torstai 31. tammikuuta 2013

Vapaapäivä


Ai ai ai mitä mulle kuuluu? 

No en tiiä. Musta on nyt leivottu ihan muutaman päivän sisään facebookin kommenttiketjuissa niin pedaria, natsia kuin yleisöpalstoilla räyhäävää muijaa, joka voitelee parvekkeen kaidettaan vaseliinilla, ettei siitä pääsis niin villieläimetkään kuin lähiönuoretkaan. Huh. Sanoohan Ne (keitä Ne on?), että all publicity is good publicity, mut noi on kyl vähän rankkoja leimoja kannettaviks: Heii, toi on se pedarinatsi Kauko, joka räyhää keskustelupalstoilla. 

Lähtisitkö sinä kaljalle sellaisen naisen kanssa? Mä ehkä henkilökohtaisesti voisin skipata, vaik monimuotoisuus onkin rikkaus eikä ketään sais syrjiä eikä jättää yksin. 

No mitäs mulle nyt sit kuuluu? Vähän on sellanen Jack Nicholson olo, että duunii on pikkasen liikaa nyt. Tai ei kait sitä oo yhtään sen enempää kuin tähänkään asti, mutta työvoimapula tuntuu kyl aavistuksen verran stressinä. Sen huomaa mm. siitä, kun näkee unta töistä, sluibailusta ja myöhästelystä ainoana vapaapäivänään. Ja eksymisestä! Oon eksyny niin monta kertaa unissani nyt Helsinkiin ja joka kerta, vaikka oon ollu ihan ratikkamatkojen päässä keskustasta, tai lähinnä ratikkareittien päättäreiden läheisyydessä about 5-7km keskustasta, oon ollu totaalisen hukassa, että missä helvetissä mä olen ja toinen kysymys on yleensä ollut, että siis kuin joku voi asua näin kaukana. Tää mun Helsinki vs. lähiö-vauhkoaminen on näköjään lähtenyt aikalailla lapasesta, jos luokittelen jo ratikoiden päätepysäkitkin liian pitkän matkan päähän sivistyksestä. Tsiisus. 



Sama juttu valveillakin, kun tossa yhtenä päivänä käytiin kattomassa J-manin kanssa kämppää tuolta Sturenkadun ja Hämeentien leikkaushuudeilta, niin mun kommentti oli, että onkohan tää nyt kuitenkin vähän liian kaukana? No, ei saatu sitä kämppää, joka btw oli ihan huikeen siisti, joten siinä mielessä voin tehdä tän paljastuksen. Vaikka eipä tässä nyt mikään kiire oo. 

Mun täytyy saada olla lähellä Töölönlahtea, koska Töölönlahti on mun ystävä, kun muut ei oo. Oon hurjan kiintynyt siihen pieneen ja varmaan aika heikkohappiseen lätäkköön. Ja pitää nähdä jotain maamerkkejä. Stadion tai maailmanpyörä, ihan sama, mutta että tulee se tunne, että asuu ihan oikeassa kaupungissa. 



Bonusahdistusta on tuonut mm. pähkäilyt ystävyyden hinnasta. Joskus muutama vuosi sitten sain ihan itse valita vedättääkö kaveri 800 vai 400 euroa. Valitsin toki pienemmän summan. Nyt oon vähän samanlaisessa tilanteessa, että plusmiinus 120 euroa näyttäis rikkovan rohkeesti rajoja, kun tämä toinen osapuoli, oikeasti tosi rakas ystävä, on laittanut kaikki linjat kiinni. Ei vastausta mihinkään puheluihin, ei viesteihin, ei mihinkään ja ennen kaikkea ei mitään selitystä eli en tiedä oonko jotenkin loukannut tai tehnyt jotain vai onko kyseessä nolostuminen siitä, ettei ole pystynyt hoitamaan tota rahaa. Tuntuu oikeesti tosi paskalta ja saan joka päivä lietsottua itteni hyvään vitutukseen pähkäilemällä asiaa. Jos oikeasti on jotenkin välit poikki 120 euron takia niin halvalla menee, mut sit taas toisaalta, noin halvalla saa mennäkin, jos toinen osapuoli todella voi asian kanssa elää surutta ja harmitta. 

Tiedän, että eletään sellasta tietynlaisen itsekkyyden kulta-aikaa ja oon itekin sitä mieltä, että terve itsekkyys on ihan fine ja että ihmisen pitää tehdä just niinku haluaa, mut silloin jos se vaikeuttaa toisen elämää tai on yhtä kuin vastuuttomuus niin se ei oo millään muotoa reilua. Esimerkiks 120 euroa on mulle helvetin iso raha. Oon käyttänyt nyt viikon päivät rahoja jo matkakassasta about saman verran ja nyt siellä ammottaa vaan kolikoita. Kyllä mä pärjään nää perustarpeet, mutta ihanku mun säästöjen pitäis kärsiä siitä, ettei jotkut osaa hoitaa omaa talouttaan. En mäkään sitä päivässä oppinut, ihan vasta viimeisen vuoden aikana enkä vieläkään oo kovin hyvä siinä, kuten huomaa. Lainaan mielelläni rahaa luotettavalle ystävälle, joka lupaa maksaa seuraavana päivänä, koska sehän on kuin laittais rahaa pankkiin.. aina siihen asti, kunnes menee linjat kiinni ilman selityksiä ja kuitenkin koko ajan näkee, että kännykän ja facebookin ääressä ollaan tai sellasten rientojen parissa, jotka saattaa muutaman kolikon syyäkin.
Toisena hyvänä esimerkkinä duunin puolelta on esimiestaidot. Jos talon ainoat vuorotyötä tekevät henkilöt eivät ole saaneet uusia vuorolistoja kahta päivää ennen kuin esimies lähtee matkalle ja lista vaihtuu niin mun mielestä on ihan helvetin epäkunnioittavaa (eikä myöskään ihan lainmukaista, kun listojen tulee olla valmiina viimeistään kaks viikkoa ennen vaihtumista) alaisia kohtaan. Tai lähinnä alaisten vapaa-aikaa kohtaan. Sit viime hetkellä juosten kustut listat kouraan niinku niit ei ois odotettukaan. Kommentoi vielä, että on ne ollu yli viikon jo valmiina. No onko ne niin vitun vaikea sitten tulostaa? Hädissäni aloin tekemään meille listoja sillä viime hetkellä ja yhden viikon tekemiseen paperille meni noin viis minuuttia ja siinä oli huomioitu niin erityistilaisuudet kuin vapaapäivätoiveet eli työvuorolistojen tekemiseen menee aikaa meidän puljussa arviolta noin kakskyt minuuttia tulostuksineen päivineen. Niin, tai kolme viikkoa. 



Kauko ja vapaapäivä

maanantai 28. tammikuuta 2013

Extreme-duudsonit teki jotain mun pääkopalle/nyt mä haluun tönii jengii metron alle

Tässä on linkki.

Ja tässä on Kaukon mielipide.

Molemmat tuttuja Facebookista.

No jospa mäkin nyt jaan tämän sitte niin voidaan yhdessä päivitellä. Muut on niin niin humanisteja tässä, mutta kyllä mua henkilökohtasesti lähinnä pelottaa ku jengillä rakoilee todellisuudentaju tällä tasolla. Ei taida löytyy lintukotoa tai kuplaa, jota pääsis asuttamaan turvaan skitsoilta. Onneks valtaosa näistä sekoboltseista ainakin stoorien mukaan diggaa linnotautua näemmä himaansa. Kyl kai sitä apua vois hakea ihan vaik heti, kun huomaa, että on vähän paha olla? Oisko mitään? Mut mitäpä sit näiden tyyppien kans tekee, jotka ei koe, että mitään ois vialla?

Älkää dokatko ittellenne skitsofreniaa ihmiset. Yks päivä riittää, sit unta ja pitsaa ja puhelu äitille tai iskälle, rauhottava suuhun (yks vaan tai puolikas, kaikkihan niitä saa) ja unta palloon ja sit aikasintaan viikon päästä uus rundi. Hoitakaa myös pliis ne lapsuudentraumat vaik terapeutin avulla (ei oo yhtään noloo, jos tarvii juttukamun tai skarpin tyypin peilaamaan oman elämän sekavuutta) nii ehkä, ehkäpä, voitte elää sen loput kolkyt viiva viiskyt vuotta suht tasapainosta ja kliffaa elämää, jossa sodat ja mielenterveysongelmat loppuu, kun vetää töpselin irti seinästä (oli kyse sit jostain elintoimintoja ylläpitävästä laitteesta tai telkkarista, ihan sama).

Silloin kun minä olin nuori niin hullut pantiin hullujenhuoneeseen, rikolliset vankilaan ja sairaat sairaalaan. En mä tiedä mikä tässä nyt niin helvetin vaikeeta voi olla? Tää syrjäytyminen on terminä jo niin lässähtänyt, kuten jokainen trendi aikanaan.


Eläkää terveellisesti tai sit vaan eläkää, mut älkää jääkö pliis himaan istuu, keräilee roskia tai tappamaan uhkaavia kissoja. Kyl noihin kaikkiin joku lääke löytyy.

Menkää vaik urheilee. Urheilu auttaa joka vaivaan ja alakuloon. (Tää oli ohje, jonka sain mun yhdeltä entiseltä esimieheltä oman masennukseni ollessa siinä pisteessä, etten jaksanut nousta sängystä aamuisin saatika avata postia tai no, kyl te tiätte, jos te makaatte päivän sohvalla, sängyssä ja suihkussa ja meette niitä polkuja pitkin, joiden varrella kasvaa vaatekasoja, laskuja, tiskejä, roskia.) Yritän vaan sanoa, että kyl multa vielä empatiaa ja ymmärrystä löytyy.

Peace.

Kauko

lauantai 26. tammikuuta 2013

ERINomaista (toim. huom. ei tällasia otsikoita hei sit enempää)

Erin vetää Cheekin biisin ja multa viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeet, koska oon soittanu tota nyt repeatilla naapureiden, mutta ennen kaikkea itseni iloks nooooh, jokusen kerran. Vitsit mä diggaan ton naisen ääntä, johtuen varmaan siitä, että oon itsekin jäätävä narisijahonottaja.



Ei mul muuta.
Tai no ois, mut menis vittuiluks.

Sillä aikaa voitte miettiä vaik mitä tänne jää, kun mä lähden täältä.

Heippodej!

T. Kauko

tiistai 22. tammikuuta 2013

Tavarataivas

Mielikuvituksettomuusnurkka toimii tänäänkin kirjoitusrentoutusrauhoittumishässäkkänä ihan siitäkin syystä, että mitä mä ny teille kertosin? Söin makaronilaatikkoa lounaaks ja illalliseks ja työmatkalla keskellä Töölönlahtea (siis kirjaimellisesti, koska olin jäällä) iski jäätävä kakkahätä. Ehdin kotiin eikä makaronilaatikkokaan epäonnistunut mitenkään eli viihdearvoa on taas mun päivässä kuin Tauskin hääyössä.

Kuus asiaa mitä on mun sängyssä. No venatkaapas niin meen tsekkaa....

Tyynyjen ja peittojen ja perustarpeiden lisäks siellä näyttäis olevan tällä hetkellä dödö, nutturantekodonitsi, kuulokkeet, mittanauha, putkisaneerauksen tiedotustilaisuudesta ilmoittava lappunen, Sex And The City-boksi, Erlend Loen Supernaiivi, poncho ja kaks rullaa joulupaperia. Jumaliste, mun sänkyhän kuulostaa ihan Ekin pyykkikorilta! Kunnon aitta, perkele!

Mä en nyt ihan tiedä missä toi sängyn raja menee, koska rakensin itse sängyn eurolavoista ja se on vähän ylimitoitettu niin, että sit toiseen päähän jää sellainen, noh, lava-alue, jossa on sit vielä enemmän paperia ja peili ja pyykkikori ja hattuja ja mitä siinä nyt on en lähe kaivelemaan.

Olipas aiva äärettömän jännää, vai mitä?

Tostapa tulikin mieleen se tyyppi, josta luin tänään Metro-lehdestä; se kyllästyi katsellessaan omia rojujaan ja tyhjens kämppänsä laatikoihin, jotka vei varastoon ja antoi itselleen luvan hakea sieltä yhden tavaran per päivä vuoden ajan. Pics or it didn't happen, huusi kansa ja mitä teki tyyppi: puoltoista tuntisen dokumentin. Hehhoi!

Mistähän tavaroista sitä ite ei malttais luopua? Tai mitkä ois sellasia, jotka ois vaan ihan pakko omistaa?




Romu-Kauko-Keinänen

Fear is the path to the dark side

Tänään oli aika kiva ilma. Kävin seikkailemassa Alppipuiston ja Lintsin kaltseilla. Äiti soitti. Sanoi, että on äidillisen vainoharhainen, kun ei mitään kuulu, että onks kaikki hyvin. Jankutti, että onks kaikki sit varmana kans hyvin eikä sit muutaman viikon päästä käy selville, että silloin ku puhuttiin niin olin just kaivanu köyden, vaseliinin, juustohöylän ja mitä noit itsemurhavälineitä nyt on, esiin. Kaikki on ihan hyvin. Sitten se kysyi olinks luistelemassa, sanoin, että olin kävelyllä. Yksinkö? Yksin joo. Ootko aina yksin? Ootko yksinäinen? No en kai mä sillai oo. Olinhan mä just synttäreilläkin Espoossa! Lähiössä! VOIVITTU LÄHIÖBAARISSA! Caps Lock, koska täst mun "lähiökielteisyydestä" on nyt tehty suurempi numero ku  Timo Soinin käsidesin käytön lopettamisesta. KATSO KUVA!
 

Hei! Nyt mä keksin! Jatkan sitä mielikuvituksettomuusnurkkaa, koska mulla ei ole mitään muuta sanottavaa tai lähinnä en nyt jaksa mitään vitun selkkauksia, mitä nää mun jutut tuntuu aiheuttavan. Oho, ihan kuin vahingossa nostin itseni taas jollekin jakkaralle, jossa mun jutuilla on niin perkeleesti painoarvoa, että ne aiheuttais selkkauksia. Selkkauksia ja selkkauksia, mielipiteitä ehkä lähinnä, mutten jaksa miljoonia kertoja selitellä mun suhdettani lähiöihin.

Tulipa mieleen, kun tossa muutama vuos takaperin opiskelin Tampereella kirjoittamista (tämä on totta, vaikken niinkään anna taidoistani näytteitä kovinkaan usein), ja sielläpä eräällä tunnilla sanoin jotain vähän lapsivastaista, mutta samassa korostin rakkauttani tarinoihin ja satuihin. Opettajan kommentti: No mutta suurin osa lastenkirjailijoistahan tunnetusti vihaa lapsia. Sen jälkeen mulla olikin sitten pari seuraavaa vuotta otsassa leima, jossa luki Lastenvihaaja. Ihan vitun jepa. Just noin mä sen kelasin.

Siihen nähden miten paljon oon elämässäni kirjoittanut tai puhunut niin voin sanoa, että on se vaan niin helvetin ikävää, etten vieläkään ole oppinut ilmaisemaan itseäni niin, ettei jollain menis sitruuna pilluun. No mut enivei. Pillusta tulikin mieleen, että näin viime yönä lesbounta, jossa siis ihan oikein nuolin pillua ja siis se oli ihan hirveen makuinen enkä ois edes halunnut tehdä sitä, koska muistelin edellisestä kerrasta, joka tapahtui myöskin unessa noin vuosi takaperin, ettei oo mun juttu nuolla mattoa eikä se maku nyt vaan mitenkään oo hyvä. Mitähän noi unet meinaa? Onks jollain siellä unikirjaa, josta vois analysoida tulkinnan mun homoseksuaaliseen heräämiseen?

Mielikuvituksettomuusnurkassa tarkastellaan seitsemää fobiaa tai muuten pelottavia juttuja. Ihan fobiaan asti mä väitän, ettei mun kohdalla enää päästä ihan missään, mutta läheltä liippaa, koska jotkut jutut pelottaa niivvitust.

1. Psykoosi tai psyykeen totaalinen rikkoutuminen/Skitsofrenia. 
No toi on jo melkein fobia. En oikeastaan pelkää mitään niin paljon kuin tota. Vielä ku ois joku oikei vainoharhainen skitsofrenia niin toivoa sopii vaan, että sais ittensä jotenki hengiltä ennen kuin muita. Paniikkikohtausten perusteella mulla on jonkin sortin käsitys siitä pelosta, mikä ihmisellä voi olla, kun tuntuu, että psyyke hajoaa.

2. Dementia
Hyvinkin pitkälti pelkään kaikkia mielensairauksia, joita ei voi hallita tai parantaa, ja dementia on nyt vaan aika karu sairaus. Kyllä vaan ois ihanaa, jos pää pysyis kirkkaana siihen asti, kun valon näkee eikä tarttis tuolla yksin tiedottomana harhailla.

3. Kuolema
Käsi ylös, jos kuolema ei pelota? Ehkä eniten siinä pelottaa se epätietoisuus tapahtumankulusta ja mitä sen jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään ja jos ei tapahdu mitään niin tajuanko mä olevani vaan jossain tyhjyydessä tai jotain..

4. Kipu
Käsi ylös, jos kipu ei pelota? Enemmän varmaan sattuu pelko kivusta kuin kipu itsessään. Olin vuosituhannen vaihteessa auto-onnettomuudessa, jossa mun pää meni sivuikkunasta läpi ja selkä murtui kahdesta kohdasta. Silloin pelotti niin maan perkeleesti, mutta itse tapahtuma ei ollut niinkään kivulias, kun kaikki kävi niin äkkiä. Surkean jälkihoidon seurauksena selkä on kipeä lähes joka päivä, joskus enemmän tai vähemmän, kaikkeen tottuu.

5. Paniikkikohtaus
Kuten jo tossa aiemmin mainitsinkin niin paniikkikohtauksen tullessa se pelko, jota tuntee on jotain niin kokonaisvaltaista, etten koskaan ikinä ole tuntenut niin suurta pelkoa.

6. Metroa ja nykyään myös metron liukuportaita.
Ensinnäkin a) ihmistä ei luotu kulkemaan maan alla, kääpiöt luotiin, ja b) sen jälkeen, kun se kirvesmies sekoili metrossa vuosia sitten keskellä päivää ja löi sitä jotain jäbää takaapäin päähän kirveellä niin en oo kertaakaan istunut millään muulla paikalla kuin niillä vaunun päädyissä olevilla penkeillä, joissa voi olla selkä seinää vasten. Jos en pääse sellaiselle paikalle istumaan, seison vaikka koko matkan Ruoholahdesta Siilitielle. Pidemmälle itään mua ei saa kuin pakon edessä ja Siilitiekin on vähän siinä ja siinä.

7. Pelkään, että multa jää hyviä hetkiä elämättä tai huomaamatta siksi, että pelkään.



Mut nyt hei vaan aurinkoisia päiviä enemmän! Tänään oli jo ekaa kertaa uudet arskat testingissä ja huiput on. Se o moro!




Pelonsekaisin terkuin Kauko

ps. do not underestimate the power of the dark side ja toinenkin pelkobiisi

maanantai 21. tammikuuta 2013

Happy games!

Yo yo, ho ho ho!

Olenko mä jo jakanut sietämättömiä rakkaudentunnustuksiani pöytäjalkapalloa kohtaan? AI EN?! No olenhan! No ei sit.

Muutama viikko sitten duunihuudeille hankittiin melua pitämättä pöytäjalkapallo-.. Öh, pöytä?
Ja sit mun sydän suli.
Kattokaas nyt kun Tyyppi on poissa ja mulla kuitenkin on tätä lovee, jota jakaa, niin miksei ottais kunnon "4D - Nainen, joka rakastui pöytään"-asennetta.

Tänään pitkästä aikaa pääsin pelaamaan. Ja voi veljet, kuinka pelasinkaan! OLIN ILMIÖMÄINEN! ...aina välillä..
Tuijotin myös lumoutuneena kun eräätkin poijjaat päästelivät ukkojaan boltsin kimppuun. Välillä tuntui kuin olis pössyttelyt hyvät hatsit; niin intensiiviseltä tunnelma ajoittain tuntui. Huhhuh.

Totisesti, otin itselleni turnausjärjestäjän tärkeän roolin fiksatessani tapahtumakutsua Facebookkiin. Ajattelin, etten itse pelaa -olenhan kylän paskin- , mutta nyt.. Nyt. Nyt ovat roolit muuttuneet.

MÄ OLEN KEHITTYNYT.

En yhtäkkiä olekaan ihan täys paska, vaan jopa välillä ihan kova. Mitä helvettiä?!

Yhdenkin lukijan kanssa pohdimme, että noinkohan rajaton ja pyyteetön rakkauteni peliä kohtaan yhdistettynä nöyryyteen opettivat minulle saloja? Onko tosiaan näin? Vai mitä vittua?

Tää tuntuu ihan yhtä syvältä rakkaudelta kuin rakkaus korvapuustien leipomista kohtaan.
Mä haluan tehdä parhaani eikä mikään muu kelpaa. Tuhoisaa, mutta kehittävää.
Todennäköisesti liekki sammahtaa eikä tarinamme pääty kuolemaan ja erottamiseen, mut so? Nautitaan vielä kun ehditään.

Olen nyt haukankatseellani seurannut kuinka jotku ihmiset pelaavat; on hillottajia, taitajia, kikattelijoita ja varman päälle pelaavia. Ja about kaikkea siltä väliltä.
Jokuhan voisi leikkisästi kutsua tätä jopa elämättömyydeksi. Mä en.

Mä tänään aloitin kokeilumielisen taulukoinnin aiheesta "Kuinka (vitun) monta tuntia siellä työpaikalla oikein vietetään?" yhden pomoista kanssa. Vuoden mittaane rojekti, nääs. Niitä pomojahan tuntuu olevan siis niin monta, että välillä on vaikea muistaa, kenen kanssa sitä kaljaa oikein myy. ....Äh, kusetin. Siinä on semmonen joukkio persoonia, että kyllä ihan varmasti muistaa jokaisen naaman, avautumisen, pakkomielteen ja toimintatavan.
Taulukoinnin tulokset kuitenkin lienevät päräyttäviä. Tavallaan en edes halua tietää. Mut ei auta enää, leikkiin on lähdetty.

Oon tässä viime aikoina pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Syy: liikaa aikaa miettiä.
Itekseni ollessani oon varuiks joko lukenut kirjan per päivä tai vetänyt niitä yhdeksän tunnin Twin Peaks-maratoneja yön selässä. Laura Palmerin murhaajan selvittyä vaihdan väkivaltaviihteeseen. Enkä oikein edes tiedä miks.
Kai se on joku paha mieli, joka velloo diippinä jossain sisällä.

Hyi, oliks diippii?

No ei ollut tarkotus, mut näin se on. Valitettavasti sitä usein kokee olevansa tilanteen tasalla ja sen herra kun oma mieli on synkeä. Mitä paskasempi kämppä, sen paremmat läpät.
Tai sit se on vaan oman pienen mielen tuotosta ja fantasiaa.
Tai sit näitä syvempiä merkityksiä ei kannattais pohtia liikaa. Mutku, mutku, mutku...

Oih, melkein unohdin mainita! Avauduin ihan vähän tänään sekä Tyypistä ja Aarteesta, ja kuulin parikin eri opastusta, kuinka toimia.
Mulla on muuten ikävä. Enkä ees kerro, kumpaa.

Mun piti kirjottaa hassuhko blogailu, mutten jaksanut keskittää energiaa siihen, nyt piti vaan avautua.

Edelleen rakastan lähiöilyä, ystäviä, paskoja sunnuntailäppiä, rumia maaleja pöytäfutailussa ja itteäni.

Noilla mennään viel pitkälle.



Synkin terkuin,

Synkkä-Eki





perjantai 18. tammikuuta 2013

Lähiörakkautta

Hei evribaadi!

Aina sillon tällön mä, tai enimmäkseen Kauko kritisoi lähiöitä.

No mut arvatkaas, mä oon ylpeä lähiöasukas!

Mä nautin siitä, kun tunnen kaikki, voin aina tulla Davistolle murehtimatta sitä, mitä oon tehnyt eilen.

Jos mut pahoinpideltäis, ni ei tarvis murehtia kostosta; about 40 tyyppiä lähtis heti pieksämään väärintekijää.

Aina kun meet kauppaan, ni törmäät vähintään kahteen tuttuun.
Aina kun tarvii nollausta, ni blossiseura löytyy. Kovempia kamoja ei edes tarjota, koska ei. Ei, ei, ei Eki. Siitä seuraa vaan pahaa.

Mä en suostu näkemään mitään pahaa tässä. Mä näen vaan sen kun herään jostain ostarin läheltä yömyöhään, nousen jaloilleni ja skarppaan ja haastan pari jannua pöutäfutikseen. Koska se on oikeeta elämää!

Kävin just tässä aluekeskuksessa maalaamassa pikkusiskon kämpän. Siellähän oli kaikki siskokset, ja maalausjälki oli salettiin samanhenkistä. Noh, sehän nähään jahka maali kuivuu...
Samalla retkellä kävin faijalla, koska miksei? Siinähän se on matkan varrella.
Samaan syssyyn kävin kaupassa. Ja ärrällä. Ja avot! Siinähän oli koiran lenkki!

Mä ihan vilpittömösti nautin tästä elämästä. Onhan täällä paljon paskaa, päihde- ja parisuhdeongelmia, mut eipä niitä paljon mietitä siinä vaiheessa kun pöytäfutispallo iskeytyy pöytään ja fiilis on kova.
Ja pelikavereiks voi oikeestaan valita kenet vaan; kaikki tunnetaan.

Miks elämä ois elämisen arvoista toisella puolella maailmaa? Miks ois hienompaa tutustua uusiin ihmisiin Kallion uusimmassa trendibaarissa? Miks elämä ei vois olla hyvää siinä lähiössä?

Mä nautin kun 26h sitten soitin ujon puhelun Aarteelle, et läheks pelaa bilistä? No tottakai se lähti yli vuorokauden mittaselle radalle, joka johti kehnolla pöydällä pelatun 9pallon kautta pieniin päikkäreihin, siitä pöytäfudiksen syvimpään olemukseen ja kohta kotiin nukkumaan ja pelkäämään huomista.

My point being; Mä voin tehdä tommosta.
Mähän voisin olla jopa Ameriikan presidentti, mut sensijaan mä oon lähiön baarityöntekijä, joka tuottaa iloa muille ja ei maindaa siitä, että tää on lähiö. LÄHIÖ! (hyi, nyt se kuulostaa ihan kirosanalta....)

Mä oon ylpeästi olarilainen ja paskat piittaan jos joku kritisoi. Ugh.

Täällä ollaan aktiivisia; on jokavuotiset futistaistot, oli kirppis nuorisotilan hyväks, pöytäfudisturnauskin tulossa! Ja kas, Davistolla kävi pastori joka keskiviikko jakamassa sanomaansa uusille asukkaille. Okei, menestys ei ollut taattu, mutta ainakin yritettiin.

Yritän vaan sanoa, että lähiössä eläminen ei oo pelkkää pajauttelua ja kuusen kaatamista, itseasiassa tää on hyvää elämää, jossa pitää vaan löytää paikkansa ja sietää niitä päiväkoti-ikäsiä, jotka kiljuu parvekkeen alla: "VIE MUT TULVAAN! TULVAAN!"

Dude, jos sut viedään tulvaan, ni hukut. Opettele se R-kirjain.





Lähiö-Eki


torstai 17. tammikuuta 2013

Samaan aikaan ruotsinlaivalla

Samaan aikaan, kun Eki kuosaa ostarin väliköissä, toisaalla istuu Kauko sorvin ääressä elämän lipuessa hitaasti ohi kuin ruotsinlaiva Kustaanmiekassa kesällä kerran. Vilkutellaan ihmisille, jotka ovat matkalla maailman ääriin ja seikkailuun. Sillä on aina suurempi ikävä, joka jää mantereelle. Näin se menee kuulkaa niin historian- kuin Tolkieninkin kirjoissakin.
Eikä sillä niin väliä vaikka kyseessä onkin aika perussetti; samat ruoat buffassa, sit karsee ähky, hirveet kännit, huono poka, krapulassa kävelemään sitä helvetillistä suoraa vanhaan kaupunkiin, kaljalle, joka ei auta, ehkä joku tuliainen, joka unohtuu tiskille, kaljalle, snapsille, toiselle snapsille, yhet vielä ja sitten laivaan, päivätansseihin kannelle seitsemän, karaokessa päivänsäde ja menninkäinen, joka herkistää krapulaisten silmiin kyyneleet, buffaan vetää ähky numero 2, vähän oksettaa, kreisibailausta toisen päivän jurreissa, huono poka, mut eri kuin eilen, aamulla kamat reppuun sekasin, hirveessä darrajurrissa taxfreeruuhkaan hakee sitä röökii, ehkä joku pullo ja voi vittu muijalle hajuvesi ja kummilapselle snöörenii ja pataässään sikailemaan, SE ON SILTI SEIKKAILU ja SEIKKAILU ON AINA PAREMPI KUIN TAPPAVAN TYLSÄ ELÄMÄ, RIGHT? RIGHT?

Äh. No ei se elämä nyt oikeastaan ehkä ohi livu. (Sanotaaks toi livu?) Se ei vaan ehkä oo niin jännittävää kuin ennen vanhaan. Ennenvanhaan.

Alan ikävästi aikuistua ja tuudittautua sellaseen tylsän turvalliseen elämään ja katkerana nielemään sen totuuden, että mä olen ihan tavallinen ihminen. Musta ei tule kirurgia, maailmankuulua filmitähteä, suurta sotilaallista johtajaa tai taiteilijaa. Ei tuu ei, mä oon ihan perusnainen. Teen työtä, josta maksetaan vähän liian vähän, mutku työkaverit on kivoja ja työajat sopivia. Syön vähän liikaa, urheilen vähän liian vähän. Harrastan seksiä 1-3 kertaa viikossa, yleensä aika perussettiä ei mitään tissien väliin panemisia tai anaalijuttuja. Mulla on S-etukortti, mut en muista aina keskittää ostoksia. Soittelen äitille, mummille, kavereille, joita nään liian harvoin, koska elämä tuli väliin. Paan ehkä kerran kuussa neljä riviä lottoa ja haaveilen ulkomaanmatkasta, jossa voisin irtautua hetkeksi kaikesta ja olla hetken se ainutlaatuinen ja ihmeellinen minä. Mulla on pari harrastusta ja syön vitamiinit purkista ja hedelmistä. Oon aina just vähän väsynyt ja muutosvastarintainen.

Jos tää olis muotiblogi täynnä blingblingiä ja sopivasti retusoituja kuvia niin ehkä mä saisin tän pienen elämäni näyttämään huomattavasti mielenkiintoisemmalta. Nyt teidän pitää vain kuvitella se ja lisätä siihen sopiva valaistus mielessänne.

Kauko

VÄLIAIKATIEDOTUS

Yo!

Mulla olis vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta säästelen sanojani johonkin suureen hetkeen, jolloin koen sanaisen arkkuni avautuvan ja asioiden vain virtaavan lävitseväni.

Se hetki, kun ei malta irroittaa sormiaan näppikseltä vaikka kuinka aikataulu estelisi ja omatunto kieltäisi.

Mä oon viikon sisään pitkästä aikaa pajautellut. Huih.Ja vielä kolme kertaa. Siis KOLME! I feel like a hippie!
Sit oon käyny kaikkien neljän siskon voimin käynyt maalaamassa nuorimman siskon uutta kämppää (Huom! Sisältää puolialastomuutta!)
Sit kävin viemässä koirani mutsille, ja nyt sen kämpillä on koira ekaa kertaa sen jälkeen kun sen oma koira päästettiin vehreämmille maille. RIP Oili.
Sit sovin faijan kanssa ruokasiivouställit; se haluaa kodinsiivouksen ja makaronilaatikon.
Sit tajusin, etten tykkää ex tempore-känneistä; mä rrrrakastan niitä. Olin just siivonnu kämpän ja sit soitti Aarre (vai soitinksmä sille??) mut siinähän sitä taas oltiin.


Aijjai. Pieniä huomiota arjesta, niistä leveämmin jahka ehdin.

Ei täs muuta. Terkkui Aarteelta.



Teevee:

Eki, joka hymyilee aina. Koska justnytonkivaa. BUJAKA!

perjantai 11. tammikuuta 2013

Speden spelit

Huhhahhei!

Taas on kaikkea tapahtunut, ja maailmakin on parempi paikka kuin vuos sit.

Vetelen just purkkinuudeleita, koska tajusin et kappas; en ole syönyt mitään yli vuorokauteen. KAPPAS TOSIAAN!

Mulle on lähiaikoina sattunut vastaavia päiviä, eikä kyseessä oo semmonen "Testeri. Bulimia."-paketti, jonka sais saletttiin jostain intternetsun syövereistä tilattua iskän Visalla, vaan ihan puhtaita lapsuksia ja hetkessä elämisiä.
Mä meinaan havahdun nälkään, lykkään sen sivummalle ja keskityn nykyhetkeen.

Mut ei se painossa näy. Oh no no nooo! Yllättäen tää 80kg ei muuttanut kasiaan kutoseen, vaikka mun PMS-logiikka niin sanoi. Vittu mitä paskaa.
Mut välillä on heikko olo, koska kuulemma viis aamuröökiä ei vastaa aamupuuroa. (YYY! Hipit alkoivat pätemään!)

Mä alan harjaantumaan näissä lähiöbaaripeleissä.
 Kohta tajuan, mihin 9pallossa kannattaa sijoittaa se kivi. Ei sinne pussiin, niinkuin tapoihini on kuulunut. Oops!
Pöytäcurlingissa kannattaa tsekkaa hiekka ja heittää niitä "HYI!"-heittoja sinne vastustajan selän taakse.
Pöytäfudiksessa ehdottomalla No No-listalla on omat maalit.

Mutku mä oon ottanut projektikseni haldata nää kaikki pelit!
Jos asiakas tulee melkein-juoman-hävinneenä utelemaan sääntöpykäliä, ni pitäähän mun ne tietää! Puhdasta asiakaspalvelua.

Lupauduin järjestämään pöytäfutis-tournamentin. Ja jes jes JES!
Mulla on jo maine, että oon paskin evö, mut en mä maindaa; en ees ehi pelaamaan kun on niin kiire tuomaroida ja kokkailla! SÄÄLI KAIKILLE, JOTKA MEINASIVAT PELATA HÄVITÄKSEEN!

Nyt sain yheltä pomolta taulukon, jolla ratkastaan voittaja, ja voitte uskoa miten toi boss esitteli sitä ja selosti kuinka häviäjät ja voittajat erotellaan ja tää on ihan simppeli-pyramidi!
 ...ja sit mä vaan nyökkäilin, enkä kehdannut sanoa, etten tajua mitään.

 Ja nyt vietän vapaaillan tota taulukkoa tutkien.

Mä vähän ikävöin tyyppiä. Sen pitää olla poissa ja mun pitää ikävöidä, mutku välillä tekee kipeetä. Olikohan tossa päivän angsti? Jep, oli.

Mä pakotin/suostuttelin/kutsuin -mikskä tota nyt kutsuu- Aarteen ysipalloon oularin davisthoulle. Se on vitun hyvä siinä. Mä oon surkea.
Mut tiäkste miks mä diggaan Aarteesta? No siitä, että se pakotettuna tulee paikalle, pelaa antamatta mitään tasureita, vie voiton ja on ihan tyyni.
Mähän voittaessani oon ihan mitä vaan! Kulutan facebookin ja puhelusaldoni puhki hehkuttaessani  käsittämättömiä suorituksiani ja ilmiömäistä pelinlukukykyäni.
Mut Aarre ei. Se on lungi kaveri. Se on hyvä kaveri. Se on hyvä monessa. Joissain asioissa jopa ylittämätön.

Ja kummasti aina kun mä näen sen, tai tiedän näkeväni sen niin kaivan ne hirveimmän mustan huumorin sävyttämät pläjäykset kehiin, ja oikeen treenaan kerrontatapaa.

Hei mut eipä! Läpsästääs itseämme naamaan ja havahtukaamme.

Ei ees mitään biisiä-Eki



torstai 10. tammikuuta 2013

Babysitter's Club

Hou-hou-houmenta! Eli siis tuttavallisemmin 'huomenta'.

Ai nytkö mä Teille kirjotan aiheesta, josta suunnitelin skriivaavani jo viikko sittte? Hä?

No eniwei. Babysitting. Lapsenvahtius. Kui tiukka paikka hä?
Hirvee vastuu lapsesta, ei saa kiroilla, ei saa olla huono esimerkki, syödään sit kans oikeeta ruokaa eikä vaan karkkia ja ollaan ihmisiks.

Sit kun on ollut viis minuuttia sen kuusvuotiaan kanssa, niin tajuaa olevansa samalla tasolla kyseisen huollettavan kanssa.
Pöytätason ilmakiekko herätti mussa kaikki mahdolliset kilpailuvietit, pleikkarin Lego Batman&Robin-peli synnytti halun napata kaikki naamioituneet rosvot kunnon nippuun ja heivata ne kadunkulmaan niin että kolikot helisee. Sensuroidut vitsit kummipojan kanssa aiheutti hysteriaa siihen malliin, että köyhiä vituttais!

Jaahas. Go Eki. Mut hei, sähän inhoat lapsia?
No joo, niin kai sanojeni mukaan inhoankin. Mut en mä inhoa.

Mä nään lapsissa jotain niin viatonta ja pientä, että joskus haluais olla katkera. Mut ei halua näyttää niille kuusvuotiaille huonoa esimerkkiä. Antaa niiden nauttia elämästä ja kokea omat ylä- ja alamäet.
Hiffasin tota kummipoikaa vahtiessani, että se on yks vitun tärkee syy, miksen vaan omin käden voimin lopettais kaikkea. Ja miks sitä myrkyttäis lapsen mielen oman pahan mielen takia? Seriously, mitä ne mukelot on tehneet?

Meillä oli sikanastaa kummipojan kanssa; mä ikävöin kahta muutakin siskonpoikaa reissulta Pakistaniin -uutisista tuttuihin itsemurhapommittajaehdokkaisiin ja siviiliuhreja vaativiin sisällissotiin- koska tulkaa vaan turvassa kotiin!!!

Eki-täti on kuulemma kiva täti.

Toukokuussa syntyy uus tulokas meidän outoon joukkioon. Se on sit eka tyttö since -87. Ja faijan kommentti oli tyylikkään puhtoinen "Ok."
Se toivo joskus aikanaan 80-luvulla saavansa yhen pojan. Siis YHDEN pojan. Mut nolostipa kävi; neljä tyttöä tuli. Siis neljä. Seriously dude, wtf were you thinking?

Meillä oli superhieno iltapäivä siskon/kummipojan kanssa; me välillä jubailtiin vakaviakin asioita, ja siinä vaiheessa kun kuusvuotias kertoo vakavin silmin sen murheita, ni äkkiäkös jää ne ns. aikuisten murheet sivuun.

Mua edelleen surettaa, että mulla on veljenpoika, joka on joku reilu 7 kuukautta tai jotain, ja mä oon nähny sen kerran. Kai mä pystyisin tekee enemmän tähän suhteeseen? ..Mut jaksaaks sitä? Hä?


Mä pyrin käymään suht' säännöllisin väliajoin kokkaamassa ja siivoamassa faijalla, puhun mutsin kanssa päivittäin puhelimessa ja vähintään facebookin välityksellä kommunikoin sisarusteni kanssa everyday yeah yeah. Kaukon kanssa yhteyden pitäminen toimii välillä niinku rahanahneen, ulkomaalaisomistuksessa olevan baarin kirjanpito (Ei vihjauksia mihkään suuntaan.), välillä taas kuin PMS-logiikka.
Vanhoja kamuja muistelen silloin tällöin ja sit laitankin nostalgiaa tihkuvan @mailin.
Sit on niitä hetkiä kun haluais unohtaa nuo kaikki edellämainitut. Koska ei vaan kestä. Emmä tiiä, hyvyyttä? Tuntuu ettei ansaitse? Ja nyt mentiin niin diipiks, et ei enää kestetä! Ruvetaas lopettelee.

Mä vilpittömästi toivon, että kakarat pyytää mua lapsenvahdikseen, koska mä oon messissä!

Tekeeks ai vähän hyvää tipahtaa koht kakskytyheksänvuotiaalta kuusvuotiaan tasolle?




KakaraterrRRRrrkuin (lapsil on aina R-vika...), Eki


Fuuuuck.. Mun piti!

Kappas vaan!

Ihan hyvä teksti oli mielessä.

Pyyhinpäs pölyjä.

Äh, siihen jäi.

Hei beibit, oon teille yhden velkaa.

-Paskiainen. ...eiku Eki


torstai 3. tammikuuta 2013

Happy happy joy joy

Hiiohoi ja keulakuvat kehiin!

No mutta videoista päätellen vuosi alkoi melko hyvissä buugeissa, vaikka taustalla kummittelikin perhedraamat, ihmissuhdedraamat, lemmikkidraamat, rahadraamat, draamat noin niinku yleensä.

Saaks heti alkuun todeta, että tästä vuodesta tulee paska? Ainakin fiilis on kohillaan. Okei, kaikki mennee hyvin ja vaaleanpunainen verho sisustaa meidän jokaisen taustakuvan ja sit kivasti sateenkaaret antaa oman värikarttansa nähtäväksi ja yhtäkkiä huomaammekin halaavamme toinen toistamme ja laulamme "Guantanamera"a uskomattoman soinnikkaasti.

Ja sit havahdutaan.

Mulla ihan vähän särky sydän jouluna.
Ei siks, et en saanut toivomaani ponia tai siks et lanttulaatikko oli pahaa vaan siks, et ihminen osaa ottaa pahat asiat paremmin ku hyvät asiat.
Siinä vaiheessa ku mulle oli soittanut kaikki maholliset mutsit ja siskot, et "ala nyt tulla", faija venaa, ja mä vaan makasin itsesäälidarrassani sängyssä ja mietin, et tää maailma on paha vaan mulle, ja laitoin faijalle viestin, jossa totesin olevani kykenemätön perheillalliseen.

Venasin vastausta, jonka oletin olevan vahvasti "Älä sit tuu. Sua venattiin. Kiitos." tai jotain muuta yhtä syyllistävän kiukkusta, mut ei.
Just ennen töihin lähtöä sain vastauksen: "Ok t iskä. Ja hyvää joulua."

Silloin just mun sydän särky.Tommonen hyvä sai sanattomaks.
Koska oisin kestäny ne kaikki pahantuuliset toivotukset, tai ne "ihan vitun hyvää joulua, kusipää"-toivotukset, mut toi tommonen hyvään uskominen tuo kyyneleet silmiin.

Vitun hyvä jatkaa tätä vuotta tietäen tasan tarkkaan, mitä Tyypin kanssa tulee tehdä, muttei hajuakaan pystyykö toimimaan niinku pitäis, venata josko sisko tulee poikineen ja tyttöineen ehjänä takas Pakistanista.
Kestääks faija sen, et sen eka tyttärentytär syntyy?
Onks Kaukossa ja J-Manissa järkeä? Mutsi on koiraton, Oili-mamma läks pois, mitä sille tapahtuu? No onhan sillä sen oma mutsi huollettavana ja khamoon: Alzheimer.
Työyhteisössä tuli semmonen purkaus, et oikeesti pitäiskö näist asioist puhua ennenku ne PAMautetaan liian väärin tiskiin? Tää ei oo kiva duuni, jos noi jatkuu.
Kauko soitti melkosen kirosanatulvan eiku siis puhelun ja mitä vittua.

Missä kohtaa elämä on kivaa?

Emmä ees lähe hehkuttaa,  kuinka siistiä oli vahingossa päätyä naapurin mummon, joka ei halua olla yksin, luokse.
Me juotiin pahaa kahvia tunti ja oltiin kaks yksinäistä akkaa samasta rapusta.

Vittu se on hieno muija.


EKI



tiistai 1. tammikuuta 2013

BIISIÄÄNESTYS

Kun me ei osata Ekin kanssa päättää niin otetaas tällanen pienimuotoinen galluppi eli kumpi biiseistä on hirveämpi?


VAI 


Kauko ja Eki

01012013



ETTÄ HUOMENTA VAAN!

T: E.. Äh, en mä muista meidän nimiä