Samaan aikaan toisaalla. Pasilassa that is. Viimeisin jakso kiteytti aika pitkälti koko blogin teeman, mutta ennen kaikkea henkilökohtaiset fiilikset jopa sillä tasolla, että siinä missä Justin Timberlake laulaa teille joen niin Kaukon sydän lauloi vanhan miehen jokea... tai no silmät. Jep. Itkin katsoessani Pasilaa. Kyösti Pöystin sanoin totean vaan, että tää oli uutta. Huhhuh. Tuli ihan skifi fiilis, mut sillain puhdistautunut.
Pliis, kaikki eksistentialistisen identiteettikriisin kourissa painiskelevat lajitoverini, heittäkää ironia hetkeks taka-alalle ja katsokaa tää jakso. Voitte kerätä toki rohkeutta vielä noin 371 päivää eli ajan, jonka se näkyy Yle Areenassa.
5. tuotantokausi, 10. jakso, Pasila
Kauko ja katkeransuloiset kyyneleet
ps. toihan vois olla vaik bändin nimi?
pps. pitäiskö perustaa bändi?
ppps. mä en ikinä muista kumpia lisätään; peetä vai ässää.
pppps. kirjotin tänään pari tehtävää tost noin vaan ja ehkä saankin ne tehtyä nyt, kun olen luovuttanut ja lyönyt hanskat tiskiin. MEGASKIFIÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti