perjantai 28. syyskuuta 2012

Aamun avaus

Mitä äijät? Mikä boogie?

Ei oo niin mitään asiaa, mut hyvällä fiiliksellä, vaikka viikonloppu meneekin sorvin ääressä. Näyttely loppuu ihan ihan ihan just ja tulee taas valoa pimeyteen. Maalataan valkoseks seinää ja pakataan myyräihmisten releet ja myydään ne kirpparilla. Ihan parasta. Oon huomannut, että ihan sama mikä näyttely on kyseessä niin viimeisen viikon on kypsempi kuin mun täydellisesti kypsynyt avokado eilen ja ihan sama kuinka hienoja ajatuksia on teosten takana niin äkkiä nyt ne helvettiin mun naaman eestä, yhtään ei kestä. En ymmärrä miten kestäisin olla vaikka Atskissa tai jossai vakinaisten kokoelmien museoissa hommissa ja katsomaan samoja juttuja vuosia, kuukausia.

Jooh! Kaukon kokeileva keittiö, sitähän te ootte kaivanneet, ettekö vaan ookin? OOTTE! No en mä mitään niin kokeillu, mutta duunin jälkimainingeissa eilen mietin mitä kotona on ja totesin, että siellä on avokado. Totta, jääkaapissa on homehtuneita mustikoita ja kuukaus pari sitten puoliks juotu Karhu-tölkki ja jotai thaikkusoossia. Nyt se Mara tulee huutelemaan, että heitä nyt ne mustikat menee sieltä ja onko se ny vaikea kippaa joku vajaa kalja viemäriin, joten sanon vaan, että RELAX, take a taco! Tico tico! Arvaatteko siis mitä syyään?

Nyt ei tuu sittenkään reseptiä, koska kaikkihan ny osaa jauheNlihaa paistaa, jotenka lihatsipulitpaprikat pannulle ja sillä aikaa vähän kuulkaa salaaddia, kurkkua, fetaa ja herneenversoja kippoon laitatte ja se avokado.. Se avokado kuulkaa. Jos se on oikeasti täydellisesti kypsynyt niin pystysuunnassa kevyesti veitsi ympäri ja kivi plopsahtaa itekseen ja sit vaan peukuilla vedät kuoren ja syötävän välistä pituussuunnassa niin saat koko mehevän hetelmän sieltä irti melkee pyhällä hengellä. Sit pilkot sellasia pikkurillin kokosia suikaleita ja heittelet höyryävän tacon päälle ja paat soimaan jotai mehikorämpytystä ja huutelet OMG! TICO TICO! jokaisella puraisulla.

Oon jokseenkin selvinnyt tosta edellistekstiä painostaneesta synkästä moraalifilosofiastani, ja vaikka edelleen olen samaa mieltä ja allekirjoitan kaiken niin oon kääntänyt katseeni omaan vastuullisuuteeni ja kaikin puolin muutenkin omaan napaan ja siinähän sitä katseltavaa piisaa. Mun napa on varmaan irrotettu jollain virkkuukoukulla, se on kuulkaa syvä ku kyläkaivo. Ainaski puolikas sormi menee sinne. Vaan enpä miten olis, jos olis ihan fitti sikspäkki, että oisko navan reunat sitte niin korkeella. Must on hassua, että bipolaarinen tarkoittaa kaksnapaisuutta. Mut kai ne sellaset ihmiset onkin vähän sellasia, että yhtenä hetkenä oot Etelämantereella ja toisena Grönlannissa. Että missä helvetissä ne kirahvit on? Mulle sanottiin, että täällä näkee kirahveja?!

Mitä omaan vastuullisuuteen tulee niin puin takin päälle ja jaksoin mennä kauppaan. Molemmat kannatti. Kaupantäti sanoi, että tosi kiva takki. Eikä tarvii enää pyyhkii persettäkään nenäliinoilla. Eikä sen puoleen paljo nenääkään, koska flunssakin helpottaa! Kaikki hyvin!
APUA! Mun piti antaa kaikkia kulttuurivinkkejä, mutta enhän mä nyt taas ehdi. Ehkä illalla vinkkaan, jos ehdin.

Hei nyt täytyy vielä kuppi kahvii äkkiä ja laittasko ihan maaliaki naamaan perjantain kunniaks? Joku fiilistelybiisi tähän vielä, eiks niin?



Huippuviikendiä koko miljardipäiselle lukijakunnalle!

rakkaudella,
Kauko





tiistai 25. syyskuuta 2012

Ekin kuulumisia. Moi.

Yo! Anteeks! Minä moi! Eki!

Naisellisella viiveellä, koska oon niin monesti aloittanut uuden tekstin, jopa innostunut ja tursunnut ideoita muuuut siiit... KOSH! Ei vaan irtoo. Ei, vaikka sanottavaa on. Ja silloin ei kantsi yrittää mitään. Enkä oo mikään meitsi eli Himmein! En reppaa niinku Lil Wayne, you know.

Viimeisimmät ajat on menneet pohtiessa sitä ja tätä ja ihan vähän totakin. Mut naisellisesti tietysti eniten miehiä. Koska miksei? Miksei tämmönen reilu parikymppinen (kröhöm) vesimiesfligu POHTIS miehiä ja yleisesti asioita, jotka eivät missään nimessä muutu pohtimalla, vaan ihan rehdillä tekemisellä.
Mut hei, draamaa omaan pieneen mieleeni!

Kaiken muun itsesäälin sävyttämän mies-stoorin rinnalla olen varuiksi syyttänyt lapsuuttani. Ja ikävöinyt sitä. Tulin myös siihen tulokseen, et ikävöin lapsuutta, koska sitä ei voi saada takas =draamaa.

Mut hei, enough of this shit! On ollu ihan paskaa, mut luojan kiitos sen rinnalla myös kaikkea mahtavaa!

Juu en oo sahannu kanaani, koska sitä EI OLE! Ah, pitänee pakottaa tyyppi automatkalle hakemaan uudet kanakilot pakkaseen. MUTTA ja tää on hienoa! Lukekaa ni uskotte:

Suunniteltiin toissakertasta Ruokaklubia väsyneesti ja vähän sillai, et njää. Pitäiskö tilaa kinkkii ja pizzaa? Vai pitäiskö duunaa jotain niin tylsää ku lihamureke? Hmm.
Okei, lihamureke se on. Lupauduin kauppaan, koska miehillä on tapana pilata maailma ja tässä tapauksessa myös lihamureke.
Mitään miettimättä ainekset haltuun ja eiku kokkailemaan tyypin supersiistiin keittiöön! Otin varuiks mukaani pötkön mallisen uunivuoan, koska murekehan on semmonen pötkö. ....Eiks oo? Se on semmonen sika-naudasta duunattu pötkö. SE ON!

Tyyppi tietysti muotoili sen levyks.

Levyks?!

Lihalevy oli tosiasia.

Minä, Eki, kotikokkien kuningatar, lähiöiden leipurimestari söin lihalevyä. Ja timjami-perunoita. Olihan se hyvää.

Tyyppi on vakava. Sen vitsitkin on vakavia ja tekstiviestit artikuloituja. On se hassu silti.
Lihalevy yllätti sillai "Oho!", mut kun katsottiin somasti sylikkäin sen sohvalla Ruandan kansanmurhasta kertovaa elokuvaa, ja se viittas niihin kapinallisiin:

Tyyppi: "Miks noi ugga buggat ei oo viel hyökännyt?"
Eki: -Sanoitsä just ugga bugga?
Tyyppi: "Onks sil mitään väliä?"
Eki: -Sä sanoit ugga bugga.

Uskotteko, että nauroin rakennusinsinöörin heitolle, vaikka koin olevani huono länsimaalainen, niin paljon, et piti väkisin lopettaa hysteriakohtaus?

Elämä on välillä paskaa, mut voi miten noi hyvät hetket yllättää. Huh, huomenna kokkailemaan Viimeinkin-Raskaana-Taas-siskolle. Ja sit tyypille.


Sä oot vastuussa!

TROLOLOO ja TRÖÖT!

Terveisiä Flunssasta. Taas. Voin nyt kaksi flunssaa, keuhkoputkentulehduksen ja korvatulehduksen kuukauden sisään sairastaneena todeta, että vittu mitä paskaa tai vaihtoehtoisesti, että jotain tarttis nyt tehdä.

Flunssassahan on tunnetusti aikaa kelailla asioita ja sitä on tehnyt Kaukokin kuulkaa ihan viikonlopusta lähtien ne hetket, joita ei itke itsesääliään, kun kaikki kiva peruuntuu tai niistä tai yski tai jotain. Kelailun myrskynsilmässä on pyörinyt vahvasti vastuu- ja vauva-asiat. Nehän ei - luojan kiitos - sulje toisiaan pois, koska muuten ois nuppi taas enemmän sekaisin ajattelusta. Huomasitteko pienen uskisblogi-viittauksen tossa? Aika siistii, vai?

Vastuujuttuja oon tietty kelannu just siltä kantilta, että on flunssa. Pyöräilin männä viikolla LÄHIÖSTÄ EIRAN kautta KESKUSTAAN ilman takkia. ILMAN TAKKIA, VIT*N URPÅ! Jos partsilla on lämmin kun aurinko paistaa kivasti sisään lasitettuun koppiin niin se ei todellakaan oo sama asia kuin 18 kilometriä merenrantaväylää siinä ohuessa kiinalaislapsen kutomassa mukaneuleessa just sen harmaan pilven alla, joka liikkuu samaa tahtia samaan suuntaan koko matkan.

Vittu. Että. Paleli.

Ketä siis voin syyttää? En aina muista pestä käsiä. En syö tarpeeksi vitamiineja. En juo tarpeeksi. (En muuten juokaan. Työn täyspäiväistymisen myötä multa on kadonnut viikonloput ja musta on tullut ahne vapaapäivieni suhteen enkä halua tuhlata niitä krapulaan. Siistiä? Noloa?) Poltan tupakkaa. Poltan tosi paljon tupakkaa. Nytkin pitää muuten keskeyttää tää kirjoittaminen, koska täytyy mennä ostamaan tupakkaa. En urheile kovinkaan säännöllisesti tai tavoitteellisesti. ENKÄ OSAA PUKEUTUA VUODENAJAN VAATIMALLA TAVALLA. En jumalauta osaa. 27-vuotiaana valkkaa vieläkin toisinaan vaatteitani seuraavin metodein

  • mikä näyttää kivalta. 
  • mikä tuntuu kivalta.
  • mitä sattuu käteen,
kun valinta pitäisi tehdä vastaamalla seuraaviin kysymyksiin

  • minkälaiset vaatteet sopivat päiväsi sisältöön
  • minkälainen ilma ulkona on
  • tarvitsetko sateenvarjoa tai kumisaappaita
  • tarvitsetko aurinkolaseja
  • onko työkengät 
  • menetkö työn jälkeen uimaan tai jumppaan
  • TARVITSETKO MAHDOLLISESTI TAKKIA
  • ovatko vaatteesi puhtaat
  • ovatko vaatteesi ehjät
  • ovatko vaatteesi oikean kokoiset
ja varmaan arvaattekin miten olen päätynyt pohtimaan vastuuta itsestäni ja koska paljastin ikäni niin on varmaan jokseenkin luonnollista myös alkaa tässä iässä kelailemaan jonkin verran niitäkin juttuja, että ottaisi vastuun toisesta ihmisestä. Voitte varmaan aika helposti arvata mihin tulokseen olen parissa päivässä tullut ynnätessäni vastuukäsityksiäni ja jälkeläisten hankintaa. TSÄDÄM! Not in a million years.. No, actually, maybe just in a million years from now..

Sattuipa taannoin, että kuulin erään puolitutun pariskunnan saaneen perheenlisäystä. Tuoreista vanhemmista toinen on alkoholisti, jonka sairaus kerta toisensa jälkeen saa hänet unohtamaan kaiken muun elämässään ja katoamaan hevonhelvettiin ja käyttäytymään väkivaltaisesti. Toinen on sitten se, joka uskoo jokaisen reissun jälki-itkuissa, että nyt se muuttuu oikeasti ja nyt kaikki muuttuu. Nyt se muuttuu, kun hankitaan koira. Oho, ei muutukaan. No nyt se muuttuu ainakin, kun hankitaan lapsi. Sanoin jo ennen kuin mitkään merkit antoivat siunauksensa sille, että Kauko ei vaan oo ikinä väärässä, että nyt kandee alkaa lukemaan sosiaalipsykologiaa tai muuta vastaavaa, koska just tällaiset kaavamaisesti toimivat vitun undulaatit takaavat sen, että terapeutteja tarvitaan jatkossa aina vaan enemmän. Mä en vaan mitenkään voi onnitella sellaisia ihmisiä lisääntymisestä, jotka eivät pysty pitämään edes itsestään huolta. En vaan saatana pysty. Jotkut lapset pitäis jättää tekemättä. Okei, mun oikeudentajulla about kaikki maailman lapset pitäis jättää tekemättä, mutta tuskin oon siinäkään ihan hirveän väärässä noin niinku prosentuaalisesti.

Mä en vaan pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa makaan synnytyslaitoksella yksin ilman, että tuore isä ottais mitään yhteyttä, koska varpajaiset. Tai että mun lapsen ristiäisissä sylikummi jättäis tulematta paikalle, koska putka.

Joo ei. Ei tuu kauppoja.

Mut näähän on just sellaisia sanoja, joita ei sais kirjottaa tai sanoa ääneen, koska joku voi loukkaantua. Humanismi on mennyt niin överiksi, että ihmiskunta jo kompuroi siihen. Kelatkaa esim. kuinka paljon massia menee todella vaikeasti kehitysvammaisten lasten hoitoon ilman lupausta siitä, että ne tulee näkemään edes kymmenvuotispäiväänsä tai maksamaan penniäkään veroja ikinä. Joskus muutama kymmenen vuotta sitten kehitysvammaisten välinen lisääntyminen oli kiellettyä ja kehitysvammaisia steriloitiin. Saan varmaan niin järjettömän ruman leiman otsaani sanoessani, että mun mielestä tää käytäntö oli ihan oikein. Jos mä saisin tietää odottavani lasta, jonka henkinen ja fyysinen kehitys ei ikinä nousisi lapsen tasolta mihinkään, mä tekisin kaikkeni, että saisin sellaisen raskauden keskeytettyä. Jos kyse olis pelkästä fyysisestä rajoitteesta niin harkitsisin asiaa, mutta silloinkin vakavasti, koska miten helvetissä sä opetat lapselle, että se on tasa-arvoinen muiden kanssa ja ihan samalla viivalla, kun näkeehän sen sokeakin otsallaan, ettei näin ole? Jos musta joskus tulee ihan vihannes niin ei muuta ku letkut irti niin säästyy nekin massit ja joku syrjäytynyt voi sit viikonlopun verran elää herroiks ja tarjota kierroksen ja suhata taksilla.

Oho! Tulipahan julistus. Puran loput sitte myöhemmin tänään vaikkapa mun omalle terapeutille, joten soronoo! Pääsette pälkähästä. Flunssan vika. Ei tarvii kutsua nettipoliisia. Kaikki tekstissä mainitut henkilöt ovat kuvitteellisia eivätkä mitenkään peilaa todellisuutta. Muistakaa pukea lämpimästi päälle! Siellä on syksy!



Syysterveisin,
Kauko

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

MAKE YOUR CHOICE

Make your choice!

Koiravahtina täällä Tapiolan auringon alla. Stockmannilta ostettuja herkkuja. Iltainen kävely Westendin rantaan. Kaukolle soitettu tunnin puhelu, joka alkoi ja loppui Hyvää Päivää-juomaan.
Röökiä piisaa ja asiat on hyvin.

Jotta olisin hyvä tytär, lupauduin/tarjouduin äitille koiravahdiksi, koska näinollen äiti pääsee treffeille (yök), itse pääsen pois kodista (vaikka rakastan sitä) ja kaikki olisivat onnellisia (vaikka vihaan sitä)

Juu, onnellisuutta vaikka isi joutui maksumieheksi lainanlyhennyksiin ja vuokranrippeisiin. Perus työtön. 

Kaikki meni hyvin. Itseasiassa niin hyvin, että puhuin Kaukon kanssa tunnin puhelimessa kertoen ja todeten, että onnellisuus on hyvä asia ja tässä sitä nyt ollaan. Minä, Eki, olen tyytyväinen kaikkeen nyt just tällä hetkellä. Samaan aikaan toisaalla Kauko vähän vittuuntui velvollisuuksistaan, mutta kaiken kaikkiaan:

OLI HETKI JOLLOIN SEKÄ KAUKO ETTÄ EKI VOI HYVIN.

Näen jo otsikot: "Missä sinä olit kun sekä Kauko että Eki voi hyvin?" Kerro tarinasi, IS maksaa nasevimmille stooreille!

Kävin eilen Ruokaklubilla. Tukka oli kivasti, tuoksuin hyvältä, ruoka oli hyvää, seura oli paidatonta = kaikki hyvin. Hyvää.
Vittu mikä sana! 'Mitä kuuluu?' -Nooo, ihan hyvää.
Vaik just kaks minuuttia sitten ois faija kuollut, vatsasyöpä diagnosoitu ja luottotiedot menny. Ihan hyvää!

Mullekin kuuluu ihan hyvää! Olihan mulla hyvä päivä ja totesin Kaukolle ääneen, että tyypin kanssa meillä on jotain maagista menossa, koska ollaan oltu toisillemme uskollisia jo vuoden vaikkei seukata! Ja katsoessani Ruandan kansanmurhasta kertovaa elokuvaa sain semmoset naurut että! ..että olen huono, länsimaalainen ihminen.

Sit soitti aarre. Pahoitellakseen tökeröä käytöstään, 'anteeks, et oli ollu ku perseeseen ammuttu karhu'. Huono viikko.
Uskotteko, että just kun olin päättänyt, että tyypin kanssa meillä on toimiva juttu ja asiat on hyvin, puhuttiin aarteen kanssa meistä?
Siis meistä, jutusta, joka on ollut vireillä jo kohta kymmenen vuotta, mutta koska asianajajina on kaltaisemme kaks no joo-ihmistä, puhuimme asiasta, joka raukeaa näytön puutteeseen, sillä murha ei vanhene koskaan; parisuhdedilemmat kuulemma joskus. Vai mitä ihmettä?

Lupasin kaapata koirat följyyn ja pohtia asiaa. Ihan mikä vaan pieni idea meidän tilanteen määrittelemiseksi  tekisi hyvää, koska ainakin olis jotain mitä työstää. Ei sitä vitun iänikuista soutu-huopa-liikettä. Eih. Mulla loppuu voimat.

Juu, kaappasin koirat följyyn, käveltiin oikein Westendin rannoille, koska meri rauhottaa.

Istuksin siellä rauhassa. Sit päätin soittaa mutsille; äidit tietää!

Saatiin aikaseks oikein kunnon lapsuudentrauma-tappelu. Onneksi lopuksi todettiin rakastavamme toisiamme, koska muuten ois semiorpo-olo.

Soitin varuiksi myös tyypille. Täynnä uhoa ja naisenergiaa valmiina lopettamaan tän pelleilyn, koska mulla ois elämä elettävänä aarteen kanssa!

Äh, se tykkää musta. Tyyppi siis. Se jopa lohdutti mua, kun nöyränä pahoittelin purkauksiani! Se lohdutti ihan ku faija vois lohdutella. Koska oidipaalisuus. Freud. You know.

Aarre?

Niin.

Eki



-e.k.i.

.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Mitä mun naapurille kuuluu?

On se kuulkaa jätkät sillä viisiin, että jos me, Kauko ja Eki, ei ite kirjoteta tätä blogia ja tämän valtaisaan menestykseen kiinnitetä huomiota tai suurta välittämistä niin ei tää homma kuulkaa toimi! Tää koko Bloggerin ohjelmisto on niin vanhanaikainen ja takapajuinen, että ei tää blogiraukka itse itseään osaa kirjoittaa, vaikka olen sitä odottanut jo ties monettako päivää, viikkoa, kuukautta.. Voi jumalauta, mä olen odottanut sitä ensimmäisestä kirjoituksesta alkaen. Ollapa blogi, joka kirjoittaisi itse itsensä! Parempaa olisi vain, että olisi esim. kaksi blogia, jotka kirjoittaisivat itse itseään. Tai kolme! Tai jos niitä kaikkia blogeja lukisi Paris Hilton! Tai jokaisessa kirjoituksessa olisi kuva Jack Bauerista tai Vesa Keskisestä! Tai niiden yhteiskuva! Mä hajoon! Toi ajatushan on ihan irti! IRTI!

Mitä kuuluu mulle?

Metamorfoosi kaivoksissa eläväksi myyräihmiseksi on hyvällä mallilla, kiitos tämänhetkisen näyttelyn, jossa on pimeää kuin mörön perseessä. Kahdeksan tuntia päivässä ilman päivänvaloa tekee tosi skifin fiiliksen. Oon jopa alkanut kävellä töihin ja takas, että saisin nautittua edes minimiannoksen happea ja d-vitamiinia päivässä. Järkyttävää ennen kaikkea siksi, että minä vihaan kävelyä. Ja juoksemista... mikä sinänsä herättää myös sisäisiä ristiriitoja ja tietynlaista kyseenalaistamista, koska olen aloittanut tällä viikolla myös juoksukoulun. Lintsasin tosin eilen torstaina jo ensimmäisen kerran ensimmäisen viikon ohjelmasta, joten startti on vahva kuin vasen jalkani.

Maksimoidakseni varmasti ahdistuksen ajan riittämättömyydestä ja yliarvioidessani oman jaksamiseni rajat kävin ostamassa myös uimahalli-/salikortin sekä sovin duunikaverin kanssa ilmoittautuvani aikidon alkeiskurssille lokakuun puolesta välistä eteenpäin, joten BUJAKAAA ja NUNCHAKALAGAA ja YIPPIYAPPIJEEJEEMATÖRFAKÖRS vaan teillekin, joilla riittää aikaa perheelle, työlle, ystäville ja poika-/tyttöystäville. Itse tulen olemaan korviani myöten kalenterin sisässä kaikki ne hetket kun en ole harrastamassa tai esim puhtaasti ihan helvetin kusessa aikatauluttamiseni kanssa.

Niin, eikä tää bloginperkelekään osaa itseään kirjoittaa.

Ah, joku kaipailikin jo reportaasia rakkaasta naapuristani. Kännissä siellä ollaan ja meuhkataan. Nyt se oli pari päivää hiljaa tuossa, mutta juoppoäijät ördäsivät siinä sen ikkunan alla keskellä yötä, että ota sissään, tultuaan ensin rautaportista ali? läpi? yli? en tiedä miten, mutta ilman avaimia ja saatananmoisella rytinällä. Mä heräsin kyllä, mutta naapurin muija ei. Toivoin salaa, että olisko peräti taivaan isä (uskisblogi!) ottanu sen jo tykö ja päästäny ajasta iäisyyteen, mut vissiin ei nimittäin maanantaina, ainoana vapaapäivänäni, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa, kello kuudelta aamulla se pani levyn käyntiin ja huusi siellä puolitoista tuntia putkeen, että vittusaatana on maanantaiaamu. Vittusaatana. 90minuuttia. Isännöitsijä ei katso tärkeäksi edelleenkään vastata mihinkään sähköposteihin, joten en sille niitä lähetä. Katselen sivusilmällä asuntoja ja odotan tapaavani isännöitsijän tulevassa lukkojen vaihto ja avainten luovutus-tilaisuudessa. Paan sen mun kämppään asumaan viikoks enkä vastaa sen posteihin.

Mut Kaukon peruskuulumiset lyhennettynä on, että täs on nyt ollu vähän kaikenlaista. Huomenna saattaa olla että riipasen kännin. Huh.

rakkaudella,
Kauko

ps. ehkä J-manille joku pieni loppukehu, kun se on jaksaa pitää Kaukoa ruoassa ja rakkaudessa. lässytilässytilässynlää.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kauko is at Traumapoli.

Töitä piisaa. Niin itsetutkiskelun kuin leivän teon parissa. Terapeutti melkein itkee puolestani odottaessaan neljättä vuotta minun itkuani. Ehämmä nyt kehtaa siellä vollaa. Pitäis surra vanhoja asioita, kuolleita läheisiä, kun ei silloin joskus ehtinyt. No, nyt ei ois aikaa, mutta oon mä silti kahlannut koko valokuvahistoriani läpi tossa lattialla ja miettinyt, että mitä vittuu tapahtui? Mitä mulle on tapahtunut? Missä vaiheessa mä lopullisesti hukkasin itseni? Välil itkettää, välil naurattaa. Kyl tää tästä. Pitää nyt löytää sit aikaa suremiseen. Tsori vaan, että blogi kärsii siitä, etten ole juuri koskaan tuntenut mitään suurempaa luomisen tuskaa. Palataan.




Kelailija-Kauko

maanantai 3. syyskuuta 2012

Hyvää tuulta

Hui!

