keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Nahkatakki on kuollut! Kauan eläköön Untuvatakki!

Pispala. 
Tuo kahden järven kimalteessa kylpevä Tampereen helmi. Ainoa paikka maailmassa, missä voit haistaa samaan aikaan Roger Rabbit-mehujään, just sen jossa on sitä hyytelöä sisällä, ja perus savupiipun, just sen vanhanaikaisen, kun vaari siellä saunaa lämmittää ja sahtia ryyppää.

Tuo paikka, jossa kahvi maistuu aina vähän pahemmalle. Oikeasti, äidin keittämä kahvi on aika syvältä, vaikka ollaan tehty tieteellinen tutkimus ja keitetty samaan aikaan samalla keittimellä ja samoilla määrillä ja veden lämpötiloilla. Tän on pakko olla psyykkistä..

Aamulla suoritetut umpihankivenyttelyt uudessa untuvatakissa, joka tuntuu ihan siltä kuin olisi koko ajan makuupussissa. Walkin' down the good old memory lane - minäkin olin joskus partiolainen. Sittemmin olen niin vieraantunut luonnosta, etten varmaan tunnistaisi karhua, vaikka se tuijottaisi suoraan silmiin.. Ehkäpä sittenkin, onhan se tuttu eläin olutpullon etiketistä.

Untuvatakille tuli hintaa. Tunnesiteellisesti ja rahallisesti. Äiti hoiti rahallisen osuuden, koska olemmehan espoolaisia aka helvetin rikkaita ja ruskettuneita finskasvenskaa puhuvia purjehduskengissä lerhailevia fortumilaisia. Tunnesiteellisesti minä maksoin mielestäni kovemman hinnan, koska ehtona uuden takin saamiselle oli heittää vanha "nahkatakki" roskiin. Terveisiä vaan sinne turvakotiin, että näin todellakin tapahtui. Viime aikoina (vuosina) saamiani kommentteja tästä plusmiinus kymmenvuotiaasta viidentoista euron Henkka-Maukka takista on paljon eikä yksikään niistä ole ollut kovin mairitteleva.

Luoko toi sun takkis uutta nahkaa vai?
Hyi helvetti. 
Toi hilseilee. 
Eihän toi kelpais edes Uffiin.
Meinaatko sä odottaa, että tosta tulee kangastakki? 
Voisitko sä ihan oikeasti heittää ton jo roskiin? 
Lupaa mulle, että heität ton roskiin. 
Et kai sä nyt ihan oikeasti enää käytä tota? 
Miten sulla vieläkin on toi takki - sunhan piti heittää se roskiin? 
Kato mua nyt silmiin ja sano ihan rehelllisesti, että eiks sua ihan oikeasti yhtään hävetä kävellä toi päällä?

Tänä aamuna raskain mielin ja pää painuksissa vein kauan palvelleen ja erittäin rakkaan takkini omassa pussissaan roskiin. Otin siitä pari kuvaa muistoksi ja pidin hiljaisen hetken.

Jos sinulla on vaate, josta pitäisi luopua, voisi hyvänä nyrkkisääntönä pitää juurikin tätä itselleen esitettäviä kysymyksiä: Kelpaisiko tämä vaate vielä Uffiin? Kehtaisinko viedä tämän Uffin laatikkoon? Jos et pysty vastaamaan kysymyksiin KYLLÄ, vaate on jo todennäköisesti siinä kondiksessa, että sen voisi päästää ikuiseen rauhaan. Mitä tästä neuvosta sitten opimme? Se, joka ei osaa, opettaa ja se, joka ei osaa opettaa, opettaa liikuntaa.

Lomailu ja maakuntamatkailu jatkuukoon vielä vuorokauden verran. Tänään on jo ehkä pakko pestä hiukset.

Kauko, nääs.

Luminillailu vol.2, olen mummo vol.4895

Eikä tää liity MILLÄÄN lumeen. Hahhah!

Liittyy siihen, minkä naiset ymmärtänee paremmin kuin miehet. Tai mikäs mä oon arvioimaan, veikkauksia on paljon.

Laskin itselleni hyväntuoksuisen kylvyn, asettelin musat kehiin, laskin tasan kuinka monta röökiä menee, laitoin jopa kynttilän palamaan! Perfecto.

Äh, sit päätti kissa käydä paskalla ja se haju pilas kaiken, koska kissojen vessat on aina lähellä ihmisten vessoja.
SLLLHHHUUURP! sano vesi ja "Vmp!" sano emäntä ja mitä sano kissa?? EI MITÄÄN.

Se meni nukkumaan.

Vittu, oon elänyt just noin paskamaisesti käyttäytyen koko aikuisikäni; ehkäpä ens elämässä oon kissa.


Tähän väliin sais laittaa jonku iki-ihanan kissavideon tai kuvan, mut en salee laita. Kissat on kusipäitä.

Ilmestyskirja, än yy tee nyt, ei vaan NYT!

Me mentiin feisbuukkiin! Tsihihii! Rupee faniks!

Kauko, tuo internetsivujen raavas ja kivikasvoinen rakennusmies, joka aina muistaa tuoda leivän kotiin eikä koskaan valita väsymystä, nälkää, köyhyyttä. Tai jotain. Ihan sama. Yritän virittää tänne joku päivä oikean tykkäysnappulan.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Lunta ja käyttäytymistä

Eki täällä retkahduksen jälkeisiä mölisee.

Nyt voisin antaa tarkan selonteon loppuviikon ja maanantaiaamun jutuista, mutta ohhoh: enpä taida olla siihen itse valmis. Tulevaisuudessa kuitenkin luvassa draamaa. Sillai oikeeta draamaa ja vitullista spiraalia suoraan alaspäin.

Sen verran on kuitenkin pakko sanoa, että siinä on jotain hullun mielipuolisen mustavalkoista hypätä räntäisenä maanantaiaamuna bussiin, matkata läpi ankeiden maisemien ilman musiikinkuuntelua (jossa mulla on selkeä addiktio), miettiä toilailujaan, miettiä KAIKKEA, sykkeen ollessa vielä snadisti korkea, ja tietää olevansa matkalla kotiin, jossa kaikki aiemmin tapahtunut paha on tapahtunut.
Ja sit mennä sinne kotiin, käydä kaupassa, siivota, leipoa leipää ja kutsua aarre syömään. Maata sohvalla asiaa jauhaen, eikä miettiä kaikkia hoitamattomia asioita yhtenä saatanan isona klönttinä, vaan yksittäisinä pikkumurheina, jotka on hoidettavissa. Sillai, et arki on yhtäkkiä kivaa. Ja sen vaan tajuaa. Kerrankin.

Mutta hei, avautumiset sikseen: LUMINILLITYKSET KEHIIN!
 Oikeesti, nykyvanhemmat, OIKEESTI? Eikö enää nykypäivänä opeteta lapsia, että bussi pitää pysäyttää ajoissa? Tai että näin liukkaalla kelillä bussiin ei pidä juosta, eikä varsinkaan sen jälkeen kun on melkein kävellyt sen alle! Oikeesti?!

 Mun teki mieli -mummo kun oon- räpättää muutamallekin teinille julkisesta käyttäytymisestä. Oikeesti, jos tuolla on, niinku Kauko sano se 20cm vapaata jalkakäytävää käytössä, ni te ette vaan voi vallata sitä teidän anorektisillä olemuksillanne ja OMG!-jutuillanne. Ja vinkkinä, jos tunnette itsenne tärkeiksi, ni hakekaa vittu Eduskuntaan; älkää vallatko Sampokujaa. Ja puhukaa pliis bussissa hiljempaa, mua ei kiinnosta teiän s-kirjaimen suhauttelut. Oon maksanut matkani ihan niinku tekin, enkä tuu teidän naaman eteen itkee kuinka "Vietin viime yön Jorvissa letkuissa yhyy"

Pienemmille lapsille: pysäyttäkää bussi ajoissa, koska nää on hieman hankkuloisia kelejä myös sille bussisedälle, ja salettiin ne tuntee jonkunlaista velvollisuudentuntoa jokaista pikkusta bussinodottajaa kohtaan, eikä näinollen voi olla pysäyttämättä. Keskittymiskykyä lapset, keskittymiskykyä.

Ja sille vanhalle harpulle, joka "Odotti niin kauan, jopa lähti kerran pysäkiltä pois, koska bussi oli myöhässä!", niin terkkuja sieltä vanhuspaikalla istuneelta alkkikselta, joka siirtyi lastenvaunupaikalle, koska huomasi moisen periaatevalittajan nousevan linikkaan: Haista sinä paska ja lähde aiemmalla bussilla, jos on noin vitun kiire nillittää.

Jotenkin tässä parissa päivässä on löytänyt asioita, joista olisi syytä valittaa. Olkoon yksi vaikkapa julkinen terveydenhuolto. Missä kohtaa päättäjät kuvittelee säästävänsä, kun ne ottaa rahaa pois terveydenhuollolta? Sossu salettiin maksaa ainakin osan, kun yksi apua tarvinnut, mutta sitä ilman jäänyt delaa, koska "Ikävä kyllä, vuodepaikkoja ei ole"
 Kun mä luovutin vuodepaikkani Jorvissa (koska akuuttia ongelmaa ei ollut) oli mun vuoteeseen kymmenen tulijaa. Kelatkaa. Ja niistä yhdeksän ei saa apua, koska... Koska ei vaan pysty. Pitää säästää.

Pistäähän se vituttaa. Onneks mutsin kaa oltiin samoilla linjoilla, kun molemmat köyhinä käytiin elitistikahveilla tänään Tapiolassa. Oli Cafe au Lait'a ja leivosta. Juma, kyllä köyhä osaa herkutella kun sopiva sauma tulee!

Terapiassa sai purkaa omat päällimmäiset fiilarit. Veikkaan, että vasta vikalla kybäminsasella tajuttiin molemmat mä ja terapeutti kuvio, kuvio, josta myös mutsin kaa puhuttiin citronella-leivosten äärellä: "Oikea tyyppi ympärillä pelastaa"

Kauankohan Eki-tyypillä menee sen tajuamiseen? 9 vuotta? Kauemmin? Mitäh?

Pakko vielä laittaa biisi kun kerran voi!



Eki, joka kissaansa nimipäivän johdosta onniteli sanoilla: "Ai niin, sulla on nimpparit tänään. Onnea!"

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Retkahdus

Alkoholisteilla on ihan omia vertauskuvia dokaamiseen. On "juomatonta viinaa", "käyttämätöntä kenttäkokemusta" ja "tulokkaita".

Tiedättekö sen tunteen, kun on frendien menetyksenkin uhalla luvannut lopettaa, vannonnut, ettei koskaan enää toimi noin hölmösti, parantaa tapansa ja maksaa velkansa? Ja sit ku ei hoida, niin murheilee sitä. Eikä silleen tulipas hölmöiltyä!-tyyliin vaan sillä kesken lähiöbaarin siivouksen tulleen VITTU!-fiiliksen voimin.
 Sillai, et infoo bestistään tapahtuneesta, saa tsempit, soittaa mutsille tunnustaakseen, koittaa hikipäissään hoitaa tän saatanan siivouksen ja aina välillä lyö itteänsä päähän, koska on niin vitun urpo. Lyömisellä tarkoitan napakkaa nyrkiniskua.

Eilinen oli suht paska, noin niinku kaikilla tasoilla. Itseasiassa, kaikki päiväthän tässä on ollu paskoja; eilinen vaan muistutti paskan olemassaolosta.
 Eilen vaan lähti vanhat möröt liikkeelle. Kyllä sen tietää jos mogaa, et jossain vaiheessa se iskee naamaan. Kaikkihan mogaa, mut muiden mogia seuraillessa voi naureskella ja tuumia et onneks en oo tossa. Sit ku ite mogaat ja haluamattas laitat muut paskojen uutisten kertojiks, ni sit sitä ollaankin. Ihan sillä "mitä lääkkeitä mulla on himassa? Ahistaa"-fiiliksillä.

Ja joo, retkahdin. Lupasin kaikille, ennenkaikkea itselleni, etten enää juo. Ja sit join. Joku osa aivoissa oikein kannusti tähän eikä tän näin pitäny mennä!

Mä en oo ehkä aiemmin tajunnut vitutuksen valtaa, koska nyt se yllätti mut.

Asiat on asioita, eikä niistä pitäis ottaa liikaa stressiä ja kaikki mogaa ja näin. Mut vittu et hajottaa omat kusipäisyydet. Vanha-Eki yrittäis löytää selityksiä ja syntipukkeja, uus-Eki ei saa toimia näin.

Varuiks tässä kesken lähiöbaarin siivouksen ja moppien vieressä yritän keksiä hyviä asioita itestäni. Nyt ei tuu mieleen yhtään.

Eki

perjantai 24. helmikuuta 2012

Koti

Seuraa herkkää tilitystä ja lämpöisiä ajatuksia maailman ihanimmasta paikasta.

Koti on maailman tärkein juttu. Mulle se on suorastaan pyhä paikka, jossa voi sulkea kaikki maailman undulaatit ulkopuolelle ja tuijotella ikkunasta ulos. En ole koskaan edes hirveästi ollut mikään bileidenjärkkäilijäihminen, koska mun mielestä ois ihan kamala ajatus, että tänne tulis jengiä kaatelee kaljoja, huutamaan, ördäämään, tappelemaan ja paskomaan mestat ja sitten niille pitäis vielä tehdä boolia ja hoitaa alkuillasta jotain suuhunpantavaa ja loppuillasta parittaa niitä toistensa kanssa aka hoitaa jotain suuhunpantavaa. 

Sellainen 5 ihmistä alkaa olee maksimi vieraissa jo ihan siitäkin syystä, että neliöitä on tässä satavuotiaassa uutukaisessani tasan 23,5. Olen kuitenkin lipsunut vähän tuosta mustavalkoisesta ajattelustani, ehkä johtuen siitä, että a) olen niin vanha ja eltaantunut, etten jaksa lähteä himasta mihinkään vaan mieluummin pyydän tänne tai b) olen sosiaalisesti kehittynyt vuosien varrella ja pystyn haldaamaan jo useamman kuin yhden tai kaksi ihmistä kerralla. 

Spontaanit glögittelyt, jotka Eki feidas miehen takia.

Tosiaan, täällähän on ollut jo rempparyhmä, spontaanit glögittelyt, kokosuku ja muuttomiehet, Mc Taakibörstan Haaviston tukikeikan prepartyt ja vaikka ja ketä kahvilla, kaljalla tai vetämässä kokaiinia mallipoikien pakaroilta. Tää on niin koti kaikessa rähjäisyydessään, että jos mulla olis edes jotenkin vakaa elämäntilanne niin kävelisin pankkiin nauraen ja nostaisin helvetinmoisen lainan ja sitoisin itseni tähän luukkuun tuhansiksi hetkiksi. 

Mistä sitten kodin tunnistaa? En mä tiedä, kai se on, kun kaikki aistit sanoo samaan aikaan HURRAA! tai TSUPTSUP! tai ihan vaan, ET JOO KYL TÄÄ MENEE. Siitä ehkä, että jaksaa sisustaa ja duunaa. Jaksaa silloin tällöin siivota ja suunnitella eikä vaan lyö kamoja sisään ja istu patjalle nurkkaan juomaan viinaa ja kuuntelemaan Irwiniä. Toki, sekin toimii oikealla hetkellä.

Mun kodit kyllä eroaa aika vahvasti näistä sisustusblogien tai muiden lifestyleblogien meiningistä, jotka on täynnä ruskeita punottuja laatikkoja yhdistettynä sormenjäljittömiin kromivehkeisiin ja tyylimustiin tai -valkoisiin hyllyihin sohviin taulutelevisioihin ja niihin perkeleen tähtikuosillisiin koristetyynyihin. Syistä, että a) mä inhoan shoppailua ja sisustamista, b) mä inhoan sellaisia persoonattomia ylisteriilejä Ikea-koteja, joista ei varmaan näe päälle päin ihmisestä, joka siellä asuu, yhtään mitään, c) oon köyhä, sillain niinku, että jos paskantaminen maksais 10senttiä, mun ois ehkä pakko oksentaa.

Mun lähes jokaisella tavaralla ja huonekalulla on tarina tai historia tai ne on löydetty, saatu, dyykattu ja silti tää on ihana koti. Paras. Mistä sain nyt idean tähän aiheeseen, vaikka olin vahvasti suunnitellut koko viikon aiheita shuffleboardista sukupuolivalistukseen? Kenkälaatikoista. Ne on käteviä sisustuksessa, kun ei ole varaa ostaa niitä punottuja paskakoreja jostain Vepsäläisestä kolmensadan euron kappalehintaan. 

Etnies - työkalut
Vans - mausteet
Osiris - riisit, sokerit, jauhot, makaronit ja mitä noit nyt on
(no ei kai mulla nyt oikeesti mitään jauhoja oo, haha, että mä muka leipoisin jotain vai?) 
Spirit - romua, kirjoituksia, vanhoja kortsuja (note to self, don't use)

Näitä piisaa ja mikäs siinä, kun ostat kengät niin saat uuden laatikon tavaroille siin sivussa. Täydellistä. Kaikki menee suunnitelmieni mukaan. Vielä pitäis saada vaikka ja mitä tänne kämppään, mutta en maindaa ja ajan kanssa, koska en ole menossa minnekään. Tänäkään iltana. Siksi istun täällä tiskivuoren vienossa hajussa ja järjestän kuivamuonahyllyäni. Perjantaina. Yksin. Fiilistellen. Tauluja seinille ripotellen. Kaatuneita riisejä imuroiden. Vanhana ja eltaantuneena. Sydän on siellä, missä koti on. 

Vasaraa ja nauloja tositarkoituksella, tänä perjantaina, 
Inno-Kauko




Perjantain kreisibileet

Jaahas, heräsin ennen kelloa. Unia olisin voinut jatkaa, koska ne olivat kivoja. Päivän ensimmäisen katsekontaktin loin "hoitosopimuksen" kanssa. Mitä se tossa pöydällä tekee?! Huuh, kaipa koira ulos ja arkeen.

Arki. Arkiarkiarki. Hei tänäänhän on perjantai! BILEET! Tai sit ei.. Tai on tavallaan, koska pitää hakea mutsilta avaimet, että pääsee huomenna ja sunnuntaina siivoamaan yhtäkin lähiöbaaria muden lähtiessä hautajaisiin. Kreisibileet toisin sanoen. Sunnuntaina onneks parin tunnin päähän Mansehen. NÄÄS!

Hoitosopimusta lueskellessani huomasin pinon muitakin papereita kasattuna pöydälle: lääkeresepti, kelan lomake, palkkakuitti, "mitä on häpeä?"-infon ja ruutupaperille kirjoitettuja päiväkirjahetkiä. NO HUHHUH! Tältä pöydältä pitäisi tarjoilla aamupala, ei story of my lifeä!!
 Oli silti mielenkiintoista lukea "päiväkirjaa" vuodenvaihteesta, yllättäen melko diippii shittii. Varuiks oon kirjottanut ikäänkuin salakielellä itselleni, näinollen voin lukea tuotoksiani, välillä myhäillä ja nyökätä ääneen: "Aa, eli tooooi juttu. Hihhih." ja olla ihan itekseni tässä maailmassa. Mä ja mun stoorit.

Tästä lueskelusta intoutuneena kaivoin esiin vanhan päiväkirjani. Eli siis sen 2009 alotetun, ikälopun.. Koska mikään ei oo niin perjantai-fiilis, ku vanhat angstit kirjotettuna paperille! WUUP WUUP!
 Siellä olikin sit semmosta murheilua, että oksat ja kaikki muukin pois! Testasin just pulssin, että oon elossa, noita masistekstejä lukiessa ei meinaan pitäis olla. Hirrrveetä paatosta ja asioiden listausta! Varuiks oon listannut hautajaisbiisini, tyypit, keistä diggaan, asiat, mitkä olis kiva et joku ottais hoitoon mun häivyttyä etc.
Et haistakaa paska, kaikki teini-emot, kyllä vanhakin osaa!

Näistä kaikista moi-kivaa-aamua-sullekin-fiilareista viisastuin. Jopa siihen malliin, että koiran kanssa metästä tullessa laitoin radion kiinni. Ja ei, tää ei ollut mikään vertauskuva, vaan ihan fakta. En kuunnellut musiikkia viimeisen vartin verran lenkillä. Kuuntelin aura-autoja ja lintuja. Ihan just niinku joku vitun runotyttö.

Aarghh, tänään jos koskaan syön ton spagetin loppuun. Se muuten kävelee tuolta jääkaapista ulos niskojaan nakellen ja talk to the hand-asennetta antaen.

Viikonlopun aamut röissä. Mopin kanssa frendeillään. "Kappas, joku on oksentanut tähän! Siivoanpas!" Onneks sunnuntaina kutsuu lande, nimittäin Tre. Sinne Kaukon kaa näyttää, mistä puutoksesta kärsivä lähiönorsu kusee! Olkaa varuillanne, tapparat ja ilvekset!

Kaiken tän teineilyn lomassa oon myös ollut aikuinen: sähköposti-aikuinen. Oon lähettänyt sähköpostia JA vastannut niihin. Tällä hetkellä suurin murheeni on, että mikähän sen syyskuisen perunaleivän resepti oli..? Ja miks, oi miks, toi saatanan kynsi lohkes nyt?! Nyt pystyn komppaa J.Karjalaista sen 'mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään'-biisissä: "PYHÄÄ VIHAA JA"... sit en muistakaan muita sanoja.

MOI. TEE: EKI


tiistai 21. helmikuuta 2012

Tiistai tunnetta täynnä!

Tiedättekö sen tunteen kun talsii Provinssirockin teltta-alueella sateisena ja kylmänä sunnuntai-aamuna kuuden aikoihin, niillä samoilla silmillä, joilla on vedetty jo pari päivää? Ja seurueeseen kuuluu tyyppi nimeltä Ufo, joka on päivän verran kanniskellut mallinuken jalkaa mukanaan syystä, jota kukaan ei tiedä. Etappina taksitolppa ja luvassa huippujatkot Seinäjoen keskustassa. Tässähän ei sinänsä ole mitään omituista tai yliluonnollista, perusfestarimeininkiä.
Mutta mikä on todennäköisyys, että tuona kalseana kesäkuun aamuna Törnävän hiekkatiellä kävelee hapuilevin askelin vastaan täysin ulkopuolinen tyyppi, kädessään parin metrin keppi, jonka nokassa keikkuu yksinäinen lenkkari?
Mikä on todennäköisyys tähän kohtaamiseen? Jaa'a, tiedän vaan lopputuloksen: Ufo havahtuu puolikoomastaan, vilkaisee lenkkaria, jonka jälkeen luo katseen kengättömään mallinuken jalkaansa ja toteaa: "Mun kenkä!"
Tästä alkaa miekkailu (joka olosuhteista johtuen näyttää hidastetulta elokuvalta, käsivaralla kuvatulta).

Taistelun tuoksinnassa lenkkari putoaa kepinnokasta. Jännitys tiivistyy.

Pienemmillä promilleilla varustettu ulkopuolinen soturi ottaa melkein hallitun puolikyykkyasennon, nappaa lenkkarin kainaloonsa ja keppiä heristellen katoaa viereiseen metsään.

The End.

Ryhtiliike eteni tänään, jopa Iltiksen horoskooppi tiesi sen tuottaneen tulosta! Hyvä Vesimies! Hyvä meidän joukkue!

Kelat hoitoon ja Kaukon kanssa kaupoille.
Koska ei ollut yhtään vaatekauppafiilis, päädyttiin lemmikkikauppaan kattomaan elikoita. Terraariot ja häkit näyttivät sen verran tyhjiltä, että jokos epäilimme massamurhaa henkilökunnan toimesta. Näimme yhden hännän ja yhden marsun. Mut olihan ne ihkuja <3 <3 LOL IHQ pulipulisöpöpöpö!
Onneksi akvaariot sentäs kuhisivat elämää jopa siihen malliin, että osa kaloista näytti elävän ruuhkassa. Huh! Sitä se Espoon kaltaisessa suurkapungissa eläminen tietää! IKUISTA RUUHKAA!

Pelkät kahvit (ja donitsit... Nokuneolihalpoja!) edessämme keskusteltiin tovi syvällisiä. Välillä jopa OIKEESTI syvällisiä!  Ei silleen syvällisiä niinkuin silloin kun tsekattiin Daviston asiakasnetsusta sekä skorpionin että vesimiehen vuosihoroskoopit, ja tultiin siihen tulokseen, että minä, vesimies kun olen, päädyn istumaan foliohattu päässäni yksin totuuteni kanssa. (vaikka toi tulee olemaan mun kohtalo! Bring on the aliens, I'm your bff), vaan sillai syvällisiä, että kunniansa sai kuulla esim. Päivi Räsänen, ja satikutinsa sai -ylläri ylläri- miehet! Ylläriiih! Äkkiä keilaamaan mars!

Aiempaan blogiini viitaten; missä ja kuka on Mr. Big?! Kyllä mä sen tiedän ihan tasan tarkkaan, mut riskinsä tietäen on tsekattava kaikki. Silläkin uhalla, että kaikki menee.

Anyway, mä ja Kaukeli jatkettiin keilojen 'kaatamisen'  jälkeen donitsien, kahvin, röökin, popcornien ja ISOJEN limujen siivittämää ryhtiliikettämme pöytäshufflen merkeissä eräässäkin tässä blogissa jo aiemmin mainitun lähiön (no okei, Olarin) huomassa. Lisää kahvia, ilmaista sellaista, koska osaamme olla huomaavaisia: "Sä siis tarjoot kahvit?".Suoraan baarimikolle. Yeah, in your face! Nyt. Ne kahvit. Ja paljon nää makso? Ei mitään? Hyvä. Smooooth.
 Curlingin lomassa perus "this is shit, motherfucking shit. No, this is bigger than that shit. Whatever Trevor." ja hirveesti lisää ulkokielisiä (onks toi sana??) pahoja sanoja.
Kauko epäili, että siirtelin kiekkoja. Pikku-Britannia all over again.. Huh taas. Viimeks olin Vicky Pollard...
Kotiinpäin liukastellessani pohdin lähinnä sellaisia asioita kuin: 
-Ei se kyl oikeesti maksanut piikkiään..
-Vittu täällä on liukasta! Saakeli!!
-Toivottavasti Kauko pärjää pöytäcurlingissa.
-Sillon ku oikeesti tarviii tukea, ni mistä sen saa?
-Mitä on rakkaus?
-Mikä on elämän tarkoitus?

Perusmenoo siis. Loppuun asti.

Kotiin tultuani, koiran ulos vietyäni, koneen avattuani, sähköpostin tsekattuani, pohdin seuraavaa:
-Iik!
-Kelle kertoa ennenaikaiset uutiset?!
-Mitä on rakkaus?
Varuiks kutsuin ystävän illalliselle kanssani keskustelemaan isoista muutoksista. Varuiks kysyin toiselta ystävältä neuvoa dilemmaani:

"jos saisit ite päättää, et minkälainen olis sun unelma elämä, ni minkälainen se olis ja kuka olis unelma partneri ja mikä siit tekee unelman?
niihin ku vastaat itelles ni oot varmaan aika lähellä"
WORD.

Eki isolla eellä. Ja ilman biisiä.

ps. Hah! In your face, biisiä venaavat kaiffarit! Tää oli just niin avautumista, et valitkaamme itse omat, tilanteeseen sopivat, biisit! NIIN JUST!
ppss. just maksoin Kaukolle rahavelat.. Onneks, muuten se ois saattanu hakata mut :( Mafioso, capiche? Ei se mua ois hakannu. .....vai olisko..??!


ppss. pakko laittaa biisiä... Äh, oon heikko    



maanantai 20. helmikuuta 2012

Ryhtiliike vol.2

Istun ikkunan edessä, tupakoin ja bloggaan läppärillä. Välillä katson ulos ikkunasta ja mietin asioita. Välillä mietin ystävättäreni viisaita sanoja ja näkemyksiä miehistä. "Carrie Bradshaw?!" te ajattelette. Ei ihan.

Vai hetkinen? Eikös hänkin istunut täyteen ahdetun keittiönpöydän ääressä, rööki miehekkäästi suupielessä roikkuen, savusta johtuen silmät sirrissä, välillä vahingossa näppikselle karistaen ja tuhkat pöydälle puhaltaen? Ei pöytää kuitenkaan ruokailemiseen käytetä! Sitä varten on sohva.
 Ja eikös hänkin yleensä pukeutunut haaruksista auki oleviin vanhoihin tuulihousuihin, huumorisukkiin(!!) ja spaghettikastiketahraiseen huppariin? Ja lempikenkämerkki oli Converse, koska kuka vittu nyt korkkareilla osais kävellä!
 Mielestäni hänelläkin oli aina tukka nutturalla tyyliin "vajaaälyisen harakan rakentama pesä", naama talven kuivattama, kynsilakat punk-tyylisen kulahtaneet ja kaksoisleuka.
 Ellen väärin muista hänelläkin oli turkulainen kissa, joka viimeiset puoli tuntia on tuijottanut lamppua, ja koira, joka pyörii matolla ja saa välillä sätkyjä.
 Hän myös taisi käydä paskalla bloggailun lomassa.
 Ja mites nää ystävättäret? Hekin aina aloittivat puhelun: "Siis voi vittu mitä paskaa. Seriously. VitTU!"
 Carriekin aina kokkasi spaghettia yhdelle hengelle ja söi sitä seuraavan viikon, koska ruokaa tulee AINA liikaa yhden hengen talouksissa. Eiku hetkinen, Carrie ei kyllä koskaan kokannut... Hmmm.
No mutta muuten ollaan kuin kaksi Manolo Blahnikia!

Eli joo, Carrie tässä moi! Olarin Carrie, to be exact.

Uskokaa tai älkää: RYHTILIIKE IS BACK! Tällä kertaa siihen ei kuulu päihteet (paitsi tupakka) joten lähtökohtaisesti tää juttu saattais toimia.

 Pari viikkoa meni melko skitsoillessa. Viime viikko vahvasti alamäkeä.
 Käytännössä makasin himassa, välillä oksentelin, kuume jylläs, illat meni painajaisia peläten, joka johti nukkumaanmenon venyttämiseen siinä määrin, että hesarin jakajat lopetteli duuniyötään kun mä uskaltauduin sänkyyn. Ne kolistelee rapussa tuoden liskodiskoöiltä tutut pelkotilat mieleen joka kolahduksella. Koiraakin vein ulos vaan metsän puolelle, siellä kun ei näe hirveesti ihmisiä. Netissä notkuin huumorimielellä, koska silloin ei tarvitse ajatella oikeita asioita.
 Mutsille tänään kerroin, että aina lukiessani naistenlehdistä julkkisten masennusstooreja, on sitä vähän funtsinut, että "Joopa joo, et jaksanut nousta sängystä kun niiiin ahdisti? Jea right... LAISKA!!"
Pyydän tässä kohtaa siis anteeksi kaikilta, joiden masiksia olen ahtaassa mielessäni vähätellyt.
 Vielä viime yönä googlettelin oireitani (Google kun on paras lääkäri) "oksennuksen jälkeen pieniä verenpurkaumia silmien alla", tulos: Bulimia. Seuraavan tunnin mietinkin, että hampaitakin vihloo ja on voimaton... Onko tässä nyt joku monisairaus ja kuolema on oven takana!? Painajaisia näinkin sit ne kaikki 3,5h jotka vietin unessa.
Unikirjani mukaan minua ahdistaa jokin. No shit, Sherlock?!

Kaikesta huolimatta ryhtiliike alkoi!
Se alkoi jo eilen ns. raivosiivouksella, jossa nimensä mukaisesti siivotaan raivon viemänä.
Parasta raiviksessa on kun imuri jää johonki jumiin. VOI JUMALAUTA!! Voimaotteet käyttöön!! Vielä kun se rupes nihkeilee -johtunee niistä voimaotteista- niin raivo oli käsinkosketeltavaa. Onneksi sisälläni asuu kuitenkin pieni tyyneys, ja tutkittuani imuria, totesin letkussa olevan vikaa. Vian korjasin vanhoilla sukkahousuilla. Pirkkaniksit4eva! And haters gonna hate!
 Vartin verran jynssättyni 2 vuotta vanhasta paistinpannusta pinttynyttä rasvaa, rauhotuin. Alko mennä niin manian puolelle, et huhhuh.

Aamulla herätys naama nukkumattoman näköisenä, mutta olo jämptinä. Jos olisin mies olettaisitte varmaan jämptiyden tarkoittavan aamustondista. Ei sentään. Olen nainen edelleen.
Rohkeasti ihmisten ilmoille heti herättyäni ja asioiden kimppuun.
On se kumma, miten saa hommaa haltuun tekemällä! Ei toki kaikkea, mutta paljon. Huomenna jatkuu mm. KELA-visiitillä. Kelahan on tunnettu simppeleistä kuvioistaan, joustavasta aikataulutuksestaan, pätevästä henkilökunnasta ja muutenkin mieluisasta atmosfääristään. Eikun heeetkinen.. Eihän ole! Jos tarvitaan viisi henkilöä, joista kolme sen lafkan duunareita, pohtimaan, kenen pitäisi täyttää yksi hakemus, eikä sen faktan tietäjä ollut yksi näistä paskalai... Anteeksi, KELAn duunareista, niin pistäähän se vähän funtsimaan. No, ei kuulu mulle enää, koska nyt tiedän riittävästi.
 Uuh, huomenna myös Miss Kaukon kanssa päiväkeilaamaan! Kelaa kumoon!! Eikun siis KEILAA... Äh, onko mulla nyt joku lukihäiriökin?!
 Kauko vähän jo vihjailikin tulevasta "Maaseutu tutuksi"-kiertueesta, siitä myöhemmin lisää. Päivä kerrallaan.


Hmm, kattelikohan Carriekin ikkunastaan ylisläisen kerrostalon seinää,  parin metrin lumikasoja ja farkku-Volvoa, joka ei vaan pääse tota pikkumäkeä ylös?




Äijämäisin terveisin nimimerkki: "Meanwhile, Eki was eating too much ice cream and looked like an ugly man"

Aivan perusmaanantai

Maanantai.
En keksi miten tämän aamun voisi kirjoittaa ilman voimasanoja tai edes mikä tässä aamussa oli niin syvältä, mutta puoli kymmeneen mennessä olen käynyt läpi lähes jokaisen negatiivisen tunnetilan, jonka tunnistan.

Nukuin erittäin huonosti. Tiedättekö sen tunteen, kun valvottaa ja seuraa kelloa, että sen ja sen verran aikaa herätykseen ja sit valvottaa vähän enemmän ja sit alkaa vitÄHpotuttamaan. Vihdoin ja viimein saa sitten vanha nukuttua ja eikö se helvÄHhitsinvitsinhemmetin herätyskello käy kalkattamaan about samantien.

Kaikesta valvomisesta ja piehtaroimisesta huolimatta aikaa aamukahvin juomiseen ei jää. Kahvista kerkeää kuitenkin nauttimaan noin 1/3 kupillista ikään kuin orastavaa negatiivisuutta ruokkimaan. Ulkona on ensimmäistä kertaa plussaa sitten jouluaaton (no, en oikeasti muista) ja saa kuin saakin laittaa kumisaappaat jalkaan. Kaivoin niitä vaatekaapin alta ja totesin taas kerran, että moppi ois kiva. Sen ostaminen sen sijaan tuntuu olevan lähes mahdotonta, huomaan.

Metrossa luin siitä uutistaululta kuinka ihmiset olivat yhdessä työntäneet bussia pysäkiltä ja mielen valtasi toviksi sellainen kaunis ajatus maailmasta, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset taistelevat yhteisen hyvän puolesta. Todellisuudessa jokaista varmasti söi nousta siitä dösästä jossain aamuruuhkassa Lepuskin harmaassa loskakelissä, mutta se oli ainoa vaihtoehto. Ajatusta riitti aina Kampin rullaportaat ylös ja kerkesin jo pari kertaa nielaisemaankin siinä herkistyneessä väsyneessä ja aamukahvittomassa mielentilassani, kunnes portaiden yläpää tuli vastaan ja siellä nainen, jonka kanssa sai tanssia eestaas vastakkain ja vanha kunnon negis nosti päätään, kun tanssista ei meinannut tulla loppua. Sisäinen ääneni huusi, että mene nyt #¤"/)¤%! johonkin suuntaan siitä.

Kaupassa en löytänyt hapankorppuja enkä margariinia ja meinasin heittää koko korin hevonjohonkin ja huutaa, että emmä mitään eväitä tarvii sitten saatanÄH. Miksi tämä kauppa piti remontoida? Tässä kaupassa ei ole mitään järkeä eikä mikään ole omalla paikallaan! Kaikki oli ennen niin paljon paremmin, olkoonkin, että täällä on 'Suomen pisin pakasteallas'. Sain korput.

Setäjengi venttaili jo ovenrivassa, kun pääsin könyämään perille asti. Jalkakäytävää on ympäri kaupunkia auki sellaset max. 20 cm ja sehän ei tällaisen autottoman ihmisen jakeluun mene millään muotoa reiluna meininkinä. Joka jumalan talvi ihan sama juttu. Ymmärrän ymmärrän joo, että logistiikan pitää pelata ja pitää päästä kulkemaan, mutta oikeasti joku roti. En mä halua kävellä ajotiellä varsinkaan näillä keleillä ja noilla kaikilla youtube-klipeillä tän kansakunnan ajotaidoista kuluneen talven aikana.

Töihin oli sillain tietty kans ihanaa tulla, kun iltavuoro ei ollut oikeastaan tehnyt mitään siivotakseen. En osaa laittaa järjestykseen, mikä juttu ois kivointa hoitaa heti aamusta, mutta sunnuntaidokauksen jäljiltä olevan astianpesukoneen, jossa on vedet aka nuuskapussit liejuuntuneena valkovenäläisvedessä vielä sisällä, tyhjennys ja pesu oli ehkä yks kivoimpia. Kohta voikin alkaa tekemään omia hommia, kun muiden on tehty. Aina yhtä kuluttavaa. Jotkut vaan porskuttaa elämän läpi ihan pudotellen ja toisille delegoiden, kuten kunnon johtajien kuuluukin.

Sain kuitenkin aamukahvin, hapankorput ja hyvät musat soimaan (saa nähä kauan menee, että noi tajuaa, ettei täällä soi Kari Tapio) ja siinä sivussa laitettua työkaverille tekstarin, notta mua ei haittais ehkä ollenkaan, jos haluaisit tänään jostain syystä tulla vähän aiemmin mestoille, joten toivoa vielä on. Se kun loppuu niin sit loppuu kaikki.

Viikon vapaatkin jo häämöttää ja ehkäpä jotain pientä maakuntamatkailua tulee tähänkin blogiin. Jää nähtäväksi. Nyt mä kuuntelen Oasista ja juon kahvia ja leikin, että oon jossain ihan muualla. Tsuptsup.

Maanantai-Kauko

lauantai 18. helmikuuta 2012

Podetaan yhdessä!

Vitun saatanan flunssa jatkuu. Niin just, kuulitte oikein! Ei mikään normilenssu, joka parannellaan teen ja duactin voimalla, vaan vitun saatanan paskaflunssa, joka pilaa kaiken, vie voimat ja hankaloittaa kaikkea unirytmin säännöstelystä kissan ruokintaan. Siltä väliltä ihan mitä vaan. (on tää kyl oikeesti ihan normiflunssa, halusin vaan liiotella vähän, koska itsensä surkuttelu is the new black)
 Jotain hyvää on tässä poteilussakin, ääni meinaan kuulostaa makeelta. Toki jos ei olis niin poikki koko ajan niin jaksais sitä ehkä käydä jakamassa tätä seksiä tihkuvaa käheilyä myös muille. Mutta eipä auta, pitää höpistä itsekseen kotona ja miettiä, kuinka ihmisparat ei ees tajua, mitä ne missaa jäädessään kuumehorinoistani paitsi! Onneks on tää blogi. O-N-N-E-K-S-I.

Mä kyllä harvoin innostun mageista puheäänistä, vaikka kaiken järjen mukaan laulunharrastajana sitä pitäis olla ihan intopiukeena ja kreisibailaamassa moisen kuullessaan. On kyllä pari typyä, joiden ääntä kadehdin ja haluaisin samanlaisen. Molemmat vielä kollegoita. Makes 'em working days pretty envious!
Sit oisin huippulaulaja, jolla on persoonallinen ääni. Persoonallinen, tirsk, kaikkihan tietää, että se tarkottaa rumaa.. Hihhih, mut you get the point, aight?
 Mä oon enemmänkin tuoksuihmisiä. Joskus kauppareissut venyy, koska huuhteluaineet on laillista douppia. Ah, sitä ekstaasin määrää, kun Comfort on tuonut markkinoille uuden sokeri-kaneli-ruusunnuppu-lootuskukkaisen tuoksun! Sitä tuoksua sit vedetään nokkaan hyllyjen välissä niinku eräskin edesmennyt diiva veti kokaiinia omaansa. Tai emmä tarkalleen tiedä mitä se veti. Levätköön silti rauhassa.
 Tai voivoivoi se orgasmia lähentelevä tunne, kun hogaa, että Burberryn 'london' ja Calvin Kleinin 'in2u'-hajuvesiä sekoittamalla saapi aikaan ihan-just-melkein Escadan 'sport'-hajun! Nuuh nuuh, evribadi, nuuh nuuh!
 Mites noi koiranpennut? Kuinka hyvältä ne tuoksuu?! Niillä on ihan oma, pistävä tuoksunsa, joka on niin "pulipuli söpölipöpöli iik mulle tulee koirakuume ja pyörryn"-tyyppinen, että ihan oikeesti mulle tulee kohta koirakuume ja saatan jopa pyörtyä!

Piirretyissä kuvataan hyvin sitä fiilistä, kun joku törkyisän hyvänhajunen kaveri kulkee ohi ja sit tää tarinan sankari lumoutuu, sulkee silmänsä ja leijuu sen hyvänhajusen jättämässä höyryssä.
 Mulle niin monesti meinas käydä köpelösti kun duunissa joku Diorin tuoksuinen mies kävi pyörähtämässä ja mä taannuin sinne 15-vuotiaan kikattelevan tollon tunnetasolle. "No eihän näissä puukoissa se koko merkkaa, käyttötarkotuksesta riippuen iso tai pieni. Mä en itse tykkää isoista. Tai siis tykkään, muttei se PUUKOISSA oo se olennaisin juttu! Eikä siis mun mielestä oo pakko olla iso! Noin niinku missään, ei siitä kyllä haittaakaan oo. Mut emmä nyt isoa vaatis! Tai siis joo, mites tota jaa, kalastusreissulleko olitte lähdössä?"
 Siihen malliin tuli ladeltua kaksimielisestikin sovellettavia juttuja, että lopputulos oli aina punainen naama ja kiusallinen hiljaisuus. Eikä koskaan Vuoden Asiakaspalvelija-pysti. Vääryys!!
Toisaalta khamoon, kuinka otollista on keksiä nahkatuppeen vedettävästä työkalusta sutkautuksia? Tai kun niitä kuksiakin myydään. Kuksia! Loistava verbi! Eikun siis monikko!!

Arvelin, että haamuskriivaajamme Masa arvostaisi David Beckhamin uutta mainosta. Näinpä linkitin sen hänelle.
 Mä katsoin sen "muutaman" kerran. Tulin siihen tulokseen, että onpas sillä ryppyjä, kauheen pienet muskelit ja aika eleetön poseeraus. Mut se salettiin tuoksuu hyvältä. Aina! Varmaan jos se tulis kaupassa vastaan, menisin niin sekaisin sen hajupilvestä, että pudottaisin ostokseni ja törmäisin pakastealtaaseen. Onhan hyvin todennäköistä, että mr B käy ostamassa aamuksi maitoa Olarin S-Marketista. Mut joo, myös antaisin sille. Koska kyllähän sille nyt antais vaikka se ei oo hyvännäkönen, sillä on nolo tytön ääni eikä sillä varmaan oo hyviä läppiä. Paitsi jotain fudisaiheisia. "Umm, what's like the difference between, umm, like Manu and Chelsea? Umm, well they're like from different cities." Ja sit se naurais sille makoisasti. Joo, David Beckham, sorry mut ei meillä oo tulevaisuutta!
Ehkä se ei oo noin tyhmä, vitustako mä tietäisin, mut kunhan fantasioin David Beckhamista kertomassa äärettömän huonoa vitsiä.

Ja hah! Taas on potentiaalinen juttu tyrmätty ennenkuin se ehti alkamaankaan! Ihan niinku aina! Tiedättekö kun ihmisillä on tapana tyrmätä asiat ihan ennenaikaisesti? 1. Äh, emmä hae kouluun vaikka pääsisinkin, koska sit siihen joutuis olee sitoutuneena niin pitkään. 2. Äh, emmä lähe tohon suhteeseen, koska edellisen kanssa kävi köpelösti. 3. Äh, en mä jaksa nähä kavereita tänään, koska mitä hyötyä siitä olis?
 Nero-Eki vastaa tuohon: 1. Ei koulussa ole pakko olla. 2. Et sä sen mulkun kanssa mitään suhdetta oo alottamassa, vaan jonkun uuden tyypin. 3. Vitustako sä sen tiedät jos jäät sohvalle makaamaan ja miettimään, kuinka kivaa olis voinut olla.
 Niin, et lakataan tyrmäämästä uusia juttuja ennenaikaisesti! David, I think we still have a chance! And I smell nice!

Tunnustan: ehkä valehtelin lekurille tammikuussa. Olen varmasti maailman ensimmäinen ihminen tässä asiassa, rikollinen minä.
 Se kysy: "No mitä ite luulet? Ooksä masentunut?" Mä sanoin, etten usko. En oo luonteeltani synkeä ja kyllähän toi vuosien dokaaminen veis kenet tahansa uusille aallonpohjille. Tää on tilapäistä. Sitäpaitsi masennuslääkkeet? Oikeesti? Cipralex, paras mielialan tasaaja? Juu, onhan Suomikin maailman paras jalkapallomaa. Käsittääkseni tuommoisen tilanteessa kuin tilanteessa tasarataa menevän tunneskaalan sais hommattua muutenkin, ihan ilman lääkekuuria. Emmätiä, vaikka lobotomialla?
 Aina oon kyllä vetänyt hyvät pisteet kotiin masis-kyselyistä ja katkohistoria kertonee jotain kyvykkyydestä haldata päihteet. Itselääkitystä päihtein, en suosittele. En kyllä siltikään usko olevani lääketieteellisesti tsekattuna masentunut. Oireita on, nytkin on vituttanut pari viikkoa ihan huolella. Hei älypää, johtuisko siitä, että lähit neljän viikon hoitoon, jossa piti puhua koko jo eletty elämä, jossa sai itkeä julkisesti ja jossa jokainen tunne analysoitiin?! Ehkäpä se, että sitä ehtii patoamaan kaikenlaista shittiä sisäänsä vuosikausia, ja kun se sitten kaivetaan esiin ja sitä tutkaillaan ni pistäähän se hiljaseks. VitTU.

No niin, nyt aion vitunpaskasaatana-flunssani lisäksi potea masennusta. Koska oon jo kolme kertaa saanut riittävät pisteet siihen. Vaik aina se on johtunut jostain: no mä just erosin, no just joku sukulainen kuoli, no mulla on menkat, no tää nyt vaan on huono päivä.

