perjantai 30. joulukuuta 2011

Kaukon parhaat ystävät

Pojat nukkuu ja minäkin nukuin tunnin. Kymmenestä yhteentoista. Ekin lähdettyä lomalle, tuli toinenkin poika, jota pitää saa voi tarvii rakastaa. Tossa se retkottaa selällään tassut kohti taivasta ja pieree välillä hiljaa. Se on paras koira, mitä tiedän. Se on persoonallisin koira, jonka olen tavannut ja hei, johan sen sanoi Samuel L mothafuckin' Jacksonkin aikanaan; Personality goes a long way. Ollaan enemmän tai vähemmän seuraavat puoltoista viikkoa kimpassa. Toistaseks tuntuu, että enemmänkin vois.

Toinen poika nukkuu kyljellään sängyssä, muttei piere. Vähän tuhisee. Ollaan enemmän tai vähemmän seuraavat en tiedä kuinka kauan kimpassa. Toistaseks tuntuu, että enemmänkin vois. Se laittoi ensimmäiseks deadlineks uudenvuoden. Saattaa olla, että ollaan viel sen jälkeenkin. Khyl.

Saispa Ekiin yhteyden niin kertoisin, että tässä ihan lähellä ollaan ja täällä on kaikki hyvin. Koira ja kissa voivat hyvin ja molemmilla on paikka ja hyvä olla. Äkkilähdöt - niihin on vaan tartuttava. En puhu aiheesta enempää, Eki voi valaista teitä lomansa sisällöstä jahka palajaa ja kokee siihen tarvetta, mutta kuten sanottu - Kaukon kera mennään tammikuu.

Mitä mitä? Onks teil lupauksia ens vuodelle?

Joulupäivänä semispontaanit karaokekarkelot päättyi tohon kaverin luokse, jossa löydettiin koneelta video viime uudenvuodenkemuista.. kemuista ja kemuista, olin just heittänyt yhden ihmisen ulos kämpästä ja päätin uudenvuoden olevan totaalisen pilalla ja perseestä ja vaihtuvan ilman muakin, kun tää ihmeellinen ystävä tuli ovesta sisään ja sillä oli kaikki, mitä uuteen vuoteen astuessa tarvitaan. Oli tinoja ja tinakauhaa, skumppaa, raketteja ja suojalaseja (MUISTAKAA SUOJALASIT!) nakkia ja saldea, mutta ennen kaikkea se oli itse siinä. Skipannut kaikki uudenvuoden hässäkät ja raahautunut mun luo, koska ajatteli mun sitä tarvitsevan. Tsiisus, tosiystävyys on huikeeta ja äärimmäisen liikuttavaa, kun se osuu kohdalle.

Koira on btw täysin äänetön. Se on hiipinyt selän taakse nukkumaan. Joka kerta, kun katson, se on hivuttautunut vähän lähemmäs. Ovela? No mut enivei..

Oltiin nauhoitettu sen illan aikana siis videopätkä, joka sisälsi meidän uudenvuodenlupaukset ja mulla meni vielä 2/3 ihan oikein. Lauantaina täytyy ottaa uudet videot ja tehdä tästä perinne! Sitten kerätään jonain päivänä satavuotiaina kaikki videot yhteen läjään ja näytetään jälkeläisille.. Ainiin.. Jälkeläiset.. Sehän vaatis sit vissiin niinku lisääntymistä? yyyyyyyyhhhhhh..

Tsiisus! Toi koira heittää ihan salaisia agentteja. Mitään nää eikä kuule, mut haju yllättää keskellä pimeyttä.
Jospa menis unta kokeilemaan odottamaan etsimään, you name it..


pure love,
Kahen pojan Kauko

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

tiistai 27. joulukuuta 2011

Ennen muinoin.

Ainahan täällä on oltu. Lähiöön on synnytty ja lähiössä pysytään.
  Mä muistan vaan isobroidin tuoman turvan ja ne kaikki oudot hahmot, joita nykyään Daviston asiakkaiksi kutsutaan. Ja hei, siellähän on kaikenmaailman insinöörejä ja proffia! Isiä ja muutenkin hyviä tyyppejä.

 Silloin ku pojat oli poikia, asiat meni hyvin. Ei pitäny pohtii liikoja. Legendaarisimmat reissut on vaan korvakuulolla, mut silti.. Huh! Kaikkia stooreja ei oo tarkotettu kerrottavaks meille kasinelosille. Mut kyllä ne kiehtoo! Ja hei, te vanhat tyypit, meille riitti vaan satanen sopivaan kybäsäkkisettiin röökeineen..

 Poliisi on ystävä.
 



 Toivottavasti kukaan ei koskaan käske lopettaa perinteitä. Tai siis käskeehän ne, mut toivon, ettei kukaan noudata sitä.

 Joskus tulee vahva fiilis arvostaen omaa lähiötään. Maailma on ehkä iso ja Hundijalan vesi on riski, mut riskei on otettava. Mä en haluu, et mua haukutaan spedeks, joten toimin anti-nettinörttimäisesti. Riskei on otettava. Niitä tarjoillaan koko ajan. Ota riski.

 Ota riski.




 Riski-Eki

joulupyhät on ohi. thank fucking god.

Se on virallista, joulu on ohi! Nyt saa vielä taistella alennusmyynneissä, juhlia tulevaa maailmanlopun vuotta hyvässä seurassa ja miettiä, että mitäs sitä oikein tänä vuonna sai saavutettua.
Ja ylipäänsä kaikkea diippiä. Äh, liikaa, mä en lähe tohon. Sen sijaan keskityn hetkeen. Ihan sama, mitä menneenä vuonna tuli toilailtua tai mitä ens vuonna pitäis touhuilla. Kattellaan niit sit syssymmällä.

 Eki hengaili tyypin kanssa  'parempi överit ku vajarit'-menolla aka pari päivää. Se on mukava tyyppi. Varuiks vielä oltiin anti-jouluisia ja tilattiin pizzaa! Pizzaa, joka ei missään nimessä uponnut, koska eilinen Kaukon&co. treffailu venähti. Kyl te tiiätte. Joulunaika = hyvät ystävät, roskaruoka ja sohvalla oleilua.

Nyt voisin avautua tässä siitä kuinka ihanaa on vaan makoilla jonku kanssa sohvalla, tai miten vahingossa nukahtaa jonkun tyypin paita uniriepuna (koska se tuoksuu hyvältä) ja miten joskus tekee vaan mieli silittää toisen tukkaa ja antaa pusu korvalle, koska ei ylety muualle. Mut ei. Sitä en tee. Mun maine menis. Enough of this gayshit.

 Joskus sitä miettii, mitä elämältään haluaa. Ja joskus on tehtävä päätöksiä kädet ilmaan-tyylillä. Aina joskus pitää toimia toisin. Muutoksen tuulet ovat täällä, my friend. Koska eikö oo ihan hullua elää joka päivä 'vittuvittuvittu'-asenteella, kun kerran asialle voisi tehdäkin jotain? Hampaat irvessä eteenpäin koska.. Koska miks?
 No, näistä sanoista viisastuneena ja positiivisen asenteen ottaneena Eki tekeekin jotain. Ainakin saa pään kuosiin jos ei muuta. Mutta tästä lisää asioiden selkiydyttyä.
 Ette salee venaa odottaa ja ryntäätte joukoittain mun oven taakse vaatimaan vastauksia! BRING IT ON! Mun turvalukko kyllä kestää eikä partsille oo helppo kiivetä!

 Kahdesta viimesestä päivästä on jäänyt yllättävän hieno fiilis, sillä parasta, mitä tää maailma tarjoaa, on musta huumori ja hyvät tyypit. Ja niitähän on piisannut. Ai juu, mites toi hyvä musiikki?! NICE!

 Olikohan tää bloggaus ihan liibalaabaa, ympäripyöreetä bullshittii ja akkailua? Ehkä. Mut se sallittakoon. HEI NYT ON VITTU VIEL MELKEEN JOULU!

 Sitäpaitsi, mä en sensuroi. Tai no joo, sensuroin. Just Kaukon kanssa puhuttiin, että on semmosia asioita, mitä ei tänne kirjoita koska ne olis liikaa. Yksinkertasesti liikaa.

Ekimäisin ekiterkuin, Eki





 Ps. oletteko te koskaan ottaneet jälkiehkäsypilleriä, ja sit menny siskonpoikien kanssa lastenleffaan niin, että on tehnyt mieli huutaa eturivistä: "I just killed one of u mothafuckas!" Aa, en mäkään.

lauantai 24. joulukuuta 2011

24. luukku

"Rakkaus on kuin lankakerä - se alkaa ja loppuu." 


Vaik ei se lopu oikeesti.

Me rakastetaan teitä kaikkia oikeesti.

 Terveisin,

Kauko&Eki

23. luukku

"Sehän tuli kuin tähti kirkkaalta taivaalta."

"Moi Eki! 

 Joulu on nyt ohi. Tai siis ainakin Ekin osalta. Faijan överiruokaostosten takia joulu ei vielä ole ruuan taholla ohi. Mutta lahjat on avattu, liikaa on syöty, perhettä nähty ja kuljeskeltu koiran kanssa tyhjillä kaduilla. Ah. T: Eki" 

Selvittiinhän tästäkin ja vielä hyvillä fiiliksillä! Lukuunottamatta yhtä asiaa. Yhtä hiostavan haasteellista, jopa vastenmielistä tehtävää. Suurta tehtävää, johon Eki suostui heikolla hetkellään. Ihmiset ovat varsinaisia nilkkejä, käyttävät surutta hyväksi heikkoja. 

 EKI OIKEASTI OLI JOULUPUKKINA.

Aamulla toimitettu pakollinen asia, jota seuranneet päiväunet. Niiltä ylös suunniteltua myöhemmin, koska "viel viis minuuttia" on lause, jonka minimimäärä on 15. Joka ikinen vapaa aamu.
 Siskot oli jo faijalla kun viimein pääs ylös, pikaiset unikirja-tsekkaukset ja kahviöverit. Koirulainen piiitkälle lenkille, pikameikit ja valuminen (kirjaimellisesti! Oikeestaan melkein pelkkää alamäkeä koko matka, ja olemus yhtä ryhdittömän vetelämäinen. Sitäpaitsi, tuolla sato vettä! JOULUAATTONA!?

 Meillä on kotona aina ollut tipaton joulu. Toki osa meistä sisaruksista on tavannut käydä baarissa illalla. Siellon kuitenki kaikki! Viime aaton olin töissä, melko ruuhkaisa loppuilta, must say.
  Mutta tosiaan, koskaan en muista nähneeni yhtä ainutta alkoholiannosta jouluhulinoissamme. Tokikaan se ei tarkoita, että osaisimme ottaa hillitysti tai hyvin. Oooh noo. Iskähän ei "tiedä", että osa meistä lapsukaisista esim. tupakoi, niin miks ihmeessä sit tunnustettais juominenkin!? NO! Hihhih... Ehkä tänään joku meistä kyllä jäi fakkiin röökistä, hihhih.. Siitä myöhemmin lisää, jatkakaamme joulupukkeilulla.

 Mielestäni yritin tosissani näyttää surkealta - jopa henkisesti sairaalta!- yrittäessäni luistaa jo langenneesta tuomiosta. "Noi odottaa sitä pukkia! Sä lupasit!"  True dat.
  Harmi, ku Eki-täti joutuu lähtee viemään koiraa ulos :( Salettiin missaa pukin!
 Muutaman vuoden takainen pukinasu päälle (tyyny mahaksi, koska omat extrani eivät ole lainkaan vakuuttavat. Kröhöm.), lapaset kouraan, koska valkoinen kynsilakka saattaisi olla pukin henkilöllisyydestä hieman suuntaa antava vinkki, ja faijan rillit nokalle.
 Ai joo! Faijakin rupeaa kohta olemaan ikämiehiä. Todentotta, näkö heikkenee usein iän myötä.
Näin kyllä kaiken, mutta sellaisen "mithä vithuu, mä enees oo gännissä!"-silmien läpi. Just niiden samojen silmien, jotka näkee oman uljaan itsensä olevan ehkä maailman paras ja tunnepitoisin laulaja. Tai niiden, jotka näkevät vahvasti olevansa itse se kaunein ruusu kimpussa.
 Lasit alemmas ja pikakirous aamupäivästä meikatuille silmille. 

Ja sit. Jumalauta. Show must go on!
Valehtelin sujuvasti juuri käyneeni poikien serkulla, unohdin nimet, mulla oli kuuma, enkä tiennyt kuka on ollut kiltti tai tuhma. Ilmeni, että pikkusisko on ollut tuhma, koska iskä, joka "ei tiedä meidän tupakoivan", mainitsi, että pikkusisko taitaa tupakoida, ku se aina haisee tupakalta. Melkein jätti pukki pikkusiskon lahjoitta. Perkeleen norttihuuli!
 Kakarat oli ihan messissä ja homma hoidettiin lyhyellä kaavalla, koska millanen lapsi haluaa jäädä notkumaan pukin kanssa, kun vieressä odottaa kasa avaamattomia paketteja??! Vielä faijan tokaisu vanhimmalle siskonpojalle "Avvaa tuo ovi ja potkase tuo pukki ulos!" Sit ulos hengittelemään ja R-Ö-Ö-K-I-L-L-E. Parta veks, koska sen keräämä pöly aivastuttelee nyt vielä muutaman tunnin jälkeenkin.
 Ekihän oli viemässä koiraa ulos, ja pääsi pakettiensa kimppuun vasta voivoteltuaan joulupukin missausta ja kuunneltuaan tasapuolisia "Hyvä pukkihan täällä oli! Vähän persoonallinen..-kommentteja.

Himaan lahja- ja ruokasäkkien kanssa, koira piitkälle lenkille ja jaksaako tässä nyt mitään. Ehkei. Tarvisko sitä toimia muka? Njäh. Emmä jaksa. TV on edelleen paskana, siks ehtii bloggaamaanki. Baari? Viittiikö? Kissalle ja koiralle ihan vähän jouluruokia, tyytäväisyyttä perheen kesken vallinneesta harmoniasta, pienet tekstailut ja aika lungi olo. Saikku loppu, koiran kanssa tullut leikittyä ja hyvää musaa. Keittiön aattelin siivota. Naapuriasunnoista ei kulu mitään ja ulkona on pimeetä. Tukka on puhdas ja ja seuraava anti-jouluruoka on jo mielessä. Kissa nukkuu ja koira leikkii.
 Ja on meillä kiva perhe. Toivottavasti siskonpojat tajuaa joskus lainata mulle ja pikkusiskolle niiden uusia Star Wars - the clone wars-asujaan.
 Me tarvitaan niitä, kun viedään yhdessä koiriamme ulos viereisessä metsässä!



 Meikkiterkuin, Eki

 P.s. siskonpoikien yhteenveto: "No sillä joulupukilla oli Ekin ripset. Ja ehkä tytön ääni."


 
 


 

 

22. luukku

"Ja jos jokin asia on varma, se on aivan varma."

Nyt jos koskaan on muutamakin asian ihan varman varma:

 -jouluaatto on tänään
-meidän blogi on pahasti jäljessä
 -mihin tää vuosi on mennyt?! eiku hetkinen.. Eihän toi olekaan mitään varmaa varmaa! Hölmö-Eki, ajattelisit ennenkuin sanot! Eiku siis kirjoitat! Tai siis ajattelisit nyt jotain! Jotain muutakin kuin miesten käsiä! Niin just Eki!! Voisit joskus kirjottaa muustakin kuin miesten käsistä ja kaikesta pervoilusta! Tai jos meinaat sen sanoa, niin ajattele! AJATTELE, MIES! Eikun siis nainen!! Ajattelisit ennenku sanot ni ei tarvi jumalauta lauseita korjailla!!

 No niin, rakkaat joulupossut. Ekin itsetoru tulikin luettua tuossa yllä.

 Varmaa on se, että Kauko väitti aamulla koirani röyhtäilevän. Kuinka uskomatonta! MINUN koirani ei röyhtäile, kärsi ilmavaivoista, käyttäydy huonosti, hauku tai oikeastaan edes ulosta! MINÄ olen tehnyt niin suurenmoisen työn kasvatuksessa. Siitäs sait, senkin tonttu!

  Saatoin hieman liioitella koirani, lähestulkoon enkelimäisestä käytöksestä.
 Saattaa olla, että sain eilen Kaukolta joululahjan. Saattaa olla, että koira tänään hoidosta tullessaan löysi paketin sohvaltani. Saattaa olla pieni mahdollisuus, että hän avasi paketin omin tassuin Kaukon ja itseni ollessa aamupalalla. Jopa kuulemma on mahdollista, että hän söi paketin sisällön, who knows. Muistaakseni hän kuitenkin ystävällisesti ripotteli paketin rippeet ympäri kämppää. Voi olla, että tänään täällä aluekeskuksessa kuljeskeli ripuloiva koira ja juustokakkusuklaaton kömpelys.
"NAMI NAMI MAISKIS MAISKIS! Kiitos Kauko! t: koira."

Huh hah! Tänään on taisteltu tätä jouluruokaa vastaan "Just say no!"-henkisillä illallisilla yhdellä tyypillä. Loppuja aineksia ostaessani läheisessä super-hyper-superkaupassa, näytin nopealla vilkaisulla olevan ainoa ilman kärryllistä kinkkua, laatikoita tai muutakaan sesonkiruokaa, johon joka vitun ikinen vuos kyllästyy päivässä.
 Luovin tieni ilman kärryjen tuomaa hidastetta, mielessäni hymyillen kapinahenkisyyttäni. Toki kolmen ostoksen kanssa odottaessa, on aina mukava päätyä kahden viimehetken shoppailuista ahdistuneen suurperheen taakse jonossa. Säästetty aika: none. So what! Miehekkäät fajitakset korvaavat ahdistuksen.
 Ja tietty jouluruuan ilkkuminen tyypin illallisilla.

 Kyllä mä tänään tein muutakin, siitä tuonnempana.

 Nyt hei taistellaan joululauluja vastaan!! Pakko! NIIHIN OLEN KYLLÄSTYNYT JO!!


 Pahaa joulua! Hihhihhhiiii.. T: Eki-mies

torstai 22. joulukuuta 2011

21. Luukku

Maailma ei lopu Joroisiin!


Terveisiä Espoon Olarista. Hieno aluekeskus. Fantastinen suorastaan. On metsää ja puita ja ihmisiä, jotka eivät näe kumpaakaan kummaltakaan. Tulin tänne leikkimään työntekoa ja tässähän se on mennyt joulua toivotellessa ja kahvitellessa. Rankkaa ku mikä, meinasin kohta lyödä vähän palloja pussiin. Maailma ei lopu Joroisiin! Kaappeja pitäis täyttää nyt, kun joululahjatkin on jo paketoitu. Töissä on hyvä hoitaa myös asioita, joita ei millään ehdi kotona.

Matkakuume on holtiton. Nyt ois melkein jo pakko päästä samantien johonkin. Viimeks eilen vai toissapäivänä mietin, että nyt meen kotiin ja otan äkkilähdön ja tuun viikon parin päästä takas eikä kukaan edes huomais, että se on johonkin lähteny käymään. Laittais vaan kortin, että vittu morjes ja joulun jatkot. Kyllä voi ihmislasta syödä tää meininki. Yäk. Täällä ei oo mitään kivaa tällä hetkellä. MUL EI OO KIVAA!

Tarkoitus olis lähteä rakkauden täyttämään tammikuiseen Pariisiin ja helmikuussa ehkä Ekin pykälään Walesiin piipahtamaan, josta päiväreissu tai parin päivän reissu Dubliniin, mut kaikkihan on ihan auki. Meidät tuntien juodaan matkakassa täällä samaisessa aluekeskuksessa, mut yritys on hard as a rock. Kesällä ois ihana mennä takas Dubrovnikiin tai sit velka-Kreikkaan syömään fetaa! Pelkkää fetaa - yhtä juhlaa! Edellisestä reissusta on jo yli vuosi ja sekin oli vähän niin ja näin.. Praha ei ollu ehkä ihan mun juttu tai sit aikaa oli liian vähän ja sadetta ja paskaa keliä ihan liikaa. Mene ja tiedä. 2011 matkustelu on kattanut kaks etelänmatkaa Tillin-Tallin-naan ja that's about it. Niitä ei voi edes ulkomaiks laskea.

Ei mulla ole edes mitään asiaa tai sanottavaa. Elämä on yhtä vitun puuronkeittoa ja huumori on hukassa jossain. Joulu tulla jollottaa (seriously, et jotkut oikeasti vielä sanoo ton tosissaan) ja mulle sekin on oikeastaan ihan sama. Pientä angstia havaittavissa.


Olarista on vielä pitkä matka Pariisiin, vaik maailma ei lopukaan Joroisiin. Huoh.

51 to 21,
Kauko

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

20. Luukku

Mä en mene siihen lankaan että alkaisin haalimaan jotain omaisuutta.


Kaukon elämässä ei ole mitään uutta. Kaukon elämässä ei ole oikeastaan ikinä juurikaan mitään uutta, jos ajatellaan esimerkiksi materialistiseltä kantilta. Kaukon kirjat ja astiat ovat perheeltä, sohva kierrätyskeskuksesta, pöytä jo aiemmin mainitusta Turvakodista, kampaamotuoli matinkyläläisestä kampaamosta, hyllyt kavereilta tai iskävainaan jäämistöistä ja talokin, jossa asun täyttää ens vuonna sata vuotta. Kaikki on saatu jostain halvalla tai ilmaiseksi ja silti ikinä ei ole rahaa. Kaukon rahat nimittäin ohjataan aika pian suoraan asioihin, joilla kerätään enemmän kokemuksia kuin omaisuutta. Kaukon rahat menevät matkalippuihin, leffalippuihin, bisseen, takseihin, ravintoloihin ja ruokiin sun muuhun yhtä järkevään. Kumpi sitten on järkevämpää: Maksaa satanen siitä, että syöt hyvin ja juot hyvin ja pääset koti-ovelle ehjänä taskut täynnä suuria kokemuksia ja ennen kaikkea yhdessäoloa vai ostaa satasen hieno tuoli, jonka ääressä saat joka ilta syödä yksin pussikeittoa, joka huonolla tsägällä olis vielä jotain tosi pahaa niin kuin esim. juustoinen parsakeitto tms.

Tulin juuri Zorbaksesta pikkujouluista kiltisti himaan, vaikka muut vielä jatkoivat, koska huomiselle nasahti aamuhuki..syystä, että muut vielä jatkoivat. Juma, että meinaan pakahtua ylpeyteen itsestäni. Ravintola oli sit about ehkä parhain kreikkalainen Helsingissä. Suosittelen lämmöllä. Maha täys, mut pakko bloggaa, kun ollaan vähän jäljessä ja Eki ahdistelee.

Turvapuhelut on kyl totta. Tähän sydän. Oon aina välillä vähän huolissani tosta Ekistä, mut eiks se kuulu asiaan.

No mut palataan omaisuuden haalimiseen. Tossa pari päivää sitten jonotin postiin. POSTIIN! Sinne oli jonoa kuin parhaaseen Sedulaan ja siellähän sitten seisoskelin ulkona sen kolkyt metrisen jonon hännillä joulukuisessa vesisateessa ja pilkkopimeässä. (Oon muuten kurkkuani täynnä tätä pimeyttä enkä oikeasti kohta enää kestä. Joka päivä mä odotan, että näkisin auringon. Tänään olin puoltoista tuntia kävelyllä ja seisoin korkeimmalla kalliolla Kalliossa vartin, kun näin, että pilvi rakoili, muttei siltikään näkynyt aurinkoa. Oon niin turhautunut ja masentunut ja väsynyt siihen, että joka aamu toivorikkaana avaan verhot ja samaa paskakeliä on koko ajan. Vai tuntuuko musta vaan siltä) Puolen tunnin jälkeen pääsin tiskille lunastamaan ihan itse itselleni haalimaani omaisuutta eli Sex and the City-sarjan kokonaisuudessa ja pari leffaa päälle.


Vastaus kysymykseen, missä Kauko on, löytyy siis tuosta edellä olevasta kappaleesta. Kauko katsoo yksin kotona Sinkkuelämää. Kaukoa vituttaa.

Jossain on kai vielä Kauko

19. luukku

"Totuus on todellakin todellisuutta."


Joulu on oven takana. Eki istuu sohvalla syöden nuudeleita suoraan kattilasta ja kuunnellen yläkertalaisten tappelua. Laulunopiskelijana pitäisi olla onnellinen mekkaloivista naapureista. Mut ei, ei osaa olla. Kaikkea hyvää sinne yläkertaan! T: alakerran kiekuja.

 Taas puhuttiin Kaukon kanssa puhelimessa! Joka päivä me näköjään tehään sitä! Oon jo hieman sillä kantilla, että kyseessä on nk. turvapuhelut. Jos on mogannut jotain tai on muuten vain paska fiilis ja tuhoisat ajatukset, on hyvä, että joku tyyppi elää langan päässä ja on aina valmiina kertomaan mielipiteensä.
  Huh, saiskohan meidän puheluista jonkun "Vuoden lähiöakti"-palkinnon?? Voi hyvinkin olla.

 Kauko on just jees. On moni muukin, ja näin joulun allahan viimeistään pitäisi muistuttaa tykättyjä. Se olkoon seuraava projektini! Tekstiviestit kunniaan! Näin ajattelivat jo kolme itämaan viisasta tietäjää! Käsittääkseni..

 Okei. Mä oon nolo isin ja äidin tyttö; eka puhuin terapiapuhelun äitin kanssa ja sit laitoin teiniangstia tihkuvan viestin iskälle. Olin jo superhuolissani ku iskästä ei kuulunut mitään, taisin laittaa mudellekin viestin, jossa murehdin asiaa. Ja sit. Sit. Nyt menee jo tunnustuksiin. PIIP, PIIP.
 Luin iskän viestin ja rupesin itkemään.
 Sillon kun odottaa huutoa/raivareita tai ojentamista, ja saakin "No mitä, täällä on ruuvat jouluna että tulloo vaan syömään t iskä"-viestin, niin oh, liikuttuuhan sitä. 
  Varsinkin kun on hirveesti frendejä, joiden iskä on jo mennyt. RIP all <3
 (PS. siskot, mulla, iskällä ja äidillä on salaisuus. Ja te ette sitä saa tietää, ellette tän bloggailun myötä soita ja kysy asiasta. Näin saan myös tietää, luetteko oikeesti vai ootteko vaan "aa, se on just kiva blogi")

 Jengi tuntuu olevan hirmuisan joulupäissään! Shoppailua, leipomista, suunnitelmia sun muuta. Noh, ihan kaikille tiedoks, Eki ei oo ostanu yhtä ainuttakaan lahjaa, leiponut yhtään piparia, mutta kostoksi tästä, lupautui olemaan joulupukki. Siis wtf. Oikeesti. Joo Eki on joulupukki siskonpojille. (toivottavasti ne ei lue tätä!) Et HO HO HO vaan kaikille! Jumalauta, mä oikeesti esitän pukkia muutamalle minimiehelle. Voi saatana.
 Onneks saikuttelu on vieny ajantajun, eli en edes tiedä millon se hiton aatto on. Tulkoot sit ihan yllätyksenä "Sähän lupasit"-asenteet. Mä hoidan, mä hoidan.

 Jouluruokaan kyllästyy puolessa tunnissa, lahjat on avattu kymmennessä minuutissa, joulurauha rikotaan viimeistään lähikapakin jatkoilla ja kynttilät tappaa. Mut silti, on siinä jotain siistiä joka vuos sovittaa se aaton aikataulu siskojen kaa koska "jossain vaiheessa faija hermostuu kuitenki. syödään äkkiä ja lähetään." Ja vaikkei ite ois lahjoja ostanut, niin avata se mudelta saatu ajatuksella hankittu paketti. Jotain idylliä.
  Ja ennenkaikkea, mä vihaan lapsia, mut onhan niiden jouluilossa jotain kadehdittavaa! Ne hölmöt OIKEESTI uskoo joulupukkiin :)

 Nyt alkaa mennä sillai siirapiks, että paree lopetella. Kaukeli-Kuukeli ei vieläkään bloggaa (I know why, you don't), mut eks tää loppuvuos mee ihan kivasti Ekinki seurassa? Hä? Ai ei vai? Mitä? HOMO!



 Teenage-Eki

maanantai 19. joulukuuta 2011

18. luukku

"Elämä on laiffii" 


 Laittakaa pliis tää kipale soimaan, Kaukon inspiroimana mennään fotoilla: 


 


































Hirmu suoraviivasta, mut niillä mennään.Eki.

17. luukku

"Sauvakävelin siellä järvellä ja opin avantouinnin."

 Aamuyhdeltä pimeällä raitilla, kotia kohti ruokatälleiltä, selvinpäin, pieni oikaisu hiekkakentän kautta ja pam!
 Kaaduin, pannutin, menetin tasapainoni, kompuroin, ehkä sanoin "Oho!" Sateen kastelema hiekkaosuus pienine kuoppineen oli lähestulkoon ninjojen harjoituseste I swear!
 Kuten mainittua, ulkona pilkkopimeää, su-ma välinen yö ja minä makaan puoliksi lammikossa enkä nouse, ennenkun olen varma, ettei kukaan nähnyt. Ei nähnyt! Toivottavasti.. Outoa, koska tämmöinen aikahan tuppaa olemaan melkoinen ruuhka-aika. Vai tuppaako?

 Kun äitivaistoni pettivät kummipojan kanssa tämän kävellessä päin tolppaa, oli ensimmäinen reaktio: "O'ou, sattuks sua?" ja kun vastaus oli niin tyypillinen "Ei.", ajattelin että hyvä ja aloin kikattamaan mielessäni. Olihan se koomisen näköstä!
 
 Tai kun puolisukulaistyttö molskahti järveen joskus vuosia sitten ollessamme tyttötrio mä, äiti ja tämä ko. typykkä kalassa tuolla Someron tienoilla: "Tarviiks sä apua?" -En. "Ok:" Ja sit ei voinutkaan enää pidätellä naurua. Eikä se loppunut turvalliseen ylösnousemukseen järvestä vaan siihen lähes sarjakuvamaiseen kuvaan, joka syntyy, kun joku juuri järveen tipahtanut nousee järvestä, kiskoo toisen saappaan pois jalasta ja tyhjentää kumisaappaallisen vettä siihen rannalle.

 Oih! Mites se, kun valmisteltiin mun parin vuoden takaisia synttäreitä Daviston alakerrassa (Davistooo, sponsorirahat!), äiti aloitteli imuroimista vaan ei vanhoilla silmillään huomannut toista kummipoikaa, joka klassisesti seisoi imurinjohdon keskellä. No, äiti sillä 'mihin tää johto nyt on jäänyt jumiin...?'-ilmeellä nykäisi johdosta ja kummipoika almost suorilta jaloilta ketarat ojoon. 
Semmoinen yleinen "OOOOOHHVOIEI!" muuttui tukahdetuiksi naurunpyrähdyksiksi, kun ilmeni, että poju on just fine.

 Yhteenveto: omista kokemuksista tietää, että kaatumisille nauraa, kunhan ei käy köpelösti. On siis täysin tervettä tsekata ympäristö oman pannutuksen jälkeen. Eikä tarvitse päivitellä kaikkien kanssa, et miks se on ekana mielessä.

 Tyypin kanssa tsekattiin Lemmy-dokkari ja siinä jos missään on inspiroiva ihminen, jos haluaa opetella täysin samantekevän asenteen ympäristön reaktioille. Hieno mies, äijä. Huh. Vaikka en Motörheadia oo koskaan hirveesti jaksanut kuunnella. Nyt ehkä kuuntelen uusin korvin!
 Vielä kun illan menuksi siunaantui eilisen miesruuan tähteet oli oloni varsin miehekäs talsiessani kotiin; kaatuminen toki vielä aiheutti nolon naismaisen fiiliksen. (Hei se sallittakoon, koska mua kutitettiin tänään jalkapohjasta. WHAT?? Tässä on muutama vuos mennytkin viimeisestä! Ja mulla oli naismaisesti vaaleanpunaiset sukat...)

 Tällä kertaa en poikkaissut mitään, farkut snadisti hajos ja takki on kuranen eli huomenna jatkuu pyykkäily... Mutta ensi kerralla kun kaadun, niin vannon Teille, VANNON! Teen sen coolisti:

 -Seison
 -Makaan maassa 
 -Nousen ylös
 -Tuijotan julmalla silmällä kaikkia todistajia
 -Teen uhkaavia, äänettömiä eleitä, jotka tukahduttavat naurupurkaukset
 -Kävelen pois vain kääntyäkseni kymmenen metrin päässä tsekkaamaan, ettei kukaan naura selän takana. Lisää uhkaavia sormiliikkeitä.
 -Tulen kotiin ja kuuntelen Motörheadia.

 Äijänä en pyytelis anteeks viivästelyjä, mutta koska noi luonnostaan kasvaneet daisarit vielä on paidan alla ja on aina se aika kuukaudesta kun 80-luvun siirappisongit pistää itkemään, pahoittelen. Ja Kauko salee kans.

 Mut hei, me ollaan sillai naisellisesti myöhässä ku kattokaa ku täs on kaikkee parisuhdejutskii ja sit niinku totally hirveesti joulushoppailuja ja sit vielä OIKEESTI olix tää hyvä kynsilakkaväri??! Niinq oikeesti, apua!


 
 Eki, kaatuilun ammattilainen jo vuodesta 1984.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

16. luukku

"Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi"

 Olen äärettömän pahoillani, että 16. luukku muuntautui seitsemänneksitoista. Jotennii unohtui! Ja nythän se itseasiassa on kahdeksastoista... OopS! Paska bloggaaja, sanon mie.

 Mistähän mä voisin tänään nillittää? Hmm. No ainakin siitä, että saikuttelu jatkuilee. Eli jouluun asti pitäis olla peli pois. Tylsä ajatus syystä, että tähän aikaan vuodesta on kiva tehdä töitä. Joulusesonki takaa ruuhkan ja ihmisten hötkyilyä on mukava tiirailla. Mutta toisaalta lepo: onko olemassa parempaa?

 Suht lungit päikkärit ja tyypin kyydillä koira hoitoon mummolaan. Wuhuu! Illan menu: täytetyt paprikat riisillä, jauhelihalla ja krhäm bunjsuurilla. Se olis riittänyt, mutta eiiii! Ei ei ei. Lisäksi tietty uuniperunoita kana- ja kinkkupekonijauhelihakastikkeilla. Jälkimmäinen oli siis true mies-ruokaa. Huh! Too much is too much! Onneksi James Bondin toilailut ja ristiin rastiin panemiset antoivat hyvän tekosyyn maata sohvalla ja kärsiä ähkystä. Mut hyvää oli! Ja kauppareissukin meni tasa-arvoisesti puoliksi maksettuna. Ja koska ruokaa tuli niin saatanasti, saa huomisellekin tekosyyn käydä ruokatälleillä. Jiuh!