Mulla on muistilippulaput lapsuuden traumoista ja ken tietää, josko niistäkin kirjoittelisin. Mut nyt ei voi. Nyt on niin hyvä meno, että heikompia ja mua hirvittää.

En tiedä, tää hela viikko on ollut voittoa voiton perään. Eih, en ole voittanut lotossa eli en oo varannut meille kaikille Kuuba-lomaa, mutta hei! Sentään jaan idiootimaista hymyäni! Voitto.. sekin.. kai?

Eli toisin sanoen, nyt ajattelin jakaa Charlie Sheenin innoittamaa "winning!"-mentaliteettia.

Sunnuntaina vedin oikeesti vaan pienet sievät, joiden innoittamana terdeltä suoraan tyypille toteamaan oma pikku hiprakkuus ja se, et ei vaan oo kivaa. Meinasin telottaa yöuneni pohtimalla miksei tyypin kanssa ollut kivaa. Sit hogasin: 'Ah, ne "pari" tuoppia.'

Maanantaisin toimitaan. Se on viikon eka päivä, eli luulis, että virtaa piisaa!
Kostoksi kaikista ennakkoluuloista meni KELAan valmiina haukkumaan ne kaikki, mutta koska elämme terroristien kulta-aikaa, jätin sanomatta mieltäni painavat "Ookoo! Tuon ne puuttuvat liitteet ja sen puuttuvan pommin!"-lausahdukset. SUPO ois nihkee vieras. Ei mulla oo kahviakaan.

Tiistaina jatketaan siitä, mihin maanantaina on jääty. Eli paperinkeräysauton lastin kippaamisella Kelalle. Hyötyliikuntaa kun kävelee koiran kanssa väliä Olari-Tapiola. Ja Kelalle paperihaavatuoksuiset terkut!

Keskiviikkona herää. Juo kahvia että oikeesti herää, tsekkaa puhkan: Ei mitään. Tsekkaa facebookin, ei salee mitään. VAAN ON!
Hui! Multa pyydettiin kutsun kirjoittaminen, koska osaan kuulemma olla hassu ja kaiken lisäks vielä kirjottaa. Punastuin ja lupauduin.
Nyt on luonnos maailmalla, we'll see how well it scores.

Meillä oli tyypin kaa ruokaklubin tapaaminen. Se meni hyvin.
Mut vielä paremmin meni seuraavan päivän työttömien päiväretki, joka vaan veny ja veny.
Mun piti mennä sen luo päiväkahveille, yhtäkkiä kuljettiinkin ympäri Olaria multaa ja kukkapurkkeja metsästäen.
Perus puuhastelua; vaihdetaan huonekasveille mullat ja juodaan kahvit.Sen verran olin skarppina, että huomasin tyypin varpaiden liikkuvan villisti hänen ollessa keskittynyt mullan kippaamiseen. KIELI KESKELLÄ SUUTA sai ihan uuden merkityksen!

Hullusti aloin jo keskiviikkona skitsoilemaan kevyesti rahattomuudestani yrittäessäni kalastella työvuoroja. Koska jos ei rahaa ni khamoon? Mitä sit?

No sit esim kaappien ja pakastimen tonkimista. Kunhan röökiä piisaa, ni ei täs midistä.

Aarteen kanssa sovittiin treffit, jotka muuttuikin keilailuksi seitsemän hengen kesken. Mukaan mahtui myös siskontyttö, jonka kanssa vahingossa vietettiin laatuaikaa. Sydän!

Vielä lauantaina istuin kylpyammeessa ja mietin, et ookoo, tää viikko on ollut ihan vitun hyvä ja mä lähden kohta keilaamaan, mutta ulkona sataa. Äh, kastun.
Sit soittaakin isosisko, et mennääks yhtä matkaa? Tuun autolla.

Oikeesti, tällä viikolla mua on pyydetty treffeille, oon elänyt minimituloilla ja selvinnyt, nähnyt siskoja, tyyppiä, aarretta, iskää, ja tullut viimeiseksi piirakkakilpailun neljännessä osakilpailussa!

Uskotteko, että mielessäni sain tän puettua kauniimpiin sanoihin ja tehokkaampiin kielikuviin, mutta nyt ei tarvi.

Ihan vitun hyvä meininki. Don't make me cry.




Eki