keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Keskiviikko on ihmisen diipeintä aikaa

God afton, mina damer och härrar.

Menneen ystävänpäivän sekä Ekin rocktähti-iän yli selviämisen kunniaksi on allekirjoittaneelle tarjottu tilaisuus featuroida vierailevana kirjoittajana tässä blogissa, joten tänään vara-Ekinä olen minä, Jugi.

Vihaisen ylenpalttisen avautumisen sijaan ajattelin ottaa hieman vaihtoehtoisen näkökulman tähän kirjoittamiseen ja puhua teille ihmisistä ja ihmisyydestä, sillä kyllä ne ottavat päähän. Ja pahasti. Niin paljon, ettei ole tosikaan.

Tiedättekö mikä on syvältä? Ihmisten laiskuus, aikaansaamattomuus ja välinpitämättömyys heidän omia lupauksiaan ja velvollisuuksiaan kohtaan. Otan nyt tässä ihan konkreettisen esimerkin: opiskelujen puitteissa tehdään tässä nyt useita erilaisia moneen prosessiin jakautuvia proggiksia päällekkäin. Ne etenevät hissuksiin työvaiheesta toiseen ja aikataulut ovat varsin tiukat, koska tuotantoja on useita päällekkäin ja resursseja käytössä vain rajattu määrä. Yksi tällainen tuotos olisi pitänyt siirtää seuraavaan vaiheeseen jo viime sunnuntaina, koska sen vaiheen jälkeen se siirtyisi allekirjoittaneen käsittelyyn. Asian eteen ei ollut laitettu tikkua ristiin vielä näin keskiviikkonakaan. Todennäköisesti koko roska siis myöhästyy ja joudun itse juoksemaan peräsuoli pitkällä viimeisenä yönä sen takia, että yhtä jätkää ei vaan inspannut tehdä lupaamiansa asioita sovitussa aikataulussa. Kiitti. Ei siinä mitään, että ryssitte omat asianne, mutta koittaisitte hoitaa edes ne, jotka koskettavat välillisesti muitakin. Samaa ilmiötä oli joskus havaittavissa edellisessä duunipaikassakin - kaikki nostivat samaa liksaa, mutta toiset istuivat peukalo hanurissa tekemättä hommia, koska "kyllä joku toinen ne aina teki", olihan ne pakko saada hoidetuksi. Velvollisuudentunto ajaa pahasti piippuun ajan kuluessa.

TL;DR -> Olen siis ihminen, joka usein joutuu jostain mystisestä syystä tekemään myös muiden työt, koska minulla on vastuuntunto. En missään tapauksessa ole työnarkomaani, mutta työkuormat alkavat olla samaa luokkaa.

Ihmiset noin ihan yleensäkin voisivat välillä katsella sen oman napansa ulkopuolelle, ei taida olla liikaa vaadittu? Joojoo, egosentriset maailmankuvat ja ihmisen perusluonteen itsekkyys, niinpä niin, mutta lopulta me kaikki ollaan kuitenkin tässä samassa hitaasti uppoavassa veneessä ja tulppaa ei näy mailla halmeila.

Mitä sitten oikein pitäisi tehdä? Ei aavistustakaan. Jos keksitte, niin kertokaa mullekin. En tiedä mikä on elämän tarkoitus, mutta olen tähän asti katsellut päivä kerrallaan josko universumi vittumaisuuttaan sellaisen joku päivä nenän eteen lykkäisi. En tiedä, mitä tahtoisin elämälläni lopulta tehdä, joten olen keskittynyt tekemään asioita jotka kiinnostavat, jättäen vähemmälle asiat jotka eivät kiinnosta. Tästä syystä saatan sosiaalisten normien ja konventioiden mukaan olla jossain määrin kummaksuttava, kuten ehkä muutkin tämän blogin avautujat. Ei, ei meillä ole tässä kolmenkympin korvilla sitä puolisoa, omakotitaloa tai puoltatoista lasta. Ekillä sentään on koira. Mulla on farmariauto. Kaukolla on parisuhde! Hah! Ehkä keskiarvo tekee meistä kolmesta yhden yhteiskunnan silmissä melkein normaalin ihmisen?

Ei kai mulla muuta tähän hätään. Yhden biisin voisin kuitenkin linkittää lähestulkoon asian tiimoilta:



T: Keskiviikon Vara-Eki, Jugi. Puss och kram!

1 kommentti: