lauantai 31. tammikuuta 2015

Pienen pojan haaveet

Kauko:

Niin kuoli sitten taas yksi kanta-asiakas. 

Eihän tästä ollut kuin vähän päälle viikko, kun sanoin duunikaverille, ettei hyvältä näytä toi meininki ja siitä viikko eteenpäin sitä elvytettiin matkalla meidän baariin, johon sillä oli tapana tulla heti aamusta, juoda yks ja lukea lehti. Harmiton ja huomaamaton tyyppi. Hiljainen ja mukava.

Eilen iltavuoroon mennessä TGIF-fiilikset latistui siinä heti alkuillasta, kun uutinen tuli. Heitin tuikkuja pöytiin ja oltiin ihan, että RIP.

Oon kerran pari aiemminkin ollut duunissa, kun tulee suru-uutinen jonkun kaikkien yhteisen tutun/kantiksen kuolemasta. Ei oo varsinaisesti mun lempivuoroja tollaset. Ihan siitäkin syystä, että mua alkaa tosi usein naurattaa, jos jotain itkettää. Okei, toi kuulosti aika pahalta, mutta se on totta. Ensin oon vaivautunut, sitten alkaa hermostunut nauru tai sen pidättely ja sit selittely, että anteeks emmä tarkottanu ku tää on mulle vaan ja emmä osaa sanoa tai tehä tai olla ja mitä mun pitäis nyt ja anteeks itke vaan. Jonkin sortin defenssihän toikin on, mutta äärimmäisen kiusallinen tilanteissa, joissa haluaisi olla aidosti empaattinen.

Siihen nähden, että oon varsinainen itkupilli itsekin toi on vieläkin ristiriitaisempaa. Tosin, jos itken ja joku katsoo, mua alkaa silloinkin naurattaa lähes aina. Vittu, että oon mahtava tyyppi.

Mä oon tiennyt tämän eilen kuolleen miehen ehkä viis kuus vuotta, mutta mä en ole tiennyt siitä oikeastaan yhtään mitään. Tässä parin päivän sisällä mulle on vähän valottunut sen elämä tai elämä ja elämä. Sillä on kuin onkin esimerkiksi pari aikuista lasta ja vaimo. On mökki ja iso asunto ja kaikki noin niinku kivasti. Paitsi, että ei ole.

Vaimo on raivoraitis ja mies ja miehen ystävät vaimon sanojen mukaan pelkkiä spurguja. Mies sai kuukausirahaa kotoa. Siinä vissiin about kaikki mitä sieltä herui viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen. Kerran se ei ollut saanut ovea auki, kun oli sen verran jurrissa niin oli soittanut ovikelloa ja vaimo tuli avaamaan ja tönäisi sen vaan raput alas tasanteelle, että tuu sit, kun saat ite laitettua avaimen lukkoon. Eihän siinä. Siksi se kai aina istuikin tuolla baarissa, kun ei se voinut olla omassa kodissaan.

Mä vaan jäin miettimään, että miksi ihmiset antaa elämänsä mennä noin? Ajatteleeko ne, että kun on yhteistä omaisuutta niin ollaan nyt tässä? Ei saatana, eihän siinä oo mitään järkeä. Miten rakkaus voi muuttua tollaiseksi vihaksi ja halveksunnaksi vai onko siinä rakkautta koskaan ollutkaan? Miksi kukaan siinä(kään) perheessä ei ole kuskannut sitä äijää lääkäriin? Jos on niin välinpitämätön toisesta ihmisestä, miksi olla suhteessa? Vittu, mä en kässää.

Mulle mikään materia tai raha ei mene sen yli, että saisin olla niiden ihmisten seurassa, joista välitän. Miten joku voi ns. tyytyä kohtaloonsa? Miten joku voi olla huonossa suhteessa kymmeniä vuosia? Muutaman mä vielä ymmärrän, jos siinä on vielä sitä rakkautta edes vähän jäljellä ja rakkauden mukana sitä iänikuista uskoa ja toivoa, että asiat muuttuu, mutta että vielä sittenkin, kun mitään noista ei ole jäljellä ja jää vaan siihen. Ei mitään helvetin järkeä. Paitsi, että onhan sillä muijalla nyt sit iso asunto ja mökki. Mitähän kaikkea sillä olis voinut olla viimeiset kakskyt vuotta? Mitähän kaikkea sillä miehellä, joka on nyt kuollut, olis voinut olla?

Ei elämä mene aina niin kuin ajattelee. Ei me välttämättä tavoiteta unelmiamme oli ne sitten työhön, lapsiin, harrastuksiin, rakkauteen tai mihin tahansa mitä kirjoiteltiin lapsena johonkin ystäväkirjaan tulevaisuuden kohdalle, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämä vois olla ihan mukavaa ja etteikö ansaitsisi ja kaipaisi hyvää kohtelua ja välittämistä.

Vitun ihmiset. Olkaa kivempia toisillenne.

Tässäpä loppuun vielä kyseisen herran lempibiisi.





Päivä mailleen saa
pian ois aika uinahtaa
kun yö niin vilpoinen on taivaltaa

Pian päätän matkan tään
valot harjanteelta nään
kun perille mä pääsen
sinne jään



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti