perjantai 27. heinäkuuta 2012

Aurinko ei paista ovesta sisään

Töissä on kuollutta. Ainoat, jotka pyrkivät sisään tällaisella helteellä ovat vanhukset, jotka tuovat kuoleman hajun jäljessään. Tämänkin taidenäyttelyn yhteydessä olevan ravintolan avoimesta ovesta soi psykedeelinen fuusiojazz, josta on vaikea saada kiinni. Työkaveri suuttui eilen, kun käytin hänen oliiviöljyään. Toinen piirsi musta kuvan. Kolmas haki kahvia juuri silloin kun joku hyppäsi Hakaniemessä metron alle muutama aamu sitten. Ihmettelinkin yksinäistä poliisia Tokalla Linjalla.
Tänään on kesän lämpimin päivä, luulisin. Kylmettää mielen istua sisällä, kun mitään ei tapahdu. Koko ajan tapahtuu. Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Astun joka päivä samaan virtaan, kun avaan tämän näyttelyn. Kerran viikossa joku innostuu ja saa minutkin innostumaan ja katsomaan näitä tylsiä esineitä niin kuin ne olisivat maailman suurimpia innovaatioita, mutta pääsääntöisesti ihmiset eivät innostu tai pitävät innostuksen sisällään. Tämä näyttely on luokattoman tylsä ja huonosti toteutettu, millä tarkoitan sitä, että vastuu siitä on ulkoistettu täysin kesätyöntekijöille ja työntekijöille, joilla ei ole alalta kokemusta, mukaan lukien minut itseni. Minäkin olen luokattoman tylsä, mutta vähän paremmin toteuttu. Haluaisinpas istua Töölönlahdella, kiusata hanhia ja juosta niiden ulosteessa, radiota soittaa.
Huumorin tuottaminen tänne on jotenkin työn takana, joten jaarittelen. Ehkä se on tämä tylsyys, joka vie hauskuuden. Onkohan mitään hauskaa tässä ollut? Aamulla ääneen naurahdin kävellessäni Tennispalatsin läpi, kun siellä oli suuri mainos sen elokuvan jatko-osasta, missä ovat kaikki noi.. Iso-Arska, Syltty, oliks Brucekin, Jack Bauer, Tony Halme, sano sinä. Kovilla jätkillä on taito nauraa itselleen. Nauroin vähän myös kahta videota, joissa julkkikset lukevat ilkeitä Twitter-kirjoituksia itsestään.
Löysin kuplamuovia ilokseni, Orionin tulevan ohjelmiston avatessani paksua kirjekuorta. Löysin myös yhden työntekijän keksijemman. Kahvihuoneessa olisi omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta, on vaikea pysyä sieltä poissa. Olen vahva. Illalla syödään Vipen kanssa tacoja. Aion ostaa elämäni ensimmäisen avokadon, niiden tulee olla pehmeitä, väittävät. Vielä pitää ehtiä paljon ennen kuin kesä on ohi. Korkeasaari, Suomenlinna, mattokin on pesemättä Töölössä, Lintsille, Tampereelle Perhe on pahin-festivaaleille. Koti on työmaa. Pöytä, sänky, kirpparille tavarat, se kovalevyjuttu, joka kuulostaa ihan siltä kovasikajutulta, jota en ole nähnyt, mutta siinä on niitä kehitysvammaisia, jotka soittaa bändissä. Olen kuullut vain Resispossea. Siitä minulla ei ole mitään argumenttia. Keharit naurattaa, vaikkei saisi. Ne on niin hassun näköisiä, vähän niin kuin kierosilmäisetkin... tai vihaiset kääpiöt. Maailma olisi kuin tämä näyttely, jos vähemmistöjä ei olisi; tylsä, mitäänsanomaton, merkityksetön, historiaan huonosti tarttuva ja köyhä idealtaan. Jos täällä olisi oppaana joku, jolla on Down-syndrooma tai Arja Korisevaa esittävä Drag Queen, olisi täällä heti enemmän elämää kuin fuusiojazzin pompahtelevat, vingahtelevat äänet ja kuplamuovin epäsäännöllisen epätasainen vaimea poksahtelu.
Onko jo Olympiahuumaa havaittavissa? Tällaisina hetkinä kaipaan kyllä televisiota. Olen Olympiaystävällinen. Muistan, kun katsoin Vancouverin talvikisoja. Olin vielä baarissa töissä ja pääsin aina parasta Kanadan urheiluaikaa kotiin ja ahmin iltapalaa ja talviurheilua joskus aamuunkin asti. Olisinpa kultamitalisti atleetti. Voisin saada mitalin vaikkapa pituushypystä tai jollan soutamisesta. En keksi missä olisin hyvä. Täytyy miettiä sitä nyt, kun on aikaa. Tietysti, olisin aitajuoksija! Ei epäilystäkään.
Se omenapiirakka kummittelee. Huutelee keittiöstä säälittävällä äänellään. En mene. Pärjätköön siellä keskenään. Kuolemanhajussa jazzin kuunteleminen voittaa omenapiirakan kevyesti.

Jännittävämpää viikonloppua toivon.

Kauko




torstai 26. heinäkuuta 2012

Naapurirakkautta

Oonks mä kertonut ikinä tosta mun juoppoämmänaapurista? Oon vai? 

Menkääpä nyt peilin eteen siellä kotonanne ja vetäkää törkein mahdollisin jurri-imitaationne niin toi akka tulee ja pesee sen kuus-nolla. Talking 'bout dokasin itselleni skitsofrenian-tyyliin. Onneks kohta loppuu tää kesä niin se ehkä ehkä ehkä laittais ton ikkunansa joskus kiinni ja minä kans eikä tarttis joka ilta kuunnella tota sen mielipuolista monologia, koska sen vieraathan on käytännössä aina hiljaa mitä sinänsä ihmettelen, koska mä en ryyppäis ton akan seurassa puolta minuuttia ilman, että saisin jotkut primitiiviset tappokilarit joiden seurauksena se ottais välittömästi kasettiin. 

Tässäpä pari otosta sen tämän iltaisesta monologista: 

- Kuuntele tota lintujen laulua, kun ne laulaa minulle, kun ne tykkää minusta. Vittu saatana. Kuuntele.
- Turpa kiinni, vitun homo. 
- Turpa kiinni saatana, mulla menee hermo. 
- Ota pikkuleipä. Mä annan sulle pikkuleivän. Ota saatana! 

Sulla menee hermo? Voi hitsi. Meneekö sulla hermo? Mitä sulla on siinä vieressä ikinä niin ehkä sä voit käsitellä sun frustraatiota hyväks havaitulla keinolla ja heität jotain ikkunasta? Heittäsiks vaikka itses? Ja ton dokausmusasoittolistas samalla, kun se on lähes yhtä mielipuolinen ja poukkoileva kuin sinäkin? Vai onko sulla siellä kämpässä enää mitään muuta kuin viinaa ja stereot, kun oot heittänyt ikkunasta ulos tän kesän aikana jo mm. kattilan, astioita, voivittusoikoon PATJAN, kokonaisia makkaroita yms?

Arvaatko millä tasolla mulla menee hermo, kun istun täällä työmaallani keskeneräisten projektien ympäröimänä repimässä jotain kovalevyä irti jostain ikivanhasta tietokoneesta, päänsärkyisenä ja miljoona kertaa Clasulla juosseena ja aina väärää jotain perkeleen tekniikkaa mukaan haaliessa ja palauttaessa, arvaatko? Onko sulla helvetin kylähullu mitään käsitystä siitä kuinka paljon mulla menee hermo? 

Mitä sille pitäis huutaa? Oon jo kehitellyt aimo määrän erilaisia kivoja huudahduksia, joilla voisin yrittää bondata noin kliffan naapurin kanssa? Musta on käsittämätöntä, ettei kukaan muu tunnu häiriintyvän tästä iänikuisesta Pelle Miljoonan ja Vittu Saatanan luukuttamisesta. Onks kaikilla muilla äänieristys kämpässä? 



Kauko




keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Keittiöpsykologian alkeet

TSÄDÄM!

Vähän on asiaa ja paljon asian vierestä. Sain pienimuotoiset saamattomuuspultit itselleni tossa vajaa puol tuntia sitten ja tyhjensin kirjahyllyn, siirsin sen paikkaa ja ladoin siihen osan niistä uusista tavaroista, joita pitikin lopputuloksen ollessa se, että ruokapöytä on täynnä kirjoja. Parvi on täynnä kirjoja. Ruokapöytä on täynnä kirjoja. Kaikki paikat on täynnä kirjoja EIKÄ MULLA SILTI OLE MIELESTÄNI MITÄÄN HYVÄÄ LUETTAVAA.

Haluaisin käydä noi kaikki kirjat, romut, leffat, tavarat ja vaatteet läpi ja myydä ne kirppiksellä. Tai antaa ne Uffiin. Tai heittää kaiken helvetin romun ikkunasta ihan niinku toi naapurin spurguämmä, joka ei jumalauta ole ollut yhtäkään iltaa turpa kiinni tänä kesänä, jos tätä nyt voi kesäksi edes hyvillä valehtelulahjoillakaan kutsua. Uuh.

Näin tossa Ekiäkin. Siinä istuttiin nurmikosta tehdyllä laiturilla Ekin tulkinnan mukaan - oikeasti se oli kyllä vaan niemi ja vatvottiin samoja juttuja ku aina ennenkin. Tyyppi on ja Aarre pysyy jossain Säihkyturvan ampuman sateenkaaren päässä, johon näkee reitin, muttei kunnolla loppusuoraa.

Samaan aikaan toisaalla yks toinenkin bloggaa diipeistä aiheista, itsepetoksesta ja -inhosta, elämän vaikeudesta, tuhoisiin ihmissuhteisiin hakeutumisesta ja tyytymättömyydestä omaan elämään. En mä tiedä. Tavallaan tekis mieli lohduttaa ja sanoa perinteiset kylsesiitä-läpät, mutta ei se oikeastikaan niin mene.

Mun mielestä pahassa olossa pysyminen on helpoin reitti. Jos on ikänsä kävellyt katua, jossa kukaan ei avaa ovea tai neuvo reittiä niille paremmille huudeille, kadulla jossa ne, jotka avaa oven, lyö sua tai haukkuu sua tai ei arvosta sua tai ei välitä mitä sulle tapahtuu, voi olla vähän vaikea sopeutua kadulle, jossa ihmiset avaa oven, neuvoo reittiä, pyytää kahville, koskettaa, kehuu, on toistensa kanssa, pomppii trampoliinilla omakotitalon pihalla. Mutta ainakin sillä Paska Streetillä oppii selviytymään? Oppiiks siellä ne äärimmäisen jaksamisen rajat vai alkaaks ne häilymään niin, ettei enää tiedä mitä kaikkee ihminen on luotu kestämään? Ainakin siellä osaa olla, kun tuntee läpikotaisin miltä kusettaminen, arvottomuus, yksinäisyys, pettyminen ja kaikki noi muut kivat jutut, joiden kanssa on ikänsä elänyt, tuntuu.

Tavallaan tuntuu julmalta olla sitä mieltä, että Paska Streetille jääminen on mun mielestä helpoin reitti, se matalin aita. Vaatii ihan vitun kovaa luonnetta ja päättäväisyyttä lähteä muuttamaan koko elämänsä ja kaikki ne uskomukset, joihin on kasvanut tai kasvatettu. Ne, jotka pomppii siellä trampoliinilla Sen Paremman Streetin varrella olevan omakotitalon pihassa, ei ehkä tajua kuinka paljon hommaa sellanen vaatii. Tulee hetki, kun seisoo siinä risteyksessä, josta ne molemmat kadut lähtee ja tajuaa, ettei kuulu niihin kumpaankaan. On liian hyvä kohdellakseen itseään huonosti, mut liian huono kohdellakseen hyvin. Ei haluu mennä Paska Streetille, koska on alkanut pelkäämään sitä kuoleman läsnäoloa siellä, muttei uskalla oikein maistaa elämääkään Siellä Paremmalla Streetillä, koska tuntuu, että ne näkee, ettet sä kuulu sinne tai oot jotenkin viallinen.

Me nähtiin Ekin kans kaks tyttöä pomppimassa trampoliinilla just Sen Paremman Streetin varrella. Kelattiin, mitä noista tulee isona. Toisesta joku menestynyt tyyppi ja toisesta joku päihdeongelmainen, ehkä. Nyt oon miettinyt uudelleen ja luulen, että niistä tulee aika tavallisia tyyppejä. Ne paiskoo teininä ovia, saa ehkä skootterit, niillä on ehkä harrastuksia, ne valkkaa rintsikoita, sit ne valkkaa ehkä pari kertaa iskän viinakaapista jotain, kun ne pitää bileet ja sit ne oppii parin kerran jälkeen ja on pahoillaan ja katuu. Ne menee lukioon ehkä ja valkkaa vanhojen mekkoa, penkkariasua, valmistumispäivälle jotain kivaa. Ajaa ehkä ajokortin. Pitää ehkä välivuoden ulkomailla, menee opiskelemaan, muuttaa kotoa pois ja tapailee normaaleja kundeja, jotka ei myy huumeita tai vedä kourallista rauhoittavia krapulaan. Sitten niillä on pari kolme neljä surkeempaa duunia ja sit ne löytää sen jonkun kivan homman ja kivan kundin ja ottaa lainaa ja käy kaupassa ja valmistaa kohtuudella ruokaa ja lapsia ja hyvien ystävien illallisia. Niin niiden elämä menee. Tai sit se menee jotenkin traagisesti päin helvettiä, mutta se on loppupeleissä aika pieni prosentti. Valtaosalla menee peruskivasti ja niiden elämä on tasaista ja varmaan aika onnellistakin.

Muistan jonkun vaiheen, kun elämä oli vittua ja paskaa ja halusin kuolla (masennus tiivistettynä) niin tollanen elämä tuntui niinku maailman tylsimmältä vaihtoehdolta. Nyt se tuntuu jopa aika realistiselta eikä sitä tarvii mun mielestä edes hävetä, että haluaa normaalin elämän, jossa ei koko ajan ole kuolemanvaarassa syistä että kaverit on väkivaltaisia, itse on väkivaltainen, kavereilla on päihdeongelmia, itsellä on päihdeongelmia, kavereilla on mielenterveysongelmia, itsellä on mielenterveysongelmia tai rahat menee, luottotiedot menee, terveys menee, henki menee. Aina väsyttää, ahdistaa, vihaa itseään, duuniaan, jos sitä edes on ja kaikkia ympärillään.

Mikä sit on se juttu, ettei siitä lähde niin helpolla? Mä väitän, että suurimpia syitä on se, että ajattelee miks minä ansaitsisin paremman elämän, kun ei nämä muutkaan sellaista saa? Miksei ne saa? Siks, kun ne ei tee asioille yhtään mitään! SIKSI VITTU. Ne ei jaksa tehdä asioille mitään, ne ei osaa tehdä asioille mitään, ne ei ehkä uskalla, koska jos sulla on kaks vaihtoehtoa, joista toisesta sä et tiedä yhtään mitään ja toisesta sen, että se on paskaa niin totta kai sä valkkaat sitä mikä on ennestään tuttua, koska ainakin sen kanssa osaat olla ja toimia. Yks syy on varmaan se, että kaverit alkaa vittuilemaan, niistä tulee ehkä kateellisia, kun sulla meneekin kivasti. Sulle tulee ehkä syyllisyys siitä, että niillä ei mene kivasti. Kyllä tästä maailmasta apua saa, kun vaan suunsa avaa ja on tosissaan.

Musta on muuten ihan käsittämätöntä kirjoittaa tällaista tekstiä. Tulee niinku ihan tosi skifi fiilis. Enpä ois arvannu. Ehkä mä lopetan tän jaarittelun, jota vauhkoavaksi julistamiseksikin kutsutaan ja alan vaan lajittelemaan robottimaisesti noita tavaroita sit iiiihan kohta, heti sit huomenna, ens viikolla, jonain kauniina päivänä.. Varaan sen kirpputoripöydän, ostan farmarivolvon ja teen J-manin kanssa kaheksan lasta, joiden kanssa saan burn outin, jonka jälkimainingeissa tapan its


rakkaudella,
Kauko





perjantai 20. heinäkuuta 2012

Naminami pusipusi!

Oon sillä tavalla pervo
 - erittäin vahva aloitus, Kauko.. nyt tulee varmaan hyvää matskua..

Nonni, turpa kiinni sisäinen ääni vai ulkoinen vai kuka se sinä olet siinä?

Oon sillä tavalla pervo, että mua kauheasti kiehtoo mitä pariskunnat keskenään juttelee. Kauhean moni varmaan kuvittelee, että kivasti sohvalla maataan ja leperrellään minkä ehditään ja välillä aina vedetään limaisia kielareita ja antautudaan intohimon pauloihin... Tämä siis silloin kun ei suunnitella kauppalistaa tai tapella talousasioista tai koiran hankinnasta. Vaan ei todellakaan...

Tänäänkin meidän dialogi oli niin kertakaikkisen ala-arvoista, että pahimmatkin Tourette-pariskunnat ois katsoneet varmaan olevansa melko terveitä.

- Toi on ihan hanurista?
- Joo, ai yhtä hanurista ku Marco Bjurströmin paskainen kulli?

- Mä näytän tässä kuvassa sit ihan lesbolta.
- Oot kyrpänaama lesbo.

- Oonks mä susta hullu?
- Oot.
- Tykkääks must, vaik oon hullu?
- En...
- Millanen mun sit pitäis olla, että tykkäisit?
- No sellanen nyyttien imeskelijä.
- Höh. No oonks mä susta spesiaali?
- Oot.
- Oonks mä sun mielestä spesiaali niin kuin Pertti Kurikka?
- Oot niin kuin Pertti Kurikan basisti.

- Onks sust kivaa, jos vedän sua nyyteistä?
- Pitäiskö mun kaataa sun nyyteille jotain vaik steariinia?
- Haluatko, että päästelen dinosaurusääniä? *Kauko päästelee dinosaurusääniä* Tää on se iso dinosaurus, joka syö vaan kasveja, Brontosaurus.

- Mua yrjöttää.
- Mua kakattaa.
- Mua pierettää.

Tähän on tultu. Tai no mitä helvettiä? Tässähän sitä on alunperin varmaan oltukin. Siinä sokee taluttaa rampaa. Kyllä noi keskustelut intohimon tuuletkin nostatti. Twice today. Vai oliks se J-manin krapula sittenkin? Se oli vieraissa yötä. Jonkun basistin luona. Ehkä Pertti Kurikan basistin. Mene ja tiedä. Olarista se oli sen pokannut ja stadissa yön läpeensä (hehe, läpeensä..) kreisibailannut. MeikäKaukolle toi loma on täysin vieras käsite. Kotoo töihin-linjalla posotetaan, mutta annakku koittaa lauvantai niin se o vittu URKU AUKI!

Miten te juttelette teidän tapailu-/seurustelu-/seksikumppanin kanssa? Nyt lokaa tiskiin! Kaikki dörteimmät yksityiskohdat niinku olis jo! Meitsi janoaa! Ja sit mehustelee! Naminami!


Kauko Bjurström

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tekniikkahelvetti vol. viiskyttuhattamiltsii

Nonni saatana nyt taas.

Maksoin tänään sit tuolla maailmankuululla Klaas Uulsonnilla kakskytäviis ekeä johdosta, jonka pitäis yhdistää uusi kone vanhaan niin, että muutaman vuoden piilossa olleet tiedostot tulisivat sisällöstään riippuen joko ilahduttamaan iltaani tai sitten tekemään siitä totaalisen paskan ja häpeällisen. Ei siis mitään käsitystä minkä sorttista fotoa tai itkuvirsi-tiedostoja tuo romu pitää sisällään. Eikä nähtävästi tulekaan käsitystä, koska vitunsaatananjohto ei vittusaatanatoimi. Ekaks mä olin, et ei vittu, mut sit parin tunnin päästä mä olin, et ei saatana.

Mikään, ei niin mikään, lyö enempää paskaa tuulettimeen kuin toimimaton tietotekniikka. Se on justisa tasan niin, että tällainen helvetin touhu saa jonkun luolamiehen heräämään muuten niin rauhallisen Kaukon sisällä, että tekis mieli vetää vanha kunnon puunuija esiin ja hakata molemmat koneet tuhannen mammutin luiksi ja siltä istumalta sukupuuttoon.

Kai mulla kuitti on niin pääsee sitten sitä näyttämällä aloittamaan jonkun perinteisen pätemiskilvan jonkun  Klasun kesäpomon kanssa, kuten viime vuonna, ja uhkailemaan sitä kuluttajasuojalla ja tappelemaan sähköpostilla seuraavat kaks kuukautta, koska pakkaus on avattu tai jotain muuta yhtä loogista. Hirveetä sekundaa perkele niin niiden tuotteet kuin mun tietotekniset taidot. Ei jumalauta kohtaa missään kohtaa tätä pimeää tietä.

Ei mulla oikeastaan tähän väliin muuta. Tai no, ostin myös juuriharjan. Se onkin sitten ainoa, jonka kanssa olen tänään tullut toimeen niin ihmisistä kuin tavaroistakin... Johtuu varmaan osittain siitä, että tuolla se makaa muovipussissa. Maatapa itsekin.

Google kuvahaku: I hate computers

Kompuutteri-Kauko

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Åland

Terveisiä Ahvenanmaalta, Oolannista perkele!

Sielläpä olikin sitten huippulystiä. Oli etanoita (toin kotiin lokasuojissa niiden limaa ja ruumiinosia), lampaita, korppi, bambeja (koska en tiedä olivatko peuroja vai kauriita), saukko tai piisami (en tiedä sanoa, majavan oisin tunnistanut), etanoita, lampaita, riikinkukkoja, kanoja, lehmiä, hevosia, kissoja, koiria, suomenruotsalaisia, ruotsinsuomalaisia, sanoinko jo etanoita? Etanoita oli niin maan perkeleesti. Oli isoja etanoita, pieniä etanoita, oli rumia etanoita ja sitten oli susirumia etanoita, oli kuolleita etanoita, eläviä etanoita ja sitten oli lampaita.. Sanoinko jo, että oli lampaita kans?

Pyörällähän me mentiin. Tossa tuttu just totesikin kuvat nähtyään, että oikeestiko Jopolla? Huhhuh ja rispekt. Todellakin. Sitä pyörää millään vittu vaihteilla ajeta, ku jaloilla. Vähän sama ku tilais caipiroscan ja pyytäis pidentää sen limulla. Mehän ei limusta makseta, tä?

Ai mikä oli parasta? Ehkä se, kun aamukymmeneltä päästiin Kastelholman kylän gästhusiin kolkuttelemaan paikan ylläpitäjän kotiovea litimärkinä ja väsyneinä, että oisko sulla vapaata ja mielellään vielä jotain oikein ylihintaista huonetta, kun ollaan poljettu se nelkyt kilsaa sateessa tunnin yöunilla ja syömättä..

Tai sit ehkä se miltä se kupillinen kahvia ja se juustosämpylä ja se paikallinen ylihintainen, mutta ihanpakkohansitäonmaistaa Ålands pannkaka siellä jossain linnan juurella käynnissä olevilla ritarimarkkinoilla, jossa pöydän vieressä oli käynnissä yhden miehen show, jossa herra työnsi päänsä kumihanskaan ja puhalsi sen täyteen aina hanskan räjähtämiseen asti, maistui...

Tai sit ehkä se, että heti kun oltiin maksettu huone niin aurinko paistoi kuumemmin kuin koskaan ja heti, kun oltiin luovutettu huone ja hypätty pyörän selkään tuli taas vettä kuin tiedätte kyllä kenen perseestä aina Kastelholmasta Bomarsundiin asti. Voin suositella muuten Bomarsundin raunioita kaikille. Kannattaa ehdottomasti polkea aivan helvetillisessä säässä se nelkyt viiva viiskyt kilometriä, koska ne on vaan niin sanattomaks vetävät...

Siellä oltiin ja satoi. En oo koskaan nähnyt kenenkään pystyttävän telttaa (tsihihi) niin nopeasti kuin J-man hoiti sen huonon onnen kankaan yksiöksi. Yksiöksi, jota raahattiin koko reissu mukana, muttei kertaakaan käytetty, kuten ei myöskään makuupusseja. Sääli sinänsä, koska ne tuottivat eniten pään vaivaa pakkaus- ja kuivaustilanteissa. Istuttiin grillikatoksella ja katseltiin tarpeeks monta tuntia, kun satoi ja sit sanoin, että soita Suomeen (öö, Manner-Suomeen) ja kysy milloin tämä hevonperkeleen sade lakkaa. Suomesta tuli väärä vastaus, että kolmelta yöllä - ottakaa mökki, koska oikea vastaus ois ollut: Heti, kun otatte mökin. Otettiin mökki. Ja viimeinen saunavuoro. Ja kolmen litran tonkka viiniä. Ja Radio Suomen tangoilta. Ja Oolannin hobitein satama, maisemaltaan that is, ei karvaisuudeltaan tai kooltaan. Otettiin vielä jallukolat.

Seuraavana aamuna otettiin darraraivoloppukiri ja poljettiin Maarianhaminaa. Hoin koko matkan, että laittakaa perkele ihan sama mitä tielle, jokainen metri on kotiin päin. Etanoita, sadetta, vastatuulta ja kaikkia saatiin taas kerran. Maarianhaminassa laitoin ripsaria, vaihdoin paidan ja työnsin tavarat sataman säilytykseen valmistautuen hengaamaan sateessa loppupäivän paattia odotellen, mutta äh, paskanmarjat. Aurinko jumalauta kultas koko Oolannin sillä siunatulla sekunnilla ja sit jouduttiin shoppailemaan, arpomaan, että lähetetäänks kortteja (ei lähetetty, turha odottaa, käykää vittu ite joskus jossain ja lähettäkää kortti niin tiiätte kuinka vaikea niihin on yrittää runoilla jokaiseen oma toisistaan eroava stoorinsa, joka käsittää kuitenkin ne samat huippuhetket ja tapahtumat), juomaan parit bisset ja syömään maailman parhaat pizzat. Jep, kuinka epäreilua on, että löydät maailman parhaan pizzerian, mutta sun täytyy matkustaa Ahvenanmaalle syödäksesi siellä? Tehtiinpä pikkukävelykin Lilla Holmenissa, josta mulla on jäänyt ikuisesti mieleen varhaisnuoruuden reissu, kun siellä asui hirvittävä raiskarikukko, joka vei aina kanan kerrallaan puskaan ja teki siellä ihan hirveitä juttuja niille kanaparoille ainakin äänestä ja höyhenistä päätellen. Liekö tuo vanha pervo nyttemmin siirtynyt taivaan iloihin, kun ei näkynyt tahi kuulunut. Rauha hänen sielulleen, niin ja lattiasaippuat ja puutteessa elävät tappeluvankienkelikukot tai mitä siellä nyt sit onkaan niitä.

Mutta joo, sopu säilyi semihyvin. Vain yhtenä aamuna toivotettiin huomenien sijaan haistavittua ja pussailtiinkin aina välillä, joten eihän siinä, ku pyörätkin kesti. 120 kilometriä Ahvenanmaata ja etanaa on lokasuojissa ja siellä pysyy... ihan siitäkin syystä, etten jaksa pestä tota toosamankelia ihan heti. En kestä oikein katsoakaan sitä.


Kolmella sadalla peltipurkilla seilas puliukot sammakkolammella
Sumfaraa Sumfaraa Sumfarallalallalaa
Kyllä Kekkonen kustantaa

Eiku ei. Heti piti äitiltä lainaa viiskymppiä, kun kotio päästiin.


Kauko, maailmanvalloittaja jo vuodesta 1984

Ps. Lupaan taas laittaa kuvia. Vähän niin kuin lupasin laittaa Madridistakin. Tai vähän niin kuin Eki lupaa aina blogata. Tai vähän niin kuin maksan heti ton viiskymppiä takas ku vaan pystyn. Tai jotain.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Hojohojo!

Kiitos huippuluokan it-tietämykseni ja henkeäsalpaavien koodaustaitojeni, olen kuin olenkin saanut vihdoin tungettua tänne blogiin feisbuukin tykkäysikkunan, jotenka sieltä sit klikkailemaan, jos ei duunit maistu. Minäkin tein tämän kaiken luonnollisesti työajalla.

Työniloa!

Kauko,
kuukauden työntekijä


Blablablaaaahh

Moi vaan ja paljon onneeaaa vaan kaikille Teille

jotka pääsitte johonkin koulblaa
joilla on aivan valtavan hyvin sisustettu siisti asuntblaa, johon EI ole tulossa putkiremonttia ja jossa EI ole esimerkiksi kuutta eurolavaa odottamassa metamorfoosiaan sängyksi
joiden säätiedot eivät näytä ukkosta ja sadetta niille kahdelle päivälle, jotka olette "lomalblaa" ja reissussa, joka olisi tarkoitus hoitaa pitkälti pyörän päällä ja teltassa
joiden kuntosali ja uimablaablaa ei ole kiinni
joiden pyörästä ei ikinä puhkea kumi
joiden bussikortti on aina tallessa eikä katoa silloinkaan kun esim. pyörästänne, josta ei ikinä, puhkeaa se kumähBLAA
museo-, taidenäyttely-, galleria-, ja blaablaablaatyöntekijöille, joiden työpaikalla ei ole maailmankaikkeuden paskimmin tuotettua näyttelyä
jotka olette ympäri vuoden bikinikunnossäääähblah
jotka nukutte heräämättä yli neljä tuntia
joilla on aina aikaa juoda aamukahvblaah
jotka ette kuulu kakkostyypin diabeteksen riskiryhmblaablaablaa
jotka jaksatte pestä meikit ja hampaat ihan joka ikinen ilta
jotka jaksatte sheivata säännöllisesti
blaa blaa blaa
BLAA BLAA BLAA


paljon onneeeeaaa vaaaan <3




Kauko 'Blaah' Kojootti