattaa, jos jotain itkettää. Okei, toi kuulosti aika pahalta, mutta se on totta. Ensin oon vaivautunut, sitten alkaa hermostunut nauru tai sen pidättely ja sit selittely, että anteeks emmä tarkottanu ku tää on mulle vaan ja emmä osaa sanoa tai tehä tai olla ja mitä mun pitäis nyt ja anteeks itke vaan. Jonkin sortin defenssihän toikin on, mutta äärimmäisen kiusallinen tilanteissa, joissa haluaisi olla aidosti empaattinen.

Siihen nähden, että oon varsinainen itkupilli itsekin toi on vieläkin ristiriitaisempaa. Tosin, jos itken ja joku katsoo, mua alkaa silloinkin naurattaa lähes aina. Vittu, että oon mahtava tyyppi.

Mä oon tiennyt tämän eilen kuolleen miehen ehkä viis kuus vuotta, mutta mä en ole tiennyt siitä oikeastaan yhtään mitään. Tässä parin päivän sisällä mulle on vähän valottunut sen elämä tai elämä ja elämä. Sillä on kuin onkin esimerkiksi pari aikuista lasta ja vaimo. On mökki ja iso asunto ja kaikki noin niinku kivasti. Paitsi, että ei ole.

Vaimo on raivoraitis ja mies ja miehen ystävät vaimon sanojen mukaan pelkkiä spurguja. Mies sai kuukausirahaa kotoa. Siinä vissiin about kaikki mitä sieltä herui viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen. Kerran se ei ollut saanut ovea auki, kun oli sen verran jurrissa niin oli soittanut ovikelloa ja vaimo tuli avaamaan ja tönäisi sen vaan raput alas tasanteelle, että tuu sit, kun saat ite laitettua avaimen lukkoon. Eihän siinä. Siksi se kai aina istuikin tuolla baarissa, kun ei se voinut olla omassa kodissaan.

Mä vaan jäin miettimään, että miksi ihmiset antaa elämänsä mennä noin? Ajatteleeko ne, että kun on yhteistä omaisuutta niin ollaan nyt tässä? Ei saatana, eihän siinä oo mitään järkeä. Miten rakkaus voi muuttua tollaiseksi vihaksi ja halveksunnaksi vai onko siinä rakkautta koskaan ollutkaan? Miksi kukaan siinä(kään) perheessä ei ole kuskannut sitä äijää lääkäriin? Jos on niin välinpitämätön toisesta ihmisestä, miksi olla suhteessa? Vittu, mä en kässää.

Mulle mikään materia tai raha ei mene sen yli, että saisin olla niiden ihmisten seurassa, joista välitän. Miten joku voi ns. tyytyä kohtaloonsa? Miten joku voi olla huonossa suhteessa kymmeniä vuosia? Muutaman mä vielä ymmärrän, jos siinä on vielä sitä rakkautta edes vähän jäljellä ja rakkauden mukana sitä iänikuista uskoa ja toivoa, että asiat muuttuu, mutta että vielä sittenkin, kun mitään noista ei ole jäljellä ja jää vaan siihen. Ei mitään helvetin järkeä. Paitsi, että onhan sillä muijalla nyt sit iso asunto ja mökki. Mitähän kaikkea sillä olis voinut olla viimeiset kakskyt vuotta? Mitähän kaikkea sillä miehellä, joka on nyt kuollut, olis voinut olla?

Ei elämä mene aina niin kuin ajattelee. Ei me välttämättä tavoiteta unelmiamme oli ne sitten työhön, lapsiin, harrastuksiin, rakkauteen tai mihin tahansa mitä kirjoiteltiin lapsena johonkin ystäväkirjaan tulevaisuuden kohdalle, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämä vois olla ihan mukavaa ja etteikö ansaitsisi ja kaipaisi hyvää kohtelua ja välittämistä.

Vitun ihmiset. Olkaa kivempia toisillenne.

Tässäpä loppuun vielä kyseisen herran lempibiisi.

Päivä mailleen saa
pian ois aika uinahtaa
kun yö niin vilpoinen on taivaltaa

Pian päätän matkan tään
valot harjanteelta nään
kun perille mä pääsen
sinne jään