 Joulu on viikon päästä ja ulkona sataa vettä. Missä viivyt, lumi?? Täällä aletaan olemaan huolissaan! Sateessa vituttaa eniten se, jos on snadisti liian pitkät farkut ja ne perkeleen lahkeet menee koko ajan kengän alle. Sit ne kastuu ja likaantuu ja jossain vaiheessa hajoavat. Uusien housujen kohdallahan niitä jaksaa ärsyyntyneenä nostella, mutta jossain vaiheessa usko ja toivo on mennyttä. Hyvästi siistit lahkeet. VOI NÄITÄ ELÄMÄN TAKAISKUJA!

 Kaukelsson kaiketi bloggaa lauantain horinat, jos se huomenna kykenee. Sillä oli sukubileet, kuinka nastaa! Onkohan sillä huomenna krappendaali? Kuinka jännää! Tännehän se uhkas tulla vielä jatkoille, mutta mä taidan olla jo goijjaamassa kun se keturi päättää kapakkikierroksensa. Olen niin kunnollinen, aijjai. Panacodit kehiin ja zzz, ni sit oon huomenna hehkeä illallisvieras.

 Lähikapakit taitaa olla suht ruuhkaisia tänään, mut Ekiä ei niissä näy. Ei tiskin kummallakaan puolella. Huomenna voin sit moralisoida ihmisten "Oijjoi, kaamee darra. kuolen. ja rahatki meni. ja turpaan tuli."-päivityksiä kehoittamalla heitä kasvamaan aikuiseksi. Koska oon just tasan paras ihminen opastamaan näissä asioissa.
Itse asiassa, oon kyllä miettinyt, että perustais semmosen konsultointifirman, ihmiset soittais sinne kun tarvitsisivat apua arjen karikoissa, minä neuvoisin kaikista vakuuttavimmalla äänelläni ja keräisin mahtifyrkat. Heleppoo ku heinänteko!

 Nonni, nyt vielä loppuun haluaisin antaa ilmaisen vinkin: jos te käytte jotain teiniangstia läpi esim. 03.08.2009, niin älkää käyttäkö jonkun kirjan tyhjiä takakansia päiväkirjana. Älkää varsinkaa, jos aiotte tulevaisuudessa lainata sen kirjan tyypille. Joka väittää, ettei lukenut niitä. 

Mut anyway, eihän tuossa yllä taida mitään mielenkiintosta olla, ehkä sit vaik joku biisi hä? 


My name is Eki, Eki Eki.

torstai 15. joulukuuta 2011

15. Luukku

Kaikki menee mitä eteen kaadetaan!

Juuri tästä syystä myös jo legendaariseksi muodostuneen joulukalenterimme oheiskilpailun kaikki palkinnot ovat juotavia! Palkinnon saajat julistetaan heti kohta piakkoin ihan pienen puhuttelun jälkeen.

Okei, mä olen nyt kuunnellut about 27 vuotta kuinka joulu on paskaa ja ahdistaa ja riisipuuro on pahaa ja veronpalautuksetkin tulee ennen joulua vain siksi, että valtio huijaa ja kusettaa ja ihmiset tönii ja kauppakeskuksissa on kamalaa ja mun suku on kamala ja taas joutuu olee niiden kanssa ja kinkku on kuivaa ja joka joulu tuli turpaan, kerran meinas tulla puukosta (rip Gösta!) ja kaikki on kännissä ja huoh. Sitten, kun me tullaan Ekin kanssa ja sanotaan, että kertokaas meille nyt koomisimmat, traagisimmat tai koskettavimmat erilaiset joulumuistonne niin mitä - kukaan (lukuunottamatta näitä muutamia sankareita) ei yhtäkkiä keksikään mitään. Ei mulla tuu mitään mieleen. Ai sulla ei tuu mitään mieleen? NO MITÄ HELVETTIÄ SÄÄ JOKA SAATANAN JOULU SITTE VALITAT, URPO?! ISTU ALAS JA LAPPAA SITÄ KINKKUA MENEMÄÄN!

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta, mutta te ette sit herättyänne tainneet mitään muistaakaan? Päästitte vaan koiran ulos ja haistoitte kahvin! No kuulkaas, niin haistaa meidän voittajatkin! Niinpä! Luitte ihan oikein siellä. Niitä on useampia. Oikeastaan niitä on kolme eli yhtä monta kuin osallistujaakin, koska ikävä nyt vähän tässä dumata nimimerkkiä VIP, mutta jos penkistä ei nouse edes oma perse vaan pitää laittaa vaimoraukka näpyttämään tekstiä niin ihan tosi.. Noh, toivottavasti on joulu myös hänen sydämessään ja tarjoaa sinulle lohdutuskahvit omasta voittopussistaan!

Nimimerkki Mara on voittanut itselleen paketin Juhla Mokkaa ja putkellisen koehedelmÄH kardemummaa siihen mausteeksi tarinallaan kodittomasta vähän spurgusta. Palkinto toimitetaan sinulle jo ennen joulua! Valitsin (ilman Ekiä) tämän tarinoistasi, koska tässä jotenkin kiteytyy se joulun perimmäinen ajatus. Hieno stoori! Kallio, spurgut, joulu, herrasmiesmäisyys, syöminen, juominen ja puhdistautuminen.

Erään kerran, kun olin noin 15-vuotias teinari, oltiin faijan kanssa joulu kahdestaan kotona. Mutsi ja broidi oli jossain, en muista missä. Faija tuli sitten aattona kuppilasta (se tuli muuten aika usein kapakasta) johonkin aikaan alkuillasta kotiin. Se kertoi kuulleensa kuorsausta vinttikerroksen tasanteella. Me asuttiin viidennessä kerroksessa, joten kuorsaus kuului hyvin. Faija funtsaili, että onkohan se joku koditon, ja mä funtsasin samaa. Mitäs se muuten siellä rapussa olisi jouluna (tai yleensäkään) ollut. Päätimme sitten yksissä tuumin hakea sen meille joulunviettoon, kun nipottajat mutsi ja broidi olivat poissa. Se hiukan spurgu mies paljastui illan mittaan tosi fiksuksi kaveriksi, jolla elämä oli mennyt jostain syystä sivuraiteelle. Me kylvetettiin ja ruokittiin se ja faija antoi sille oman sänkynsäkin käyttöön. Ne jutteli myöhään yöhön kaiken maailman asioista. Se majaili meillä pari päivää ja sitten lähti. Tapaninpäivänä se tuli soittamaan ovikelloa ja mä menin avaamaan, faija ei ollut just silloin kotona. Mä luulin, että se tulee taas yöksi meille, mutta se vain ojensikin mulle sellaisen tulppaanin pienessä korissa ja kiitti, että oli saanut viettää joulun oikein ihmisten kanssa. Aikuisena mulle on monta kertaa tullut se tyyppi mieleen ja tippa silmään, kun se oli niin fiksu. Ei me sitä koskaan enää nähty sen joulun jälkeen.


Nimimerkillä Sari oli tarina, joka siis kaikkine juonenkäänteineen oli kyllä ylitse muiden! Siinäkin tavoitettiin tai ainakin tavoiteltiin joulufiilistä. Kuusen hakua oli, miliisejä, viiniä, vankilapako ja kananmuna! Pieni muna, iso sielu! Sarille lähtee tarinan hengessä Tampereen Lenin-museosta ostettu Lenin-kahvipaketti, siinä on hasselpähkinää ihan. Laitahan Ekille yhteystiedot niin johan lähtee jo ennen joulua! Ite sekoitan sitä normikahvin kanssa suhteessa 1/3 eli jos keität kuus kuppia niin heitä Leniniä pari kukkua sinne joukkoon. Voit keittää ihan raa'at Leninitkin, mut less is more!

"On vuosi '85, kauan on aikaa on siis" sanoisi Eput ja sanoihan ne. Joskus talvella -84 olin käväissyt työkkärissä tutkailemassa opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. No kaikkihan nyt Jenkkeihin halus, joten etsin, hain ja sain jotain extremeä; sain stipendin Neuvostoliittoon. Syyskuussa -85 puksuttelin junalla Leningradiin ja aloin opiskella kommunismia ja venäjän kieltä. Jälkimmäinen oli pakollista ja edellinen oli ...pakollista. Aivopestyn opettajani kanssa ajauduin usein törmäyskurssille osoittaessani kommunismin epäkohtia. Ai mitä epäkohtia muka? Nooooo....mutta joulumuistoihin. Kyseisen joulun (-85) vietin siis Leningradissa. Neuvostoliitossa joulu oli kielletty/ignorattu ja vastaavaa neuvostojuhlaa vietettiin uutenavuotena, eli viikon päästä 'oikeasta' joulusta. Jostain syystä meiltä (opiskelijoilta) oli evätty joululoma ja Suomeen pääsy olisi mahdollista heti Joulun jälkeen. Ehkä. Kotimaassa vierailuun piti anoa viisumi. Olimme lähettäneet hakemukset läheiselle Ovirille ja odottelimme tuloksia, eli viisumeita kotiin! Joten 24.12 istuimme huoneessamme, litkien gruusialaista valkoviiniä ja pelaten korttia. Jossain vaiheessa mulle tuli nostalginen olo ja halusin edes pienen joulukuusen juhlistamaan joulua, joulua jota ei vietetty. Lähdimme (minä ja kolme muuta) läheiseen (Leninille nimettyyn) puistoon ja katkaisimme yhdestä kuusesta latvaosan kuuseksi. Oli muuten hieno kuusi. (myöhemmin kuulimme että se meni eräälle orpokodille) Noh, kukaan ei ollut kertonut meille, että ennen (neuvosto)joulua miliisit erityisesti tarkkailevat kuusipuita ja että niiden tuhoamisesta tuomio on osapuilleen vähintään 2-5 vuotta vankeutta. Latvaosa ehti hädin tuskin koskettaa maata, kun paikalle kurvasi miliisijeeppi ja meidät pidätettiin. Meitä oli neljä. Jouluaaton vietin siis putkassa. Tosin sesonkiaika pukkasi päälle ja putkat olivat täynnä, joten minut sijoitettiin miliisiaseman portaikkoon, toiseen kerrokseen. *Pysy siinä, äläkä liiku* No ei tulis mieleenkään. Kai. Gruusian finest alkoi juuri haihtumaan päästäni. Pari miliisiä kävi syömässä eväitään yläportaiden viereisessä huoneessa. Sain kananmunan lahjoituksena. Hymyä. Miliisit lähtevät yllättäen kutsun saatuaan. Huomaan että yksi ovi jää lukitsematta. Astun huoneeseen ja avaan ikkunan. Olen toisessa kerroksessa mutta huomaan rännin ikkunan vieressä. Menen ikkunalaudalle ja kurotan ränniä kohti. Samalla kun saan siitä otteen, huomaan etten enää voi palata takaisin. Yritän laskeutua alas syöksytorvea pitkin, mutta huomaan jalkani juuttuneen rännin ja seinän väliin. Samalla kaksi miliisiä tulee tupakalle ulos, kun killun heidän yläpuolellaan kolmen metrin korkeudessa.Pidätän hengitystä...no ei ne huomaa mitään ja lähtevät partioimaan. Hyppään alas kovaan lumihankeen ja saman tien aidan yli vapauteen. Mikä ihana tunne! Vapaus! Kävelen katua pitkin onnen huumassa.Olen vapaa! Pakenin! Okei ehkä gruusialainenkin alkaa hävitä pollasta aika heti. Tajuan että henkilöllisyyteni on tiedossa ja pakoni on siksi turhaa. Palaan takaisin miliisiasemalle ja soitan ovikelloa. Miliisiaseman pääjehu avaa oven ja purskahtaa nauruun havaitessaan minut. Sitten muut miliisit saapuvat paikalle nauramaan, koska onhan se hauskaa kun pakenin ja palasin takaisin. Sitten ei enää nauretakaan, vaan minut viedään takaisin kakkoskerroksen portaikkoon, kunhan on ensin tarkistettu, että en saa ikkunoita auki. Höh. Seuraavana aamuna meidät siirretään lähipoliisiasemalle, jossa suoritetaan kuulustelut. Iltapäivällä päästetään pois. Jeijj. Lähden tilaamaan puhelua Suomeen. Joulupäivähän on jo menossa. Kahden tunnin jonotuksen jälkeen saan yhteyden Olariin ja mutsi kysyy ekaks: ootteko joulukuusta hommannu?


Nimimerkille Topi tarinastaan Eki saa luvan toimittaa jotain sinne sun oven taakse. Tai läpi. Se tietää missä sä asut! Oo tyytyväinen, että mä en tiedä! En ota vastuuta siitä, mitä oven taakse ilmestyy. Tai postilaatikosta. Ehkä skumppaa, ehkä kissankakkaa, you'll never know, Ho-Ho-Ho!

Jokunen vuos sitte ossista loppu skumppapullot ku innostuttiin sitä juomaan...

Jos oltais Tv-Shopissa sanoisin eikä siinä vielä kaikki, mutta koska ollaan myöhäisuutisissa (ei olla? täh?) totean vaan, että Hyvää iltaa ja siinä kaikki tältä erää! Onnea voittajille ja toivottavasti kaikki menee, mikä eteen kaadetaan!

Kauko, kilpailuisäntä Kalliosta

Ohi kalenterin! Swuuuush!

Eki bloggaa ohi kalenterin! Unohdetaan kalenterin tuoma säännöllisyys ja otetaan lungisti. Ihan liikaa hyvää mielessä! Mistä tässä pitäis alottaa?! Oon sekasin!
 Noh, Kaukon ansiosta tuli mieleen harkkaillallinen aka Ekin tositeevee-debyyttiä treenaamat sapuskat kahdelle kreisikulinaristille. Safka oli kuulemma hyvää, vaikka illan teema kokin puolelta oli vahvasti "Tää on varmaan ihan vitun pahaa"-henkistä. Onneks oli pönkkä punkkua. Enkä muuten btw muista millon ois tullut naurettua noin paljon. Tiiättekö ne hyvät hetket, kun ruokapöydän ääressä istuu kaks tyyppiä, joille voi sanoa mitä hyvänsä, ja tunnelma on muutenkin suht hysteerinen? Harkkaillallinen, 'nuff said.

 Pitkästä aikaa puhuin Wales-tyypin kanssa eilen. Se on vaimonsa kanssa saanut vauvan, mut kyllä me silti jaksetaan muistella kuinka oltiin nuoria ja villejä. Mähän lähin mualimalle käymään joskus 18-vuotiaana! Parin vuoden työkokemuksella (too cool for school) on hyvä tsekata Norja ja Wales. Käydä vähän muualla, hankkia ystäviä, kerätä kokemuksia.
 Nyt oon sillai vanha, etten kykenis kiipeämään itä-lontoolaisen motellin ikkunasta sisään, koska se 25 puntaa yöstä oli kiskurihinta, ja noi puolalaiset huonenaapuritkin diggaa anarkiasta. 19 vuotta luonnollisesti täytettiin noin kahden miljoonan ihmisen kanssa Lontoon menomestoilla "No war in Iraq!"-hengessä. Vituiks meni sekin kaunis sanoma, cheers mr. Bush. Enkä vältsysti menis syömään aamiasta alueen ainoaan reggae-henkiseen raflaan muutama tunti vakavan ampumavälikohtauksen jälkeen.
 Hassua, kun rupeaa oikeesti funtsimaan, mitä on tullut tehtyä: opetin marokkolaisen hiihtämään, nauroin maha kipeänä jenkin koreografialle Guantanamerasta, tanssin azorilaisten kanssa funky-muuvseja, kävelin iltaisin töihin vankilan ohi, Norjassa partiolaiset söivät meidän ruuat!!
 Yhtenä iltana Cardiffissa työskennellessäni joku tyyppi tuli ilmoittautumaan töihin. Ja se tyyppi oli Judge Jules. Go figure. Mä en maindannu, sen sijaan menin työyön (ja ehkä salakapakan tuoman nousun siivittämänä) jälkeen vetämään full montyt naapurikorttelissa olevaan 24h open-raflaan. Ah, pekonia, munaa, paahtoleipää, tomaattia, papuja ja black puddingia. Kaek' rasvassa upotettuna.

 Huh, aika tavalla sitä on hyviä tyyppejä tavannut! Jos ei Suomen ulkopuolella, niin ainakin jossain niinq öö Malmilla, jossa sunnuntain pizzat toimitti Elvis (Elvis elää! Mä oon nähnyt sen Malmilla!!) Josta tulikin mieleen Provinssi-sekoilut... Oih, niistä myöhemmin lisää!

 Däng, huomaan kirjottavani ajatukset puhtaaks, eli jos oon unohtanu sanan sieltä täältä, tai lauseissa ei oo järkeä, johtuu se siitä, että oon panacod-buugeissa ja ajatus kulkee nopeammin kuin sormet.

 Hei ja vielä mitä! Lauantaina tyypin kaa kauppaan! HYYYIII! Ihan ku joku vitun pariskunta.

Vahvalla positiivisuusbuugilla teille karjuu E-KI!

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

14. luukku

"Minäkin olen jonkinnäköinen mestari, otetaan erä".

Vahvasti toispuoleisena Eki heräs vapariin. Järjetön noidannuoli ja monologin aiheina "AAAAAH, sattuuuu..", "En saa happea!" ja "Ei vittu, tää ei voi mennä näin surkeesti!" Mut menihän se.

 Jutskailin tyypin kaa, Kaukon kaa, mutsin kaa ja Wales-connectionin kaa. Kaikkien kaa, mut vieläkin sattuu. Semmonen ihme vihlonta, ettei saa happea ja vahvasti surkea olo, kun ei voi olla oma ittensä.

 Helmikuussa kun täytän 28, lähen Walesiin. Sinne ihan vaik vaan tsekkaa maailmanmeno. Nyt oon liian kiukkunen tajutakseni hyviä asioita. Mm. vihaan tyyppiä. AAAAAARGH. Vituttaa!


 Oon vanha ja väsynyt. Ja turhautunut. Nyt just bout kaikkeen.

maanantai 12. joulukuuta 2011

12. luukku

"Kaikki lähtee siitä kun sä opit syömään lihapullat haarukalla. Silloin sä osaat tehdä mitä tahansa. Kiinnostus ruokaan ja kiinnostus urheiluun menevät rinta rinnan"

Työeväät. Aina yhtä paha. Tehdäkö itse iso satsi viikoksi vai tyytyäkö eineksiin. Onko pitkä päivä, tarviiko välipaloja? Onko ruuhkaa, ehtiikö syömään? First world problems.

 Eilen illalla kaikkien lähimarketin myyjien iloksi, olin se viimeinen asiakas, joka kaiken lisäksi horisi puhelimessa Kaukon kanssa ja haahuili ympäriinsä ajatus katkeillen. Tarkistin Kaukolta, onko ok ottaa lihapullia evääksi töihin. Jos siis lisukkeena on raejuustoa. "Mjoo, mmmon. Oooota mlihammmmpulliaaaah..." Samaan aikaan toisaalla Kauko sai intialais-matinkyläläistä päähierontaa, ja voisin kuvitella, että lihapulladilemmani kiinnosti melkein yhtä paljon kuin Lauri Tähkän sooloura. Pullat följyyn ja vikana ulos!

 En nyt nopeesti muista, milloin olis pitänyt ruokatunnin. Ei siksi, ettei sellaista olisi vaan siksi, ettei sellasta osaa pitää. Safkat on kuitenki syöty vajaa vartissa, rööki vedetty viidessä minuutissa. Olkoon kaupan ovi siis auki, kyllä se sapuska siellä takahuoneessa odottaa. Säännöllisyys my ass!
 Kostoksi "liha"pullista on välkkärinä luonnonjogurttia ja casheeeew-pähkinöitä. Oijjoijjoi, kuinka terveellistä!

 Mutta mites tuo urheilu? Okei, en oo mikään maailman sporttisin ihminen. Itseasiassa oon kaikkea muuta paitsi sporttinen, gaysählykin on jäänyt väliin hela syksyltä millon krapulan, millon treffien, millon saikun takia. Käden takia ei oo päässyt edes koiran kanssa mettään. "Etkä pääse vieläkään", sanoi ortopedi eilen. Lährin näet päivystykseen eilen töiden jälkeen, kun liian äkillinen kädennosto sai aikaan kauniin snap!crackle!pop!-ääniefektin.
 Vahvassa kumarassa joukkoliikennöin läpi Helsingin, pääsin lekurille, jonka sukunimeä en osaa vieläkään lausua (Sbrtzanskiuzskhi? Szriigdanskzhi? Äh, ihan sama), röntgeniin (joka on jo vanha tuttu) ja ortopedille, joka kertoi: "Juup, tää sun paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin, sit oot reuhtonut liikaa liian aikaisin. Tuloksena toi jo kasvanut arpikudos on hajalla. Mä laittaisin sut loppuvuodeks saikulle. Kattellaan tammikuussa." En oo übertunnollinen tai marttyyri, mutta miks jäis saikulle, jos kuitenkin voi tehdä töitä ongelmitta? Sitäpaitsi hyvät tropit tuli. No more shit-Burana! Literally!!

 Nyt otan iisisti, en reuhdo enkä tee ääriliikkeitä (koskee myös poliittisia ääriliikkeitä, toim. huom!)
 Sen verran reuhdon, koska on suht hiljainen päivä, että kysyn jokaiselta asiakkaalta: "Haluatko tämän lahjapakettiin?" AI ETTÄ MIKÄ ASIAKASPALVELIJA!

 Ja hei, lihapullat söin haarukalla! Eikä ollut edes hankalaa! Paitsi yks tippu lattialle! So not!

 Vitsikkäästi ruokaröökin kävin vetämässä Senaatintorilla, koska siinähän se vanha tuttu röökityökaveri duunailee näin joulun alla. Vedin varuiks kaks röökiä, koska eihän sitä sit tiedä, millon pääsee seuraavan kerran.

 Lahjanarun keskeltä teille huutelee:

"Voinko olla avuks-Eki"

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

11. Luukku

Ruokarauha se on merirosvollakin.

Sivuutan nyt täysin sen, että mulla on maailmanlopun darra ja pitäis taas olla niin miljoonassa paikassa ja mielellään heti ja sen sijaan puhun teille asioista, jotka ovat ärsyttävän tosia. 


Ootteko huomanneet esimerkiks sellaista, että joka kerta, kun alatte syömään niin puhelin soi. Tietenkin sieltä sitten soittaa joku, joka ei ymmärrä sitä lauseeseen piilotettua vihjettä, että mulla on tässä nyt just ruoka lautasella. Sama juttu sovituskopissa. Mun ei tartte kuin astua sovituskoppiin niin johan alkaa luuri huutaa mäkitorppaa. Joka kerta kun äiti soittaa, mulle iskee maailmanlopun paskahätä. Mitä nää jutut on? Miks tällaista tapahtuu? 


Sä oot saanut herkkuiltapalan naamas eteen ja tökkäät television (haha, minkä v*tun television?) auki ja sieltä tulee Csi tai dokumentti jostain epämuodostuneista lapsista. Voi tsiisus. Aina sama juttu. No, ikäänku tollaset jutut nyt mun ruokahalua tappais, mut kamoon, onks pakko aina yrittää järkyttää maailmaa, jossa ihmiset ei järkyty enää mistään. Viimeks mua aidosti järkyttänyt juttu oli tää Breivik-dude, että ihan siis itkin useaan otteeseen jopa, mut ihan ku kukaan vois nyt tulla sanomaan, että voitsä kuvitella, kun nyt henkkamaukka on tehny tietokoneella kaikki mainoskuvat, että eiks oo ihan järkyttävää? Öööö, ei. 


Nämä kaikki ajatukset vain siksi, ettei tarttis miettiä, kuinka mun tarttee lähteä vielä pariks tunniks duuniin tai kuinka hulluusryhmä kohtaa toisensa puolen tunnin päästä näillä näkymin ilman minua tai kuinka mun pitäis mennä hakemaan Eki duunista ja olla sen kaa ja kuinka mun sit taas pitäis sieltä juosta illalla vielä siihen jumalan unohtamaan naapurilähiöön, joka myös Matinkylänä tunnetaan. Mua vituttaa, kun mulla on sunnuntaisin asioita. Ne häiritsee mun elämää. Miksi mä en saa olla rauhassa ikinä sunnuntaisin, kun se on ainoa päivä, jolloin sitä oikeasti tarvitsisin? Vaihtakaa päivien paikkaa tai jotain, ihmiset! Mä en niin jaksa enää olla sunnuntaisin tuolla liikenteessä, koska sunnuntaisin ei ole juhlavaa kävellä hiljaisia katuja ja olla matkalla tapaamiseen ja ihmiset vetävät naruista ja vakavia koiria ulkoilutetaaaaaaan. Antakaa mun olla! Ruokarauha se on merirosvollakin. 






Nothing else matters-Kauko

10. luukku

"Kysymys kuulostaa kysymykseltä." 


 Puhelin soi, Kauko soittaa:
 "Kuule, nyt ku mä oon aikani kuunnellut sulta vittuilua parisuhteesta ja katsellut sun oksennusrefleksejä aina kun kerron siirappisia yksityiskohtia, niin saanko esittää kysymyksen? Me katsos ollaan rempparyhmän kanssa viettämässä villiä tyttöjen iltaa Kalliossa, ja muistaakseni säkin kuulut rempparyhmään? Ettet sä nyt vaan ole viettämässä rauhallista koti-iltaa jollain tyypillä kokkaillen, ethän?"


-Juu, olen. Ja itse asiassa ruoka on kohta valmista, mun pitää mennä


"EI JUMALAUTA! RUOKA ON KOHTA VALMISTA! KUULITTEKSTE JÄTKÄT, EKILLÄ ON KIIRE! SILLÄ ON KOHTA RUOKA VALMISTA"

 Puhelun päätti paskaset naurut kolmelta akalta, ja tuut, tuut, tuut.. 


 Tunnen oloni aikuiseksi.

 
 
 Loppuun vielä kysymysaiheista muzakkia, ja pahoittelut, että 10. päivä venähti. Eki aikuisena jumitti, Kauko ikinuorena rokkasi.

 COWABUNGA-EKI!

perjantai 9. joulukuuta 2011

9. luukku

"Olen varautunut jokaiseen päivään. Huomiseenkin." 

Enää kynsilakat kehiin, koira ulos, vaatteet ja duunikamat valmiiks ja suihkun kautta petiin. Ilta siis saattaa hyvinkin mennä netsussa notkumiseksi ja aamukahdelta tajuttuun: "Jumalauta! Miten toi kello on noin paljon?! En oo tehny mitään! Svidu, huomenna meen aikasin nukkumaan, se on saletti!" Enkä kuitenkaan mene, se on saletti.

 Olen myös varautunut vähentämään röökausta. Ja milläs muulla kuin aina niin naisellisella nuuskalla. Tietenkään töissä ei voi olla lätkäjätkähuulena, mutta eiköhän joulushoppailijat ja ulkona riehuva räntämyräkkä pidä tupakkitaukojen vähyydestä huolen. Luotan teihin, oi arvaamattomat toverini.
 Kauko kyllä pärähti työmaalle kahvi+tupakkabreikille, Sofiankadun tuulitunnelissa hytisten briiffattiin nopeasti kaikki tärkeät asiat. Tärkeillä asioilla en tarkoita tulevia presidentinvaaleja, euron mahdollista kellumista tai Lähi-Idän konflikteja. Eiku siis just niitä! Niistä me aina keskustellaan.
 Ja hei! Huomisen ruokarähinöitäkin varten kävin jo tänään kaupassa! WOU! Eihän mun tarvitse muuta kuin olla, tulevaisuus on hallussa!

 Jostain syystä inhoan käydä lähimarketissa työpäivän jälkeen. Siellä kun ei voi olla törmäämättä tuttuihin, eikä aamulla saavutetusta hehkeydestä ole enää ripettäkään jäljellä. Siksi on turvallista kuunnella kauppareisuilla musiikkia, olla omissa bumtsi bum-maailmoissaan. Toki näin tehdessäni törmäsin tuttuun pakasteosastolla, jonka mielestä kaupassa ei pitäisi kuunnella musiikkia.
 Ens kerralla meen naapurikylän kaupoille..

 Jotain yllätystäkin päivään mahtui! Jotain, mihin ei osannut varautua! Yhtäkkiä duunin ovesta pölähtää sisään vanha työkaveri, jonka kanssa hallittiin sisäpihan röökimestaa vuosikaudet. Oltiin kingejä. Aina varuiks poltettiin kaks tupakkaa koska "ei sit tiiä millon pääsee seuraavan kerran". Siellä käytiin läpi elämät nurjat puolet, joskus taidettiin vähän itkeäkin? Mutta suurimman osan aikaa naurettiin paskasesti kaikille paskiaisille ja paskoille asioille. Nauru teki hyvää.
 Oikein hymyilytti kulkea täysin sulaa Aleksanterinkatua talvikengät jalassa ja nuuskat huulessa hirveessä viimassa. Eikä harmittanut myöhästyä kahdesta bussista.
 Juurikin kyseisen henkilön kunniaksi hylkäsin perinteiset kananuudelit ja ostin katkaravun makuisia (ne kyllä mun mielestä maistuu kovin sitruunaisilta..) ja pakastekatkarapuja. Tämän reseptin sain joskus muutama vuosi sitten Cafe Engelin savuttoman terassin vieressä olevalla röökipaikalla. Tais olla kevättä.
 Oh the memories.

No ni, kohta oon runotyttö. Ei käy! Imma fight back! Jatkan elämääni koskevilla karuilla faktoilla kuten esim.:

-tänään tulen vielä näyttämään steppaavalta seniorikansalaiselta köpötellessäni koiran kanssa jäisillä kaduilla
 -huomiset vaatteet jää kuitenkin aamulla katsottaviksi 
 -tänään "en" enää polta yhtään tupakkaa ja nuuskaakin menee ihan tosi "vähän"
 -HUOMENNA MENEN MELONIOSTOKSILLE!

Nyt nostan perseeni penkistä ja ryhdyn tuumasta toimeen. Koira ulos ensin, ulkona liukastellessa (kenties joku luu poikki..? Perhaps?) on hyvää aikaa päättää kynsilakan väri.
 Musta tulis varmaan sikahyvä presidentti; oon niin varautunut kaikkeen ja pohdin päivät pitkät tärkeitä asioita.

 Terv. nimim. "Äänestä Ekiä! Eki lupaa kutsua 100 ensimmäistä Linnan juhliin!"

torstai 8. joulukuuta 2011

8. Luukku

Mulla on karismaa!


Jea! Sitä piisaa! Lähdin kotimatkalle tuttuun tapaan semirähjäisenä, tukka paskaisena ja sänki pitkän karheana. Tällaisena vanhana kommarina päätin oikaista kuitenkin vielä maailmankuulun Lenin-museon kautta ja ostaa Sputnik-vessaani Sputnik-aiheisia kortteja ja muuta Neuvostoliittoromua. Äiti vielä siitä pykälään ja eiku lounassalaattia hakemaan ja junalle kiirehtimään. Menenpä bussillakin vielä, kun lippukin on voimassa. Tää menee putkeen! Torstai on toivoa täynnä!

Siinäpä sitten äitille halit ja kiitti, kun sain olla ja soitetaan ja sit bussille käsimerkki ja... 
...ja sit se sekunnin sadasosa, kun mä vilkaisen taakseni siinä Hämeenkadun lounasruuhkassa ja loskapaskassa ja tajuan, että nyt mä pannutan tohon betoniporsaaseen enkä pysty estämään sitä. Huolestunut äiti juoksee kaksinkerroin laamimaan kurapaskaa lapsen perseestä ja reisistä ja takista ja lapsi juoksee kuraloskapaskat valuen bussiin, joka on pysäkillä ja esittää lipun, josta valuu ruskeaa "lunta" naama peruslukemilla. Polveen sattuu, hanuriin sattuu ja käteen sattuu, mut onneks oon bussissa...


...bussissa, joka kääntyy perkele ihan väärään suuntaan kuin missä asema on! Akuutti Tourette-kohtaus ja ulos bussista ja kuraperse kolmantena jalkana kohti asemaa. Kah, ainakin sen verran hyötyä oli kuperkeikasta, että salaatin kastike sekoittui kivasti salaattiin ilman sen suurempia ongelmia. Lippu, junaan ja edellämainittu eväs esiin. Voi onnea, johan se kurnikin. Salaatin rählä löi puolessa välissä ateriaa kuin katapultti annoksen sitä jumalan unohtamaa kastikkeenperkelettä, ai mihin? SUORAAN AVONAISEEN SILMÄÄN! Eikö jumalauta ripset ole keksitty just sen takia, että ne reagois ja suojais silmää kaiken maailman hyökkäyksiltä? Silmä valutti punaisena vettä ja ripsaria, vaatteet kurapaskaa ja tukka roikkui muuten vaan rasvasena. Olin huomaamaton! Olin näyttävä! Olin katseenvangitsija! ...paitsi Espooseen saavuttuani...

Rakas ystäväni, sieluntoverini ja suuri rakastajani Puoli-Panda käveli ohi! Siis mitä (nyt on pakko käyttää vahvaa ilmausta) vittua? Se tuli tuolta suunnasta ja mä tulin tästä suunnasta ja se katsoi muhun päin ja jutteli jollekin tutulleen ja mä kävelin kohti ja seisoin sen naaman edessä, NAAMAN EDESSÄ JUMALAUTA, mutta en sanonut mitään, kun sillä oli juttu kesken ja tää toinen tyyppi meni kauppaan ja toi kääntyi ja jatkoi kävelyä eteenpäin sanomatta mitään. WTF? Pitäiskö sitä seurata? Käyks se tossa kiskalla? Miksei se sano mitään? Onks se jostain vihainen? Se oli jo toisessa päässä ostaria, kun kaivoin kännykän ja kysyin, että totaaaa, mihin sä oot niinku menossa? Voisitko kääntyä, että päästään kauppaan?

SE EI HUOMANNUT MUA! MÄ SEISOIN SEN NAAMAN EDESSÄ JA SE KATSOI MUHUN PÄIN EIKÄ HUOMANNUT MUA!

Mulla on karismaa!
ONHAN? onhan?
onhan?



KaukÄH, ihan sama, ette te kuitenkaan huomaa edes tätä päivitystä