keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Sisäpiiritietoa migreenistä

Heissulivei taas! 

Kauko täällä taas mielipiteineen ja elämännuorineen köyttämässä teitä istuimiinne ja väkisinkuuntelemaan. 

Haluan kertoa teille tarinan. Ei se oikeastaan ole tarina, se on vaan vinkki, mutta jos kestää tuhottoman kauan, että pääsen asiaan ja kirjoittelen tähän puol sivua niitä näitä niin sittenhän se on tavallaan tarina. 

Ei sillä, että olisin kyllästynyt kuuntelemaan tuttavieni valitusta migreenistä eikä silläkään, että olisin kokonaan hylännyt länsimaisen lääketieteen miljoonine pillereineen ja leikkausoperaatioineen, MUTTA jos mulla kerta on (taskuussaa se suuuuri unelmaaa..) sisäpiiritietoa ja -kokemusta jostain sellaisesta, jolla esim. migreeni taltutetaan niin ah, miksi en jakaisi sitä täällä kaikkien teidän kanssanne tällä Kauko-salanimelläni!

Olipa kerran vuosi kakstuhattajotain, ehkä neljä, ehkä viis, mut jotain. Vahva fiilis, että se oli neljä. Sovitaan, että se oli kakstuhattaneljä. Olipa kerran vuosi kakstuhatta neljä ja vielä nuori ja kuuma, mutta niin viileä Kauko oli kesätöissä moppaamassa eräänkin espoolaissairaalan lattioita. Migreeninhän siitä sai ämmienlehtiövereiden hyvänä lisänä. Ei enää menaisia kiitos. Ikinä. Sittenpä eräänä päivänä tupakkitauolla istui sellanen vanhempi naisihminen, jolleka sitten ongelmaani lähdin purkamaan, koska niinhän vaan tehdään, kun istutaan tuntemattomien seurassa - kerrotaan ihan kaikki. Ihan. Kaikki. Yleensä viina auttaa tähän, mutta migreeniinpä se ei auta niin. Tämä vanhempi ja viisahampi nainen sitten siinä loihe lausumahan, notta mitä nää valitat, kun meet akupunktioon siitä. AKUPUNKTIOON? Siihen, jossa neuloilla tökitään ja pisteitä on kehossa enemmän kuin Painonvartijoiden viikkosaldossa. Eiks sen oo keksinyt ne...ne...kiinalaiset? kysyi Kauko hermostuneena. Eiks se oo jotain miljoona vuotta vanhaa poppatiedettä? Enkaimääny...

Kaukopa sitten teki KooVeeGeet ja kattoi vittu Googlesta ja bongasi Olarin pahamaineisen ostarin sivustalta eräänkin fysioterapialaitoksen, johon epäuskoisena lähti aikaa varaamaan. Jo hetki sen jälkeen makasi Kauko sitten hierontapöydällä neulat kaalissa ja muissa kehonosissa ensin puoli tuntia ja sen jälkeen hierottiin puoli tuntia. Saattaa olla, että järjestys oli eri, mutta kun tossa on niin paljon tekijöitä (kaksi), ettei voi muistaa ihan tarkkaan. Sitten Kauko meni kassalle ja antoi sinne viiskymppiä (eurot oli silloin juu) ja lähti himaan edelleen epäuskoisena, mutta arasti toiveikkaana. Varasipa vielä kaksi aikaa lisää siitä rohkeasti ennen lähtöään. 

Kaiken kaikkiaan tähän meni siis kolme tuntia elämästäni ja sataviiskyt euroa. Jokainen oli vähintäänkin sen arvoista. Tämän jälkeen mulla ei ole ollut kuin yks hyvin lievä migreeni ja ehkä about sata darrapäänsärkyä, jotka talttuu sillä, että vetää burana kasisatasen huiviin ja ottaa pari tuntia unta laatikkoon. Kyllä! Meitsipeitsi liputtaa aivan ehdottoman mielipuolisesti akupunktion puolesta migreenin hoidossa. Tästä kaikesta on nyt kahdeksan vuotta. Saas nähdä kuin pitkälle kantaa. Se tupakkipaikalla istunut vanha noita (noita tässä kohteliaisuutena) sanoi ensimmäisen "satsin" kestäneen 11 vuotta. Sitten oli tullut takas ja hoitanut uudelleen ja sinä kauniina kesäpäivänä, kun Kauko oli vielä nuori ja kuuma, mutta ah niin viileä, oli toisesta hoitokerrasta mennyt aikaa noin seitsemän vuotta. 

Eihän se välttämättä kaikille wörki, mutta olis ollut tyhmää pantata tällaista tietoa itellään. Eikä mitään kiittelyitä. Mun tilinumeron saa pyytämällä! 

Kauko




tiistai 24. huhtikuuta 2012

Muotiblogiahdistus - KATSO KUVAT

Tiedätteks mitä ajattelin viime yönä, kun en saanut unta? No sitä minäkin. Sen takia olen nyt tässä - kertoakseni.

Minä, Kaukonaattori, olen lukenut erinäisiä blogeja vuodesta kakstuhattajotain ja viime yönä mua alkoi ihan siis todenteolla vituttamaan, niin vituttamaan, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.. tai ainakin vähenee. 

Oikeasti siihen maailman aikaan, kun aloin seuraamaan esim. blogilistaa, siellä oli muutama sata blogia, joissa kaikissa oli persoona ja pointti. Siellä oli yks masennusblogi, yks hullun blogi, yks vitun hullun blogi, viis huumoriblogia, yks näsäviisastelijablogi, yks linkittelyblogi ja kakskytseittemän päiväkirjamaista hyvää blogia. Ne tyypit osas kirjottaa, ne panosti, vaikkei mitään asiaa ois ollutkaan. Oli oikeasti mahtavaa tulla vaikkapa koulun tai töiden jälkeen himaan ja klikata suosikkilista auki ja fiilistellä, että mistä aloittais. Vähän kuin olis saanut joka päivä jonkun hyvän viikkolehden, ilmaiseksi ja ilman päivän asu-kuvia. Voi vittu, päivän asu, just. 

Mutta kaikki muuttuu... Blogilista myytiin Aatos Erkolle vai mille helvetin pohatalle nyt myytiinkään. Sen seurauksena tuli kasa ongelmia ja hyvät tyypit vetivät bloginsa pois listalta. Koska en mikään neropatti koskaan ole tietotekniikan kanssa ollutkaan, en osannut enää seurata samalla tavalla näitä ympäri internetiä ripoteltuja lukuelämyksiä ja sitä mukaa, kun blogit katosivat listalta, niiltä katosivat myös lukijat. Hyvin vedetty! Sitten blogit menivät salasanojen taakse tai ne lopetettiin. JA SITTEN TULI FACEBOOK. Se oli viimeinen niitti aitojen hyvien blogien kaaressa. Miksi kirjoittaa blogia, kun voi kirjoittaa statuspäivityksen? Huh, kelatkaa! Statuspäivityksen! Tai sit voi laittaa linkkejä! Ja kuvia! Ja kaikkea sitä saman katon alla! Siellä on ne kaikki kaveritkin! Näin kävi. Saman katon alle muutti Aatos Erkon suututtamat ihmiset, mutta unohtivat siinä sivussa sen olennaisimman, bloginsa. 

Mitä me, jotka jäimme sitten päivittymättömien suosikkilistojemme kanssa, saimme? Seitkytviismiljoona muotiblogia! Voi vittu, mitä muuta ihminen voi toivoakaan? Tilastot eivät ole muuttuneet pariin vuoteen ja musta se on järkyttävää. Muotiblogia toisensa perään. Jaksan päivästä toiseen ihmetellä, etteivät ihmiset jaksa oikeasti enää nykypäivänä lukea. Noiden muotiturhuuksien kommenttilootat on täynnä toivomuksia, että voisitsä laittaa viel viiskyt kuvaa lisempää sun vanupuikon näköisestä koirasta ja sun aamupalasta, koska mä en saanu vielä noista edellisistä kahden vuoden ja miljoonan kuvan jutuista vielä tarpeekseni. Aivan vitun uskomatonta. Näitä blogeja lukee kymmenettuhannet ihmiset päivässä, seriously. Päivässä! Sitten kun yritykset huomaa näiden blogien suosion, ne ehdottavat yhteistyötä. Mainosta mun kelloa niin saat oman. Arvopa meidän kasvohoitolahjakortti niin hitsataan sun naamas sellaseen kondikseen, että kehtaa tehdä taas meikkipostauksen just niillä meikeillä, joita sä voisit vähän mainostaa niin saat sit pitää ne. Mä ymmärrän, että meneehän siihen aivan helvetisti rahaa, kun pitää sisustaa vitun kalliilla ja samanlaisilla elementeillä kuin satatuhatta muutakin tai että pitää saada kolmessa eri värissä joku toppi, jota käyttää ehkä kerran, jos hyvin käy, mutta eiks nää ihmiset tajua, että niitä käytetään ihan törkeästi markkinointiin. Ehkä niitä ei haittaa, koska niiden blogilla ei ole alunperinkään ollut sielua sen enempää kuin persoonaakaan, mutta kyllä mä helvetin pitkään miettisin ennen kuin lähtisin mainostamaan tässä blogissa jotain persereiän valkaisuainetta tai jotain nettikauppaa uusien riepujen toivossa. 

Perinteisimmät kysymykset, jotka mulla pyörii päässä noita sivustoja selatessa: 
  • Miten tolla tarjoilijalla tai Siwan myyjällä on varaa ostaa toi kaikki? 
  • Miten noiden kaikkien kodit näyttää ihan samanlaisilta? 
  • Miten noilla on varaa reissata, käydä kampaajalla, manikyyrissä, ripsihuollossa tms. noin usein? 
  • Miksi täällä on näin helvetin monta kuvaa jostain aamupalasta? 
  • Miksi päivän asu on jotenkin älyttömän ihmeellinen juttu, että siitä pitää tehdä oma kirjoituksensa? 
  • Mitä ihmeellistä on, että panee kengät jalkaan, housut ja paidan päällensä ja näyttää kohtuulliselta? 
  • Miten nää ihmiset on niin ahneita ilmaistavaralle, että unohtavat että kyseessä on heidän oma bloginsa ja heidän omat mielipiteensä ja antavat kaiken palstatilan markkinointikäyttöön vain saadakseen jotain?
  • Miten nämä voi olla niin suosittuja? 
  • Mitä vittua? 
  • Mikseivät nuo osaa kirjoittaa mitään? 
Tutkikaa hetki noita tilastoja ja kertokaa nyt hemmetti soikoon, olenko mä yksin näiden ajatusten kanssa?


Ystävällisin terveisin, 
Kauko ja aamupäivän asu
  - verkkarit ja villatakki, ei alusvaatteita eikä ripsienpidennyksiä. 
Aamiaiseks oli sämpylää ja pikakahvia. Kaks kuppia. 


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kauko, tuo tyhjänpäiväisten kuulumisien esi-isä

Joudun kirjoittamaan suruksenne blogia, koska tänään ei tule C.S.I Never Jorkkia Katsomosta ja kaikki muu on jo katsottu. Dääm. Noh, ehkäpä juuri ja juuri pystyn tässä jotkut läpät heittämään, onhan edellisestä jo viikko vierähtänyt.

Mitäs mä oon tehnyt? Voe tokkiinsa. Niin pal kaikkee, että mahtaako tila riittääkään.

Ostin Jopoon matkamittarin, koska menin lyömään jossain hetkellisessä psykoosissa vedon, että vähintään 500km tulee tänä kesänä fillaroitua. Tänään kehtasin kysyä Ekiltä, että mikähän osa mahtaa tässä pyörässä olla niinku puola, että tän sais kiinnikin joskus. Voi tsiisus, että moon tyhymä. Sehän on tietennii se perkeleen PUOLA, josta pinnat lähtee ja joka pitää koko renkaan kasassa. Kai mä ny sen tiesin...

Samalla reissulla söin Iguanassa lohikeittoa. Iguanassa, koska Helsingissä ei vaan ole muita ravintoloita, right? Lohikeittoa, koska äh emmä keksi mitään syytä, mut voin sanoa, että oon mä parempaakin syönyt...useampaankin otteeseen.

Perjantaina kävin katsomassa Le Havren Kino Engelissä, joka on ehkä maailman ihanin (Kino Engel, ei Le Havre, koska oon mä nähny parempiakin Kaurismäkiä), koska siellä ei ole koskaan ketään. Se ei ehkis oo yhtä ihanaa sen yrittäjän mielestä, mutta ainaskin sai rauhassa rapistella Amerikkalaisia pastilleja ja toinen osapuoli mun tissiä hiplata. Hyvä meininki! Takas Kallioon tultiin pitkin Rakkauden siltaa ja Krunan rantaraittia ja siinä missä toinen käy osoittelemaan Sotamuseon tankkeja, että katos noita niin minä vanhana juoppona spottaan talojen välistä avoinna olevan Alkon! Oh! Vielä on näistä vanhoista silmistä edes jotain iloa, vaikka tänään Instrun täti muuta väitti. Sanoi, että yleislaseja vois.. Mä sanoin, että moimoi ja soitin Ekille (ja äidille - noloa), että oon sokea vanha ja mitä ilmeisimmin maailman huonokuntoisin ja lihavin nainen ja jos mä nyt hankin jotkut pullonpohjat niin voin samantien hankkia helvetti hammasraudatkin ja olla stereotypioiden ruumillistuma lopun elämääni. Lisäksi voin totutella rakkaudettomaan, seksittömään, mutta thank god todennäköisesti muita huomattavasti lyhyempään, elämääni YKSIN.



Jos tää olis lastenohjelmasta, tän nimi ois varmaan joku Tomi Töpseli


Tulin tossa miettineeksi, että kiinnostaako ihmisiä ihan oikeasti, mitä Kauko duunaa tai mitä Kauko on duunannut tai mitä Kauko meinaa duunaa vai pitäiskö ehkis kirjoittaa aina jostain yksittäisestä aiheesta? Se ei kyllä sinänsä oo mun heiniä, koska tänäänkin istuessani hierojan odotustilassa lueskelin jotain ämmien lehteä, jossa puhuttiin AD/HD:sta, ja tätä lukiessani diagnosoin itselläni jo miljoonatta kertaa lievän (tai ei ehkä ihan niin lievänkään) keskittymishäiriön. Siinä mielessä on tosi vaikea pysyä yhdessä aiheessa ja kirjoittaa siitä alku, 2-4 syväluotaavampaa kappaletta, oma mielipide, opetus ja loppu. Vaikeampaa kuin vaikkapa sinapin laittaminen Ekin kissan hanuriin jollain virkkuukoukulla.

Olin tänään uimahallissa ja siitäpä mulla olis kuitenkin ollut jonkinlaista jutun aihetta. Oh, kunnalliset uimahallit - nuo sukupuuttoon kuolevat edulliset hengailu-/kehonhuoltokohteet, joissa vielä saa olla itsensä ja näyttääkin siltä. Nuo kalseat jalkasieniset hallit, joissa vesi on aina vähän liian kylmää ja sinne on ehkä pissattu, ehkä pissaat jopa itse! Nuo ringissä olevat suihkutilat, joissa mummot komentaa lapsia, puuttuu sun karvoitukseen tai sen puutteeseen ja heittää tissit olalle kuin jauhosäkit. Toisin sanoen: reenikausi avattu! Kesäkuntoon 2021! Mä jaan ne loput ajatukset sit jonain toisena päivänä.

Ainii! Toinen mummeli täytti 89. Must se on aika skifi ikä jo. Kakku oli hyvää ja sankari vähintäänkin maaninen. Hienoo!

Ainii! Alle kaks viikkoa ja Kaukosta tulee viikoksi naapuri Madridiin! Eikö vähän parasta?

Ainiin!
KAUKO!



perjantai 13. huhtikuuta 2012

Karvaton narttukoira

Heipä hei ja hihhih!

Tällä viikolla on tullut tehtyä niin naisellisia asioita, että enää en kyseenalaista sukupuoltani: on tullut kiukuteltua, itkettyä, puhuttua maratonpuheluita ja pohdittua kaikkea tosi diippiä siihen malliin, että nyt voi naisenvarmuudella tietää TASAN TARKKAAN mitä muut ihmiset ajattelevat ja kuinka väärässä he ovatkaan.
Kauko-raukka joutui puhelinlohduttajaksi kun "vittu kaikki on niin paskaa ja mä oon niin surkee ja kaikki muut osaa paremmin ja mä vihaan niitä!"
Hyvin se hoiti, koska lopputulos oli itkusta laikukas naama ja paskanen nauru. Mahtavaa Kake! Palkkioksi pohdin sen dilemmoja, ja nyt naisellisesti uskonkin kantavani kaikkia ratkaisun avaimia täyteenahdetussa veskassani.

 "Ei tää satu yhtään."

Hammaslääkäri on kusinen ja totinen paikka. Siellä sattuu aina, jos ei fyysisesti niin ainakin ylpeyttä loukataan kun joutuu tärisemään ja vollaamaan kahden sadistin verhottujen naamojen edessä.
Pelkästään se hammaslääkärin haju saa hyperventiloimaan ja se pitkä käytävä huonetta kohti tuntuu kuolemaantuomitun viimeisiltä askeleilta.  
"Ei tää satu yhtään" menettää merkityksensä viimeistään siinä vaiheessa kun vahingossa vilkaisee niitä instrumentteja. Kohta sattuu, naisenvaistoni kertoo niin.
Kostoksi hampaisiini kohdistuvasta kielikorut pois, hammaslanka kehiin-vittuilusta päätin käydä uimassa ja shoppailemassa ennen kidut.. Äh, hoitoa. Ainakin jos kuolisin, niin kuolisin lihakset kipeinä ja kaksien farkkujen ylpeänä omistajana.
En kuollut, hampaani sen sijaan joutui legojen hautausmaalle. RIP. Eikä se oikeesti sattunu! Puudutus jeesas kummasti! Jännitin vaan niin perkeleesti että (naisellisesti?) pyörryin. Havahduin märän rätin iskeydyttyä otsalle. Juu juu, oon ihan kunnossa! Ehkä oksennan enkä pysty puhumaan tai nousemaan mut kunnossa ollaan.
 Ja eiku tuppo suussa, jälkihiessä kohti bussipysäkkiä. Siinä kirosin kaiken, koska tupakki oli NO-listalla ja bussi tuli just sen kybäminsan päästä, ja silloin vaan PITÄÄ VETÄÄ RÖÖKI! TEKI MIELI TAI EI!

Mutta hei, naisellisuudesta mä puhuin. Puudutuksen kadottua tilalle tuli kipu, joka esti päikkärit. NYYH NYYH, taas kiukkuitkua. Kostoksi maailmalle menin kampaajalle. Eikös tuo ole ihan looginen paikka mennä purkamaan ahdistusta? Hassua, siinä tapauksessa minua on viimeksi ahdistanut joskus viis vuotta sitten..
Illalla vielä jooga-pilates-mitänoitanyton-henkiseen kehonhuoltoon ja pitkä itkupuhelu Kaken kaa. Jeah, hyvä Eki! Naisellista toimintaa.

Myös lakkasin kynnet pinkiksi! How very Tuksu-like! Mutta kyllä pisimmän kynn.. Eikun korren koko naisellisuusviikossani veti vittu jalkojen sheivaus. Oikeesti. Vittu mitä paskaa.

 Tiedättekö, kun niissä mainoksissa sorjasääriset neidot istuvat kepeästi kesämekoissaan ammeen reunalla, ja hymyillen levittävät uutta aloe veran-tuoksuista herkälle iholle soveltuvaa voidetta jo valmiiksi karvattomiin jalkoihinsa, jotka he sitten huuhtelevat vielä leveämmin hymyillen ja loppuun vielä hivelevät tyytyväisinä silkinpehmeitä sääriään? He ovat niin tyytyväisiä lopputulokseen, että on pakko soittaa samannäköisille girlfriendeille ja lähteä shoppailemaan niin että paperikassit heiluu ja miehet ovat lumoissaan. JA SE PEHMEYS KESTÄÄ VUOSIA JA VUOSIA!!
 Entäs tiedättekö sen todellisuuden? Siis sen, kun ajattelet pääseväsi helpolla ostamalla kolmen minuutin vaikutusajalla toimivan, raikkaan tuoksuisen ylihintaisen tuubin ihmeainetta, jonka vaikutus kestää AINAKIN vuosisadan? Ja on NIIN HELPPOA! Ja hei, mullahan on ammekin. Siihen vaan hanuria tiskiin ja valmiina soittamaan Kaukolle, et hei nyt göörlfrend, it's shopping time! In your dreams, Eki.

Ajattelin olla fiksu ja hoitaa operaation alastomana (juup, olkaa hyvä tästä mielikuvasta), ettei tulisi sotkettua kledjuja ja suihkuun voisi vain sännätä. Tajuttuani kehoni massiivisen koon ja kylppärini minimalistisen tilan päätin suorittaa voiteen levittämisen olohuoneessa, siitä on lyhyt matka kylppäriin. Voide piti levittää lastalla, jonka leveys oli noin 7cm. En ole matemaatikko tms., mutta 7cm lasta vastaan minun tukkijalat? Siihen operaatioon olisi mennyt noin kolme kuukautta, joten hommaa nopeuttaakseni otin kädet käyttöön. Vielä tässä vaiheessa oli suunnitelmissa keittää teevesi vaikutusajan loppumista odotellessa.
 Projektin päätyttyä onnistuin sotkemaan sohvan koikkelehtiessani jalat karvanpoistajassa, edelleen alastomana, kylppäriin. Käytän sanaa koikkelehtia, koska jouduin pomppimaan jalat harallaan niinkuin jossain todella friikissä ja saksalaisessa pornoelokuvassa. Näytin just siltä loikkiessani, että varmasti maailmasta löytyy ainakin kolme ihmistä, jotka kiihottuisivat moisesta. Meitä on niin kauheen moneen junaan.
 Kylppärissä tuhrin pesukoneen, ammeen reunan ja pyyhkeen.
Ja sit. Ja sitsitsit. Hogasin paketissa tulleen info-varoitus-lippulapun. "Anna voiteen vaikuttaa vähintään 3 minuuttia, älä KOSKAAN yli kuutta minuuttia!" KOSKAAN!! IKINÄKOSKAANMILLOINKAAN!!
Iski semmonen paniikki, että kirkuminen oli yhtä lähellä kuin tuon tappavan kuusiminuuttisen lähestyminen. Mitä tapahtuisi kuuden minuutin jälkeen?? Räjähtäisinkö?! Sulaisiko jalkani??!! Muuttuisinko ydinjätelammikoksi ja valuisin viemäristä alas eikä kukaan koskaan saisi tietää kohtaloani?! "Jättikö hän itsemurhaviestiä? -Ei, ainoa, mitä löysimme oli tyhjä, herkälle iholle tarkoitettu, tyhjä Veet-tuubi."
Vaikka meidän keskiviikkosähly oli nopeatempoista ja syke nous, ei se ollut MITÄÄN tähän verrattuna.

Kampesin itseni ammeeseen ja aloin vimmatun voiteenpoiston sillä vitun lilliputtilastalla. Kännykästä seurasin kuinka 19.02 vaihtui 19.03.....19.04... AAARGH! Nopeammin! Loppu on lähellä! Poistin tätä syövyttäjää siihen tahtiin, että lihakset on vieläkin kipeinä! Nyt tiedän, miltä Jack Bauerista tuntuu pommia purkaessaan presidentin kytsiessä näköpuhelimen äärellä. Hei, ehkä ryhdyn pomminpurkajaks, hmm... No mut anyway, sain sen radioaktiivisen kauneudenhoitotuotteen kauas kehostani viemärin syvyyksiin (nyt tiedän, miten Teini-ikäiset Mutantti Kilpikonnat saivat alkunsa), ja seuraavan vartin vietinkin kuuman suihkun alla uskaltamatta koskea hiuksiini; olinhan käsitellyt tuota happoa käsilläni, ja riskinä olisi, että uusi uljas kampaukseni tukkisi koko taloyhtiön viemärit.

Viimein uskalsin suihkusta pois, kaikki raajani olivat tallella, sohvassa vain pari läikkää ja jalat aika epäluonnollisen pehmeät. Ei tehnyt mieli soittaa Kaukolle shoppailukutsua, enemmän teki mieli soittaa Myrkytyskeskukseen. NEAR-DEATH-EXPERIENCE, I TELL YA!

Oli pakko vetää pari hermoröökiä, vaikka koko ajan pelkäsin räjähtäväni. Huh. Matkalla kehonhuoltoon olin varma, etten tunne jalkojani. Piti vetää lahjetta ylös ja tsekata kaiken olevan kunnossa. Huh huh. Onneks kehonhuolto rauhoitti ja rentoutti. Tai sit ei. Olin ehkä vaan niin kemikaalihuuruissa, että LSD:n käyttäjät voisivat ottaa minusta oppia.

Kevätsiivottuun kotiin tullessani -siivosin myös,eikös sekin ole naisten hommaa?- vedin uuteen tukkaani hiusnaamion ja naamaani hunaja-kauranaamion. Varuiks piti päästä vielä kuumaan suihkuun koska... Koska mitä jos... Mitä jos osa tästä tappaja-Veetistä olisi piiloutunut polvitaipeisiini tai nilkannotkoihini ja yöllä kun on aivan hiljaista, hiipinyt kasvoilleni, kutsunut Saatanaa ja uhrannut naamani Pahuuden Isännälle? Tai kömpinyt korvastani sisään, raivannut tiensä aivoihin, muninut sinne? Aamulla olisin herännyt ja todennut olevani asiasta kuin asiasta samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa?

NOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO!!!!!!!!!





Eki the Survivor

p.s. tyhjän tuubin vein suoraan jätehuoneeseen. pelkäsin sen syövyttävän mun koko kämpän ollessani kehonhuollossa... en oo uskaltanut käydä tsekkaa, onko roskisten tilalla enää BIOHAZARD-kyltti.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Pöytä koreaksi

TERSE!

Remppa-Kaketsu täsä vaa morjestaa!

Kävikin niin, että itketin edellisellä tekstillä miljoonia ihmisiä maailmassa tai sit vaan oon hyvä syyllistämään, koska sain kuin sainkin Ekin ottamaan itseeni yhteyden (tirsk!) ja äiti-raukan tulemaan päiväksi Helsinkiin kahdensadantuhannenmiljoonan kilometrin päästä. Sain myös molemmat itkemään. Hähä. HÄHÄHÄHÄ. Huh. Kauko onki sellane epeli, että kaek akat itkeep perrää. RÖHRÖH. Ja selkeästi myös sen verran seniili, että puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Voi se tosin olla skitsofreniaakin.

No niin, kuten huomaatte, yleisMUUDI on taas hintsun verran korkeemmalla ja mistä se johtuu? No se johtuu siitä, että olin spontaaneissa pyjamabileissä Ekillä, jossa kävimme läpi seuraavia asioita:

  • Olisko pokkaa sytyttää naama tuleen ja sammuttaa se ruuvimeisselillä?
  • Olisko pokkaa oikeasti sanoa jollekin ihmiselle, että sä oot oikeasti niin helvetin ruma, ettei mitään järkeä?
  • Oikeasti tekee varmaan aika tiukkaa roikkua koko päivä ristillä, koska "Ootsä henkilökohtaisesti ikinä ripustanut verhoja?" No ni, tiiät sitten varmaan. 
  • Yön Rakkaus on lumivalkoinen on niin järkyttävä biisi, että tekis mieli tehdä itselleen ton ensimmäisen kohdan läpät. (ps. sammÄH nukahdin aloittaessani laulamaan kyseistä biisiä about viidessä sekunnissa)
  • Kuunneltiin hittikappaleet Kuuden vuoden kuuliaisuus, Lauri Tähkän Polte ja Robinin Frontside Ollie ja Erä-Koiran Iha vitun jepat. 
Siinäpä saldoa. Puhuttiin me myös diippejä juttuja, mut ne on niin lapsuudentrauma-/tukihenkilökamaa, että ehkä me ei (vielä) revitellä niitä täällä. Ei haluais itkettää äitejä niinku jokaisella tekstillä. Huh. Ehkä siisteintä oli kuitenkin pyyhkiä takapuolensa Marimekkoon. Se oli kyllä ylisiistiä. Jokaisen naisen unelma. Tai sit siisteintä oli saada aamulla omin pikku(haha)sormin paistettuja esipaistettuja karjalanpiirakoita.

AH! REMPPA-ASIAA!
Vannoutuneena Sinkkuelämää-fanina oon kauan himoinnut erästäkin pöytää, joka kuului ukilleni. Se on nimittäin hyvinkin samanlainen kuin siinä kohtauksessa, jossa kukat lentää niin tasan kaaressa, kun se keskisormi-Burgeri on jättänyt C:n post it-lapulla. Ei jumalauta ketään jätetä post it-lapulla. Ah! Tajusin just, että herranen aika sentään, mua ei ole koskaan noin niinku virallisesti jätetty! Oon eronnut sopuisasti tai ei niin sopuisasti yhteispäätöksellä tai sitten olen ollut se kusipääpaskiaisnarttu, joka tuhoaa kaiken kauniin tässä maailmassa.
No, mutta pöytään: Se on toiminut aikanaan piirrustuspöytänä ja onkin täynnä viiltoja ja naarmuja ja mitä lie huonohappisuutta. Se on myös lojunut ehkä noin sata vuotta milloin kenenkin varastossa, mutta tänään (ehkä syyllisyyden ajamana) se tuotiin minulle ja nyt ois tarkoitus hioa se ja lakata. Aloitin tossa jokunen hetki sitten ja totesin, että tässä menee tovi. Jep. Tovi menee. Sitten pitää ostaa lakkaa ja kaikkea, mutta on tässä ihan sellanen niinku tekemisen meininki ja tykkään. Jos mä jotain kadun niin se on se, että aikanaan lopetin verhoilu- ja entisöintikoulun kesken ja nyt oon yrittänyt hakea sinne sata kertaa takaisin niin siitä onkin tullut joku trendiharrastus/-ammatti enkä pääse. Voi Kaukoa.




Pahin skenaario ois, että sit ku toi ois valmis niin se poika tulis mun ovelle ja tois vaaleanpunaisia neilikoita ja palattais yhteen ja yritettäis vielä ja aamulla mun läppärin näytöllä ois

I'M SORRY
I CAN'T

Oisko ehkä läpin läppä since nevör evör? Jah, kaitpa tuo täytyy mennä fiilaileens ja höyläileens. MORJES!

Kaukonaattori

ps. mua ehkä nauratti vähän, kun ton videon otsikossa on oikeasti Burger. hihi.
pps. tekstissä mainitut aikamääreet eivät välttämättä pidä täysin paikkaansa ja näin ollen ole 100%:sti luotettavia lähteitä, jos teette esimerkiksi vaikkapa väitöskirjaa Kaukon sukuhistoriasta tms.

Hyvissä tiloissa!

Ekillä on uusi lempisana: tiloissa. "Mä oon NIIN tiloissa!" on uusi sloganini. Parasta tuossa uudessa lempparissa on sen uskomaton monikäyttöisyys, sitä kun voi soveltaa ihan jokaiseen kuviteltavissa oleviin tilanteisiin! Tässäpä esimerkkitiloja... eiku esimerkkitilanteita:

-Koirani oli syönyt lempikenkäni/laksatiivini/sukulaiseni/vastaleivotun omenapiirakan! Mä oon NIIN tiloissa!!
-Oih, näin tänään kevään ensimmäisen perhosen. Olen niin tiloissa. Sydän.
-Mua ei kiinnosta mikään, koska synnyin apaattiseks. Oon tiloissa. Whatever.
-Olen epävarma, pitäisikö minun nyt toimia näin vai ei? Toisaalta kyllä, toisaalta ei. Molemmat saattaisivat toimia, vaan kun en tiedä. Olenkohan... tiloissa? Vai en?!
-OMG oon like so tiloissa! LOL
-Laitoit oikein meikkiä? Ja pukeuduit hienosti? Ollaanpas sitä nyt NIIN tiloissa.. Pyh
-Silloin kun minä olin nuori, ei oltu tiloissa.
-Duuude... Passaa se jointti... Oon niin tilois, höhö. Asiaa..
-Moi moi, jees jees, kaikki hyvin! Tiloissa ollaan! Jes!
-MAYDAY MAYDAY! OLEMME TILOISSA! OVER.

Tätä listaahan voi jokainen jatkaa mielessään, itsekin jatkaisin, mutta äskeinen puhelu Kaukon kanssa todisti meidän molempien olevan hyvissä tiloissa. Eki eli minä olen angstin jälkeisissä huipputiloissa, samaan aikaan toisaalla Kauko on hyvän päivän megatiloissa.

Koiran kanssa metsälenkillä ei jaksanut hikoilla tai edes kävellä reippaasti, riitti kun askel vei etiäpäin. Pidettiin kyllä röökitauko korkeimmalla kalliolla ja aurinko lämmitti siihen malliin, että tuli vahvasti runotyttöolo sulavia hankia katsellessaan. Vielä kun kevään eka perhonen liihotteli nenän edestä ni huhhuh! Toki se oli kakanruskea (eikös kesästä pitäisi tulla sanalla sanoen paska?) mutta silti mulla oli varmaan se typerä hymy naamalla. Noloa.
Se fiilis päättyi hysteeriseen yksinnauruun, kun krapulaisen oloinen kärpänen lensi epävarmasti kohti, ja törmäsi takkiini. Siihen se jäi toviksi, kunnes tajusi että koti on vielä muutaman pyrähdyksen päässä. Olin niin tiloissa kun mietin sen kärpäsen mahdollista soittolistaa: ensin se hoilaa hyväntuulisena "Mamaaa! Mama I'm coming homeeee!", törmää ja vaihtaa biisin "Oops I did it again, I flew without a thought, got lost in the game, oh baby baby" ja poislähtiessään aloittaa "Mun kotiii ei oo täällä bzz"
Ja mä oikeesti mietin tota asiaa hetken ajan ihan vakavasti. Millanen ääni sillä olis?
Oli pakko nousta ja lähteä liukastelemaan kallionrinteitä alas, vaikka olisin tehnyt ehkä Suomen mielenterveyspotilaiden tilastoille palveluksen jäämällä sinne ja rakentamalla majan itselleni sen kärpäsen naapuriin. Hysteerinen nauru, paras nauru. ja tuntuuhan se ihan vähän urheilulta, ainakin sisuskalut hölskyy!

Vielä on matkaa siihen terveeseen välimaastoon sen järjettömän itsetuhosen teiniangstin ja pakkomielteisen hyväntuulisuden välillä. Musta ja valkonen ääripäinä on huomattu väsyttäväksi stailiksi, aletaas siis laajentaa palettia.
Huomenna saa kyllä kolkutella ääripäiden ovia kun vastaan asettuu hammaslääkäri ja kampaaja. Kauko ehdotti, että soittaessani hampulääkäriin esittäytyisin Andy McCoyna. Hoitoa saisi takuuvarmasti ja heti! Tämän illan imitoin siis Andy McCoyta koska vain harjoitus tekee mestarin. Sounds like a plan! Ainakin tässä asiassa reeniä reeniä, sillä ensimmäinen yritykseni kertoa leegoistani ja rokkenrollista kuulosti joltain kylähullulta, joka juttelee kärpästen kanssa ja joka on niin tiloissa, että pukeutuu vain folioon. (Tai siis pukeutuisi vain folioon, jos eräskin Kauko ei olisi täältä lähtiessään käyttänyt MINUN foliotani pizzanjämien pakkailuun..)

Huh, nyt poltetaan tupakka ja otetaan päiväunet, koska ollaan niin tiloissa, että kohta kirjotellaan runoja meren äärellä. Eikä siinä kirjottamisessa mitään, antaa palaa! Suurin riski olisi houkutella joku pahaa-aavistamaton kuuntelemaan niitä. Sit oltaiski niin tiloissa et huh ja huh.

Missä tiloissa SÄ oot?

Nimi: Eki Bzz
Ammatti: kärpästen herra
Harrastukset: hyönteiskuiskaus, mielialojen vaihtelut, kynsien lakkaus

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Liikaa infoa, kiittelyitä ja kaikkea siltä väliltä!

Jaahas, tää meidän blogirakas on mennyt ihan Metro-lehden textaripalstaks avautumisineen. Ei sillä, ettenkö olis itsekin syyllistynyt siihen. Kaukon viimesintä lukiessa tuli itku silmään ja niin. Semmosta sattuu! Meille kovillekin!

Pölähti sit se 15 000 käyntiä rikki. Aika yllättäen ja pisti muistamaan, kuinka Kauko soitti muutama viikko sit, et "hei! nyt meillon 13000 kävijää rikki, meniskö 15000 rikki huhtikuussa?" Olipas monta rikki-sanaa yhteen asiaan.. Ja mä vaan tuumasin, et jesjes ja juujuu, ihan varmasti ihmisillä ei oo parempaa tekemistä ku käydä lueskelemassa kahden lähiöpellen avautumisia elämän karikoista ja ite mogatuista elämänkuvioista. Mutta kappas vaan, lukijoita piisaa! Oikeesti ihanaa :) Jopa Ekiä naurattaa sen hirmuisan angstikauden keskellä!
 Joskus tulee sitä palautetta. Ja sehän on aina hankala paikka. "Mitä mä nyt oon tehny?!" Yks kerto kerran ihan sinne tiskin taakse, et ihanaa ku joku voi olla noin avoin. Mä menin vaikeeks ja takeltelin "nomutheiniinkaipitääkiolla ja kaikkee hihhih ja hahhah", toinen anto peukkua (Daa'a! Ei SINNE! Sillai tsempaten, pervot. Tsiisus..) yks kysy, et kannattaaks ja miks sun on pakko kertoa kaikki itestäs? No koska jos sä meinaat pitää blogia ja olla omaperänen, niin kannattaa varuiks kertoa kaikki. Tai no, ei ihan kaikki! En mä täällä kerro, kuinka piereskelen syötyäni halpispapuja suoraan purkista, koska ne on budjettiini sopivaa einestä päivä ennen toimeentulotukea. Okei, tossa lauseessa oli aika paljon infoa, mut en mä sitä jaksa poistaakaan.
Joka tapauksessa, jospa yhtäkkiä Kauko ja Eki päättäis vaihtaa taktiikkaa ja bloggaa kivoista aiheista "Moi, mä oon ihan-vähän-vajaa-kolmekymppinen-runotyttö ja nyt tässä teille kiva kuvakollaasi mun ihanasta arjesta ja ihan tosikivat, kaikille ystävälliset kuvatekstit!" ni sitä paskaa ei lukis kukaan. Eiku venaatkas, lukishan! Joku bulimikko. Ne tykkää oksentamisesta.

Oliko tässä riittävästi lopuiksi pääsiäispyhiksi? Vieläkö rakastatte meitä? Ja ihan tiedoks, tässä maailmassa on yks vitun nolo asia: mun ja Kaukon youtube-historia. Näköjään, jos omaa yhteisen gmail.veeveevee.sähköpostisivun, ni se yhdistyy youtubeen ja Sen PITI olla salattu, mut sit soittaa Kauko silleen :"Jäbä on käyny kuuntelee Celine Dionia!! LOL!"

Kiinni jäin.

Ekiläinen

What if I never met you

Tänään olen surullinen. Tänään olen yksin.

Ah, tää poikkeaa ehkä vähän meidän blogin linjasta, jossa kaikki vedetään kirosanoilla ja huumorilla alas tai matolle tai maton alle kuin prikallinen jaloviinaa, mutta noi on sellaisia fiiliksiä, joita on meillä kaikilla, mutta me ei uskalleta sanoa niitä, koska niiden myöntäminen tulkitaan heikkoudeksi tai nössöydeksi tai joksikin häiriöksi tai riippuvuudeksi. Mä nyt kerron kuitenkin.

Mä olin yötä turvakodissa (en siinä, mihin hakatut naiset menee lastensa kanssa vaan siinä, josta oon puhunut ennenkin eli ystäväpariskunnan luona). Lähdin sieltä aamulla mun toiselle mummille syömään. Mun toinen mummi on 88-vuotias ja se asuu ylimässä kerroksessa talossa, jossa ei ole hissiä. Sen pää toimii ja kaikki skulaa hyvin ja se on virkeä ja pirteä ja omatoiminen, mutta sen jalat tuppaa väsymään ja särkemään. Se haluaisi hissitaloon, mutta se ei ole niin helppoa täällä Helsingissä. Lääkärin mukaan jaloissa ei ole mitään vikaa. Se itse sanoo, jos se johonkin kuolee niin niihin rappusiin. Se on siellä aika paljon yksin. Ei sillä ole sillä tavalla kauheasti ystäviä. Ei se ole koskaan oikein ehkä osannut ystävystyä. Mä tykkään siitä tosi paljon ja haluaisin olla siellä aina paljon kauemmin, mutta oon niin nolo, etten uskalla sanoa polttavani tupakkaa, joten oon siellä aina vain noin kolme tai neljä tuntia ihan maksimissaan.Mitä vanhemmaks mä tuun sitä enemmän tykkään siitä. Mietin, mitä se tekee iltaisin tai niinä päivinä, kun kukaan ei soita tai käy. Niitä on aika paljon. Niitä on mullakin aika paljon.

Mun toinen mummi on myös yksin. Se on sosiaalisempi ja juttelee päivisin hyvänpäiväntutuille ja naapureille, mutta kyllä siitä paistaa yksinäisyys, kun kaikki oikeat ystävät, joiden kanssa on jaettu koko elämä ja salaisuudet ja kaikki, ovat jo kuolleita tai niin huonossa kunnossa, ettei voi tai muista tulla kylään.
Eno on yksin jossain keskellä Savoa. Kai se siellä aina välillä jonkun näkee.

Äiti on Tampereella ja sillä on siellä mies.
Tänään mä olisin toivonut, että me oltaisiin kaikki oltu siellä. Että olis joku perinne, että aina siihen aikaan vuodesta ois pakko mennä johonkin ja sit se ottais päähän, koska se olis velvollisuus, mutta kotiin palatessa tai vuosien jälkeen, kun kaikki on jo mennyttä tai menetetty sitä osaisi arvostaa ja vaalia. Me ei oltu joulunakaan yhdessä. Aina joku on yksin.

Mä en haluaisi, että kukaan ois yksin. Tänään mä en olisi halunnut olla yksin. Tänään mä tulin kotiin ja tiesin, että olisin koko illan yksin, vaikka olinkin pyytänyt Ekiä tänne. Ekiä vituttaa. Eki haluaa olla yksin. Siinä on aika suuri ero, kun haluaa olla yksin tai kun on yksin silloin, kun tarvitsisi jotain ihmistä siihen. Joskus on tosiaan kiva rypeä ja velloa, mutta ei läheskään aina. Joskus ois vaan kiva olla jonkun kanssa ja nauraa huonoille jutuille ja olla miettimättä asioita ja lykätä niitä eteenpäin. Mä en ehkä osannut vaatia sitä tänään tänne. Olisin kuitenkin ehkä tarvinnut. Aika usein sellaista on tosi vaikea myöntää, ja kun sitä ei myönnä, kukaan ei huomaa kuinka paha olo toisella on tai vaihtoehtoisesti kuinka pienellä vaivalla sen saisi paremmaksi ja ehkä omansakin siinä sivussa. Minkä takia pitää käpertyä omaan paskaan fiilikseen kuin huopaan eikä päästää sinne ketään muuta? Minkä takia muiden olemisen tuska on aina suurempi kuin toisten? Minkä takia ihmisen pitää olla niin voimaton ja sairas, ettei kykene näkemään muita? Tai ettei edes halua piristyä? Ihan kuin ei ansaitsisi piristymistä. Tai ihan kuin vähättelisi ihmissuhteiden arvoa parantavina juttuina.

Oon katsonut Sinkkuelämää dvdltä. Jaksoa, jossa ne menee Atlantic Cityyn ja Carrie tajuaa, että loppujen lopuks ne on vaan tytöt, jotka matkustaa yhdessä bussissa, kun miehet on kuolleet tai vaihtaneet nuorempaan. (Tai siinä yhdessä jaksossa se mummo, joka syö litiumjäätelöä baaritiskillä, kun se jätti elämänsä rakkauden ja ajatteli, että tulee jotain parempaa ja vieläkin suurempi rakkaus. No, ei tullut.) Carrie sanoo bussissa, että ystävyyskin on suhde, jota pitää hoitaa ja vaalia. Suhde, jonka eteen pitää nähdä vaivaa. Ne ei koko reissun aikana meinaa saada otetuksi yhtä helvetin ainutta kuvaa, jossa on ne kaikki neljä. Mä katson rempparyhmän kuvaa ja mietin mun kummitytön äitiä. Mitä, jos joku meistä kuolisi nyt? Mitä, jos joku meistä ihan oikeasti kuolisi just tänä yönä eikä me enää koskaan nähtäis toisiamme. Se ikävä olisi jotain niin hirveää. Jonain päivänä, jos hyvin käy (voiks noin sanoa), mun perhe kuolee ennen mua. Silloin mulla on vain ystävät tai oma perhe. Vai onko? Sen takia mä olisin tänään ehkä halunnut istua siinä mun ärsyttävien sukulaisten ympäröimänä ja tykätä niistä ja salaa tykätä siitä, että ollaan sentään kaikki yhdessä. Sen sijaan olen ollut yksin.

Tänään mulla ei ole ollut ystävää. Tänään mulla ei ole ollut perhettä eikä perinteitä. Mulla on ollut seuranani nää samat ajatukset kuin viimeiset miljoona vuotta ja jälleen yhden epäonnistuneen parisuhteen tuoma  (eli toisin sanoen oman perheen perustamismahdollisuus, jota en kuitenkaan ironisesti halua?) jälkipuinti, suru ja paska fiilis. Tänään mä oon itkenyt Seppo Taalasmaata, Iholla-sarjaa, Sinkkuelämiä. Mä olen itkenyt samalla, kun oon keskustellut niitä näitä facebookissa, puuroa keittäessä ja kusella käydessä. Mä olen itkenyt kuoleman väistämättömyyttä, ystäviä, rakkautta, jota en ole osannut ottaa vastaan, rakkautta perheeseen, ystäviin, ihmisiin, elämään ja maailmaan ja sen kaiken loppumista. Mä olen itkenyt kateudesta, vitutuksesta, loukkantumisesta, menettämisestä ja ikävästä. Loppukevennykseksi sanottakoon, että tänään alkoi myös menkat. Nyt kaikki, joiden mielestä tämä avautuminen oli noloa ja överiä, voivat sanoa, että menkat, you know. That goddamn blood mess these bitches up real nicely. Tai jotain.



Kauko

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Jesus, I feel for you!

Varuiks vielä tänään jatkoin angstia. Pohdin kaikki aiemmat mokailut ja ryvin siinä "mullei oo edes vessapaperia!!"-paskassa siihen malliin, että tän illan soittolistasaldo on vahvasti siirappimaista.

Mulla ei oikeesti oo vessapaperia, vaan joudun käyttämään Arvostele mun illallinen Suomessa-ohjelman sponssaamia serviettejä hanurin huuhteluun. Mä oikeesti menin siihen show'hun! Koska rrrakastan sitä konseptia! Sit ku se tulee telsusta ulos ni kuolen häpeään.

Mut hei, jatkettaisko angstilla? Peruin kaiken sosiaalisen tänään ja nautiskelin omasta huonosta seurastani. Hogasin, et viikon päästä tulee tyyppi takas, ja koska se ei oo mun kaltainen kaikki yksityisasiat intternetsussa jakava yksilö, ni mulle tullee varmaan ihan luonnollinen olo vastata sen "No mitäs sulle? Mitä oot puuhannu alkuvuoden?"-urkintoihin, et eihän täs midistä. Käväsinpäs tossa viiden viikon päihdehoidossa, lopetin vakkariduunin, käväsin Jorvissa yöpymässä lääkeövereissä, aiheutin perheelle ylimääräsiä sydämentykyksiä ja oon ihan muuten vaan ollu pikku paskiainen. Ja kans oon miettiny, et pitäiskö meiän tapailla enää koska ei me mun mielestä olla avioliittomatskua? Ei sillä että sitä pitäis edes funtsia mut hei, nainen ku oon ni varuiks pohdin ajatuksillani kaikki asiat vituiks! Hip hurraa! Hassuintahan tässä on se, et se tyyppi ei varmasti oo menettäny yhtään yöunta meidän takia, koska miks sen ois pitäny? Mitään meitä ei ole. Mä oon kuitenkin naismaisesti sen tehnyt. TERVETULOA TAKAS! Viikon päästä saatte lukea Ekin bloggaamat yhyy, miehet on kakkanaamoja-päivitykset.

Okka, oon nyt niin superangstituulella, että torjuin Kaukon pyjamabiletarjouksen ja duunivuoron Davistolla. Mut hei, eks joskus saa olla näin kiukkunen? Märehtiä omassa vitutuksessa niin että tolpat kolisee ja Mertaranta huutaa? Olla vastaamatta puheluihin, koska ei kestä niiden läheisten tsemppauksia paremmasta huomisesta? Olla omalla kotisohvalla tukka likasena ja piilottaa hymy koiralta, (huonosti) joka kiikuttaa ton lelun aina vaan uudestaan ja uudestaan mun syliin, vaikka oon jo joku sata kertaa heittäny sen pois! Ja lopeta toi hännänheilutus!!

ikivitunsinkku Eki, joka on valmis turpaanvetoon.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Vitutti vahvasti

Arvatkaa mitä? Oikeesti iski semmonen vitutus ettei mikään Bluesin jo valmiiks hävitty taisto olis sitä voinut pelastaa. Olin ihan fb-kuningatar hassuilla kommenteillani, bloggasin Kaukosta rakkaus-faktat kehiin ja maksoin pikkusiskolle velkoja pois (enää 150€ jäljellä!) eli kaiken järjen mukaan oisin ihan ok kaveri? No. Mä vihaan aika ajoin itteäni siihen malliin, et älkää edes tulko kertomaan "Ai, no mut sä oot aina niin ilonen!"-juttuja Enhän oo! Ja teitä kertojiakin voisi vetää turpaan ja sit potea morkkista vetämällä itteäni turpaan.. Sillon ku ansaitsis kohteliaisuudet ja olantaputukset, ni varuiks sitä muistuttaa kaikkia siitä vuonna 2001 mogatusta parrujahdista, jolloin teki ehkä ja kaiketi jotain hölmöä siinä määrin, että vielä kymmenen vuotta jälkeenpäin ansaitsee itseruoskintaa mustan silmän tasoisesti.

Tänään vihasin itteäni ja kaikkea siihen mallin et menin keinumaan. Oikeesti? Joo. Mun ois kai pitäny vetää lärvit, mut aamulla otetut kolme Antabusta oli sitä mieltä ettei. Koiran kaa lenkillä käveltiin Päivänkehrän kentän ohi, huomattiin siinä keinut, sit vaan sovittelin ahterini siihen punaseen muovilautaan, nappasin ketjuista kiinni ja annoin palaa. Radiossa soi A.W: Rehab ja mä otin lisää vauhtia! Aika vitun mahtavaa!

Silti, tänään vitutti aika huolella, huomenna töihin varuiks vähän skitsolla asenteella mut oikeesti; mä vastasin tyypin sähköpostiin niin hassusti, et te melkein toivoisitte olevanne tyyppi!

ULTIMATE VMPeaster

Kämppä on kuin Taalasmaan Sepolla männä jaksossa. Tiskejä on jo hellan päällä, koska tiskipöytä on liian pieni. Likaiset ja puhtaat vaatteet makaavat sulassa sovussa Ikea-kassissa ja sen ulkopuolella tukkien eteiskäytävän oikean kaistan ulospäin mentäessä. Vasemman kaistan tukkii Jopo, koska en eilisen Itä-Pasilaan (joo, sekin vielä) johtaneen pyöräilykauden avajaisajelun jälkeen jaksanut raahata sitä huoneeseen asti, koska se oli kurainen ja koska aiheutin sen kanssa jo hississä hälytyksen ja koska ei kiinnostanut. Vaatteita on myös lattialla heti noiden ns. elintärkeiden papereiden joukossa, joissa vaaditaan selvitystä IHAN VITUN KAIKKEEN. Tästä johtuen jouduin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni turvautumaan kirosanoihin lähettäessäni virallisille tahoille sähköpostia. Sähköposti ei suinkaan alkanut, että Parahin joku tyyppi siellä jossain harmaassa virastotalossa, joka käytät kahvitunnit itsemurhan suunnitteluun vaan se alkoi capslock pohjaan kytkettynä jotakuinkin näin: OIKEASTI NYT VITTU SIELLÄ! jota seurasi aivomyrskyinen lohduton viha-/kaikki on epistä-tilitys, koska KAIKKI ON NIIN KERTAKAIKKISEN EPÄREILUA!

Ah, mistä mä puhuin... KÄMPÄSTÄ! Jep. Sohva on levitetty. Nukun sohvalla. Vuode sellaisella. Jos poikaystävä on kylässä, se on levitettynä, muulloin ei, koska se vie niin paljon tilaa. Noh. Se oli kylässä, kunnes se sitten lähti keskellä yötä eräänkin kokonaisvaltaisen keskustelun huipentumana ja nyt minulla on ollut pari päivää levitetty sohva, muttei enää poikaystävää. Lisäksi minulla on nyt kaksi viikkoa aikaa ottaa vuokraemäntään yhteyttä tulevan putkirempan osalta, virallisiin tahoihin yhteyttä parin hakemuksen tai niiden hylkäämisen tai en oikeastaan enää edes tiedä minkä osalta, pitäisi ottaa yhteyttä edelliseen työnantajaan kahden ihan vitun turhan paperin nojalta sekä tehdä kuusi ennakkotehtävää kouluun, joka on Turussa (!) ja jonka kaiken tämän lisäksi eräs tuttuni vielä kertoi ystävänsä arvostelleen sillisalaatiksi ja sekavaksi taiteen suoksi, jossa opetetaan vähän kaikkea, muttei kunnolla mitään. Pitäisi käydä myös pankissa ja siirtää kaikki säästöni tuolta kukkapurkista tilille vuokramaksua varten, koska viralliset tahot ja niiden mokat ja aloittaa urheilu. Tähän mennessä en ole tehnyt muuta kuin lähettänyt sen vittusaatana-sähköpostin ja itkenyt. Pitäisi vielä käydä viihdyttämässä molempia mummoja ruoan ja ymmärryksen ja ehkäpä taloudellisen avustuksen saamisen merkeissä. NNNNNGGGGHHHHHH.

Vituiks menee kuin Jeesuksen pääsiäinen (-uskisblogi!), mutta ei se oo helppoa kuule mulla ja Sepollakaan.

Ristiinnaulitsemisjuhlafiiliksin,
Kauko

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Kaukosta

Tää bloggaus kertoo Kaukosta. Tai oikeammin siitä, mitä mä tuumaan siitä.

Noh, alotetaan siitä, kuinka me tutustuttiin. Pistepistepiste.
Mä en oikeesti muista! Mulla on semmonen fiilis, et ehkä törmättiin kauppiksen käytävillä joskus 2000, ja sit lopetettiin molemmat syystä että oltiin too cool for school ja talousbudjetoinnit on muiden hommaa. Ihansamawhatever.

Anyway, ton potentiaalisen tapaamisvuoden jälkeen aina kerran vuodessa törmättiin kapakassa tyyliin:

-MOI! KIVA NÄHÄ! (mikä vittu ton nimi on?!)
-"Joo, samoin! Mitä mimmi?" (ei helvetti, mä tunnen ton jostain)
 ja aina perään ne perus soitellaan, kattellaan, mennään bisselle, nähään-heipat.
Jotenki me sit ystävystyttiin, havaittiin hengenheimolaisuutemme ja alettiin bloggaamaan.

Mä kadehdin Kaukossa monia asioita; sen jämäkkyyttä hoitaa asioita, sen hymyä, sen tapaa tehä niitä kivoja ja hassuja kirppisreissuja ja Pispalan käyntejä, sen kyvykkyyttä hoitaa äkkilähdöt. Mä en ikinä olis uskonut, että omaan ystävän, joka tosta noin vaan kahen tunnin varotusajalla ottaa koiran hoitoon kuukaudeks, hoitaa kissalle hoitokodin, kirjottaa kirjeen mulle hoitokotiin ja bloggaa niin liikuttavilla sanoilla, että mä ihan vähän itkin. Se tietää mun ja tyypin kuvioista enemmän ku mä ja on sitä mieltä, että blaablaablaaa. (anna mä nyt kauko paneskelen ihan rauhassa! pohditaan sit vähän syssymmällä.)
Kauko saattaa soittaa ilman mitään asiaa, alottaa puhelun "Hola!" ja sit me puhutaan tunti ihan vaan miesten oudosta logiikasta, menkkakivuista, filosofisista oivalluksista ja tulevista tälleistä. Sen kaa voi lopettaa puhelun sanoihin: "vittu, emmä jaksa puhua enempää, moido." Ja toi jos mikään on tosiystävän merkki!
Se on myös ainoa, joka saa tulla mun kämpille tän ollessa sotkunen. Eikä se ikinä maindaa! Se tulee tänne kylään nähdäkseen mua, ei mun kämpän siisteystasoa. Tulee se tänne kans aina vähän kattelee lemmikkejä; Kaketsulla ja mun lemmikeillä on joku rakkaussuhde. K diggaa niistä aidosti. Ja ne diggaa K:sta paljon.

Mut olkoon Kaukeli kuinka eläin- tai vammaisystävällinen hyvänsä, eniten mä tykkään (ja kadehdin) sen kirjallisesta annista. Hyvin ja oivalletusti kirjoitettu sana toimii aina! Huumorintaju rules ok! Ette edes arvaa, kuinka nautin jos fb ilmottaa Kaukon kommentoineen tilapäivitystäni: se on niin satavarma, että se kommentti on hyvä. Ja niihin haluaa vastata syystä, että vastaamalla saanee vastineen. Itsetyydytystä sosiaalisen median kustannuksella huomaan.

Mä tavallaan ymmärsin sen luovuttajafiilareita noiden kouluun hakemisten kanssa, mut samalla kirosin maailman: Oikeesti? Tossa Kalliossa asuu ykski Kauko, joka kirjottais Oscar-gaalat uusiks, tajuaa enemmän ihmisistä ku teidän lehtoreiden sukukokoukset yhteensä, pysyy tukena AINA kun sitä tarvitaan , ansaitsis maailman eteensä polvilleen, muttei pyydä sitä, koska se ois vitun diivaa!

Se, miten vankasti K on pysynyt mun rinnalla, kysynyt kuulumisia, kommentoinut mieskuvioitani, lähettänyt terkkuja koirulille ja jatkanut omaa taistoaan, olis mitalin paikka.

Vilpittömästi toivon, että kaikilla teillä lukijoilla on ainaki yks yhtä hyvä frendi.








Se on täytetty!

Täällä galleriassa on ihan helvetin kylmä. Löysin itsestäni jääräpään, joka ei suostu hyväksymään, että ulkona ois muka kylmempää ja lumisempaa kuin esimerkiksi viime viikolla vaan paahdan (voi olla muuten pikkusen kaukaa haettu toi termi) tuolla hupparissa ja jossain flanellipaidassa ja kiroilen. Pipo? Emmä tartte. Hanskat? Joo, on ne tossa laukussa. Flanellipaita ja huppari viritelmästä innostuis korkeintaan Kurt Cobain ja sekin on kuollut. Tossa aamusella jolkotellessani eestaas Bulevardia ja Espaa oli taas niin mieltäylentävää nähdä oma meikitön heijastuksensa noissa edellämainituissa vetimissä jostain Boutiquen ikkunoista, joissa hermomyrkyllä ilmeettömiksi itsensä "meikanneet" paistattelivat heti aamusta Chanelit päällä ja tukka niin kuosissa, että kaikki mikä siihen osuu kimpoaa siitä pois. Mun tukassa on varmaan kahvia ja jugurttia ja hammastahnaa tms.

NIIN! Ennakkotehtävät on nyt sitten juhlallisessa saattueessa palautettu ja ihmisiä oli kokoontunut koko Bulevardin mitalle minua juhlimaan. Hurraa-huudot kaikuivat vanhojen talojen kivisissä kupeissa, kun kävelin ryhdikkäästi kohti hakutoimistoa. Punastuin. Kumartelin vasemalle ja oikealle pitäessäni kättä sydämelläni. Overwhelming! ajattelin. Vilkutin lapsille, jotka toivat minulle suklaamunia sekä presidentille ja hänen runosieluiselle vaimolleen, Kurrelle ja Makille, noille herttaisille kädellisille, jotka olivat tehneet minulle kappaleen. Se löytyy juutuubpistewhateverista hakusanalla Kuuden vuoden Frontside Ollie. Vihdoin oli minun vuoroni astua tiskille ja luovuttaa tehtäväni itseäni vaikutusvaltaisempien käsiin. Kaikki oli hetkessä ohi, mutta tuo hetki on piirtynyt muistojeni varjeltuun kultarasiaan jokaiselta yksityiskohdaltaan ikuisiksi ajoiksi. Siellä se soi repeatilla Kuuden vuoden Frontside Ollie taustanauhanaan vielä silloinkin, kun me istumme Cobainin kanssa jonkun tähden reunalla kahden hengen flanellipaidan sisällä kuhertelemassa.

Sit mä heräsin ja päästin koiran ulos.

Pakko myöntää, että en kyllä hetkeäkään uskonut, että ne tehtävät tulis tehdyksi, mutta jumaleissön. Sinne jäivät. Kenenkään lukemattomina, kenenkään tarkastamattomina, viis kertaa vaihdettuina ja uudelleen kirjoitettuina sinne jäivät kuin huonot lapset tai kesäkissat. Mikä helpotus. Tänään mä lähen kyllä kaljalle! Tai ainakin uhoan lähteväni - se ajaa melkein saman asian.

Kuningas-Kauko

PS. ESPOON BLUES! HELL fuckin' YEAH!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

WHO LET THE DOGS OUT

Olen menettänyt kykyni nillittää. Liian hyvä boogie. Kirottu ryhtiliike!!

Viikonloppu oli sen henkinen, että jos huomenna kuolisin, kuolisin onnellisena. Viimeisenä ajatuksenani vois olla esim. "Kiekko-Espoo matkaa mestaruuteen" tai "Koirani on taistelija". Molemmista saatiin meinaan näyttöä. Sunnuntaina siis! What's going on?? Eikös sunnuntain pitäisi olla pyhitetty lööbailulle ja pizzalistan pläräämiselle? Ei millekään sankariteoille! Huh.

Perjantain lähiöbaarivuoro toi mieleen viime kevään MM-lätkäkarkelot; ihmiset OIKEESTI kannusti kotijoukkuetta, kaikki käyttäytyi hyvin, mikään ei mennyt pieleen. Jopa siihen malliin, että työvuoron jälkeen totesimme melkein yhteen ääneen kollegan kanssa, että tämmösten iltojen takia on ihana tehdä baarihommia. Iso sydän kaikille teille Daviston asiakkaille, me tiskin takana tykätään teistä aika paljon. Ei ollut tarvetta sille "Kuka oli illan ihanin asiakas?"-leikille sulkemisen jälkeen (me oikeesti pohditaan sitä työvuorojen jälkeen, muistakaa käyttäytyä!), koska tasapeli olis ollut tosiasia.
Tottakai perjantain huippumeininki kostautui lauantain megamigreenillä ja ajantajun kadottamisella. Podin, oksensin, nukuin ja kirosin ambulanssimiehet, jotka veivät kaikki lääkkeeni. Juup, vedin överit punasilla kolmioilla, mut miks te veitte mun Buranatkin?!

Lauantain ja sunnuntain fiilarit pysytteli samana, vähän pökkyrässä hoidettu duuni ja mutsin kanssa sovitut treffit Tapiolan kiinalaiseen vaihtuivat jääkiekkoon Barona-areenalla. Ja juma, miten pelasikaan Espoon Blues! Oikeesti. Mikä joukkue! Sitkeä ku kovin sissi ja viihdearvo tuhat! Sillon ku mä itekseni pakenin vanhempien avioeroa joskus -94 Matinkylän latoon tsekkaamaan -Raution paita päällä!- K-Espoon nousua huipulle, en ois arvannut (tai ehkä oisin), että tuo samainen jengi vaan tekee historiaa kevät kevään jälkeen ja nousee niinku paraskin aamustondis. Bättre folk? Ihan sama. Espoolainen kiekkoilu on hatunnoston paikka. Jopa siihen malliin, että voi ja saa olla ylpeä espoolaisista taustoistaan. Toki omalla kohdalla on myös Olari-lisää. Hyvä Espoo!


Mitä muuta? Isosisko heitti mut tänään hallille poikansa kaa, meillä oli jopa HIGH FIVE-hetki siskonpojan kanssa; naurettiin paskasesti siskolle ja tutustutettiin kätemme. Pikkusiskon kanssa sovittiin koiranulkoilutukset tiistaille, faijalla on hakemista vaille oleva ruislimppu straight outta Konnevesi, mutsin kaa tsekattiin matsi ja huudettiin. Aarteen kanssa jubailtiin eilisaamu ja tää ilta. On se helmi tyyppi, vaikka sen käsi eksyikin aina välillä äässille. Nomuthei, natsiryhtiliike on tehnyt perseestäni hyvän, olisi sääli jättää se ilman kosketuksia!
Tyyppi tulee kahen viikon päästä ja sit pääsen parrujahtiin. Tai sit en. En mä tiedä. Pitäiskö? Oon nyt ollu kolme kuukautta ilman "kärsää", siitä kuukaus meni valvovien silmien alla hoid.. Äh lomalla, kuukaus skarppailessa ja kuukaus sporttaillessa. Huonomminkin vois olla.

Mä en voi lakata hämmästelemättä sitä, kuinka elämä ja koko maailma tuntuu leppoisalta. Ehkä se Tuohimetsä lunasti psykiatriks opiskelunsa ja, tajus jotain kun tunnin jubailun jälkeen se määräs mulle noi lääkkeet. Tai sit elämä on mukavaa. Vaikkei aina oo! Tänäänkin koiran kimppuun hyökkäs naapurirapun reviiritietoinen machouros. Kaikki silti hyvin! Tappelu koirien kesken oli äänekäs mutta vammaton.
Hassusti muuten eilen kattelin tota 7.5-vee hauvelia ja mietin, miten se yhtäkkiä on ruvennut näyttämään vanhalta. Sillä partahaivenet vaalenee ja silmät näyttää väsyneiltä. Silti lenkillä ollessamme hirmu moni vastaantulija tokaisee: "7-vuotias?! Mut toihan käyttäytyy ihan ku pentu!" Jep. Mr. Juippi-miehellä piisaa energiaa, se on mahtikoira vaikka usein vituttaakin viedä sitä ulos kesken aamu-unien. Se on mun bestis. Jäbä on kattellu Kallio-vuodet, Itä-Pasilan, Oravannahkatorin ja Olarin ihan lungisti. Sinä päivänä kun tuo koira haudataan, niin aion itkeä aika paljon. Hyvä tyyppi.

Hei, huomenna ei lähetä Savon sydänmaille vuan kahtellahan jiäkiakko-ottelu suorana Daviston screeniltä! Minähän kahtelen sen tiskin takaa, palvelen takuuvarmalla hymyllä ja jännitän jokaista sekuntia! Paitsioita paheksun (ellei ne tuu KalPan toimesta), jäähyjä kritisoin, koska "DUMARI ON SEEPRA!! PUUSILMÄ!" ja maaleja hurraan peruskysymyksellä: Kuka päästi koirat ulos? Kuka sen teki? Ja miksi? Eikös koirien pitäisi olla talutushihnassa? Flexi? Ei kannata antaa niiden olla vapaina, ellei olla metässä. Mutta hei, jos on pakottava tarve päästää ne koirat ulos, niin Bluesin  pelaajat, tehkää se. TACK


Pastaa, pestoo ja päärynäsiideriä

Koska "Moi!" olis jotenkin niin laimea aloitus tällaisena päivänä niin aloitankin vaikkapa huutamalla, että ESPOOOO ON SININEN! KYLLÄ! KOHTA ON KOKO SUOMI SININEN! ESPOON BLUES! TAPIOLAN JÄÄNEEKERIT! POIKA SAUNOO JA NYT RILLATAAN!

Mä tiesin tän. Samalla tavalla kuin viime keväänä tuli sellanen fiilis sinä yhtenä sunnuntaina, kun olin ottanut pari päivää putkeen kuperkeikkalimonadia (huikea sana, pakko varastaa tähän) ja sydän hakkas niin, ettei hennonnut edes Alepaan kontata ja sit tuli se fiilis, että tänään Suomi voittaa maailmanmestaruuden. Sit, kun mä sen tiesin niin oli aika helppoa katsoa se matsi loppuun. Kyllä jääkiekko on jumalauta, se on hienoa. On se. Mikä muu kuin Seppo Taalasmaa tai Frontside Ollie yhdistäis ihmisiä nyt, kun meillä ei ole sotaakaan. Huomenna mennään Kuopijoon (tai no mä en mene Savoon kyllä samoista periaatteista kuin en mene Itä-Helsinkiinkään) ja puhalletaan rantapalloja niin, että taju lähtee! Blues on kyllä just noin perusespoolainen, että se on ihan paska ja sit se on vielä enemmän paska ja sit, kun ne vihdoin ja viimein loppumetreillä tajuaa, että ei helevetti myö hävitään, ku ollaan näin paskoja nii sitte ne alkaa pelaamaan.

Tunnistan saman perusespoolaisuuden itsessänikin, OHO! Tampereen kirjoitusreissu meni niinkin antoisasti, että maanantaina pelasin Angry Birdsia/ä ja sain lapsenomaisesti lohduttomat itkuraivarit, kun musta ei tuu mitään ja mulla on niin vaikeeta. Tiistaina olin kasvanut jo teini-ikään ja päivä menikin uhoamista seuranneen luovuttamisen merkeissä, että mä en enää kirjoita. Ikinä. Mitään. Ihan sama. Millään ei ole mitään väliä. Keskiviikkona kirjoitin kaikki paitsi yhden tehtävän valmiiksi. Torstaina kirjoitin sen yhden tehtävän. Perjantaina tulostin ne, totesin, että surkiaa on, mutta siinä ne nyt sitten on. Sitten matkustin junalla Helsinkiin ja oon ollut siitä asti helvetin huonolla tuulella. JEE! Tänään pitäis vielä puhua aprillia kahen minuutin verran videolle ja sit tapella se jotenkin deeveedeelle ja sit mä voinkin huomenna tai ylihuomenna kiikuttaa ne Bulevardille ja ottaa vaikka päikkärit. Tai pitää vaikka tunnin ajan hauskaa. Tai ehkä kaks tuntia. Huh.

Vaan mutta onhan meillä täällä hauskaa piisannut; saatiin jopa kahdelta blogilta tunnustusta ja sehän jos mikä tuntuu aivan siis megakreisiltä, melkein skifiltä.Toisesta saatiin jopa semmoinen plakaatti, jossa lukee, että Kaunis blogi. Huh. Pakko lainata toistakin hienoa lausahdusta tähän, että juuh, me syödään meikkiä, että oltais edes sisäisesti kauniita. Otamme siis kohteliaisuudet vastaan - sattumalta näin aprillipäivänä - nöyrästi ja sinisilmäisesti ja lähetämme virtuaaliyläfemmat Tiinalle ja -kummitus-tädille! SLAP*

Kummityttö täyttää tänään 3 vee. On se jännää miten lapset kasvaa ja vuosia tulee, mutta itse en ole vanhentunut päivääkään. Sen kunniaksi vedin törkeät sokerihumalat. Huh. Tänään mennään otsikon menulla. Toinen huh. Somersbyn päärynäsiideri on ehkä ensteks parasta.

ÄÄÄÄÄÄ! Nyt tuli taas ongelma ton kameran kanssa. Pitää lopettaa ja ottaa jotkut tappokilarit tähän väliin. Heippis! Voimaa!



Kauko