Toisaalta, jos en ois kaikkea kakkaa kattellut vuosien varrella, en ois ehkä ikinä tajunnut seuraavia seikkoja:
-pyjamabileet on siistejä
-paras kämppä on vähän sotkuinen
-se, kun yrittää pikkusiskolle selostaa jotain siskonpojan toilailua eikä pysty, koska naurattaa niin että kuulemma näyttää ihan lapselta
-kävellä rudarilla koiran kanssa ja kattoa lumista maisemaa miettien "Onpas kaunista!"
-pohtia, mitä unta koira näkee kun sen tassut viuhtoo ja se haukkuu kömpelösti
-parhaimpana ehkä kuitenkin se, kun sporakuski varoittaa punaista päin kävellyttä turistia vitsikkäällä tööttäyksellä: "TÖÖT TÖT TÖ TÖÖTTÖÖ, TÖÖT TÖÖT!" Siis just sillä tittidititti-TI TI!-viestillä, joka on näköjään ihan mahdotonta kirjoittaa. No mut se vähän ku se "ding dong ding dong viri viri tööt tööt".

Itseasiassa nyt ei masenna, jopas helpotti! Uusimman ystäväni sanoin: "Jeah, hajalla saa olla ja ottaa siihen oman aikansa, menee hetki ennenku pääsee taas tolpilleen"

 Terkuin ja pusin och krammein: Eki, joka temput teki. Davidille. Ainakin mielessään.

P.s. Tulipa pitkä teksti! Ja nyt mä vaan pidennän tätä toteamalla kuinka pitkä tää on!

torstai 16. helmikuuta 2012

Ikävä

Aah, mitä tänne pitäis kirjottaa?? Kuluneesta päivästä ja lemmikeistä häh ja täh? Siis pitäiskö avautua tunteistaan?! WHAAAT!

Tänään on tullut semmosia päällimmäisiä tunteita kehiin kuin ikävä, suru, ilo, onni ja kiitollisuus. Luojan kiitos, nuo kaikki tuntemukset voi purkaa ystävämme Youtuben kautta. Eka vähän Lanaa, sit Arkkia, ehkä hieman Moody Bluussia, Toria ja jotain Olari-räppiä, vaikka SLT:tä. Lopuks vielä Portisheadia, any complains?

Millähän just tänään tuli mieleen se hetki, jona mulla oli vihreä neule, lila pipo ja farkut jalassa ja olin just palannut ekalta katkolta, tikit ranteissa ja vierailin yhdellä tyypillä suunnitellen mielessäni pienen oman loman duunista? Ja sit tulee soitto, et palaa äkkiä tänne työmaalle. Nyt joku on kuollu.
 Tai se kun otin henkistä matsia broidin kanssa baarissa jonain arki-iltana, olin varma et voitto tuli, menin aamulla töihin päänsärkyineni, nillitin mutsille puhelimessa broidin paskamaisuutta darrakyyneleet silmissä vaan oppiakseni sen veljen kuolleen. Rip eno. Silloin vitutti töissä, niinku sillä tavoin pahasti, ettei mikään auttanut.
 Tai se, että nyt istun sohvalla ja tunnen järjetöntä huonoutta? Mä oon kohta spiidannut niin huolella teille, että kaverit vähenee vähintään!
 Nyt kerran ku oon ton ikävän tunnistanut ja omaksunut, aion sitä käyttää. Ikävöin varuiks kaikkea: sitä Kuittarin koulun vierellä toteutettua salatupakointia, josta jäätiin fakkiin Äärimaalle, sitä pakollista keittiövuoroa Norjassa, jossa Franz esitti keittiöharjaantuneisuuttaan kippaamalla kiehuvat vedet käsilleen, sitä noloa hetkeä, kun en tiennyt mille puolelle salia mennä Hare Krishna-kokoontumisessa Lontoossa, sitä onnistumisen tunnetta seuraten liftauskyydin hankkimisesta Konnevedeltä Suolahteen, sitä lämmön tunnetta, ku tyyppi halus makaa ihan vierekkäin; ei pää toisen sylissä.
 Onpas iso ikävä, emmä ees tajunnu..

Ah, oisko mun rakas ystävä, Tuben You, hereillä? Haluisko se komppaa mun ikävää ja ehkä helpottaa sitä?


 Huh, olihan se hereillä! Samoin kun on noi naapurin lapset juoksevine jalkoineen. TÖMPS TÖMPS! Note to self: treenaa huomenna laulua, noilla naapureilla ei oo mitään vastaansanomista.

(Pannaan nyt tää otsikkokin vielä sulkuihin, kun niitä ei ole tekstissä tarpeeks)

Tällä blogilla on näemmä kirjoittajia nykyään enemmän kuin Nikkilässä skitsoja vai oliks se Vilkkilässä kissoja, whatever, joten ehkäpä olis Kaukonkin hyvä hetki vetäytyä taka-alalle kirjoittelemaan mitäs muutakaan kuin ennakkotehtäviä kouluihin. Kiinnostaa ehkä eniten maailmassa. Tosin väläytelty (mutta todennäköisesti jo taloudelliseen ja ajalliseen mahdottomuuteensa jo ensimetreille kussut) ajatus rustata tehtävät kokoon kahden viikon veneretkellä Itä-Karibialla (tarkemmin sanottuna Barbadokselta Atlantin yli Kap Verdeen) houkuttais unohtamaan televisioon säästetyt rahat ja lähtemään suoraan sanoen vittuun täältä. Mee sä, Eki, lämppää saunaa sinne umpihankeen. Paan sulle kortin heti, kun on maata näkyvissä. Näin ei kuitenkaan todennäköisesti tapahdu ja saan kuin saankin uudelleenkirjoittaa ympäripyöreitä aihevalintojani tässä 23,5 neliön yksiössä, jossa luojan kiitos on sentään pöytä. Onhan vappuna sit kuitenkin se Madridin reissu.

Hassua sinänsä, että mä en ihan oikeasti muista, koska viimeks olisin käynyt edes kehä kolmosen ulkopuolella. Tuolla on kokonainen Suomi talvivaipassaan ja mä katson sitä kelikameroiden kautta. Totta. Mun ainoa harrastus, joka on jatkunut useamman vuoden säännöllisenä. Seuraan netistä kelikameroita. Tuun elokuussa rantsusta bailaamasta ja katon, oho, Utsjoella on lunta. Tänään Saana oli tosi hienossa valossa yhessä kamerassa ja tuli hinku lappiin. Kaks kertaa oon ollut siellä päin. Kerran posotettiin Helsingistä Jäämeren rannalle ja toisen kerran vaan Sodankylään, joka ei varmaan lappilaisten mielestä edes ole lappia, mut whatever vol.2. Aikuisiällä en oo käynyt. (Tai siis tällä iällä, jonka luokittelen aikuisiäksi.) Luulenpa, että viihtyisin. 

Ystävänpäivä on jotenkin niin masentava juhla, koska sen jälkeen on aina paska fiilis oli miten oli. Mikähän siinäkin on? Kaikki häviävän pienet ja hatarat etukäteissuunnitelmatkin kusi siihen, että jollain kestää bussilla liian kauan, yks nukkuu kuumettaan pois, yks istuu pöntöllä ja toinen istuu niin, pöntöllä. Kerkesin onneks vanhinta (pitkäaikaisinta toim.huom.) kamua näkemään päivällä ja ostamaan itselleni ystävänpäivälahjaksi Versaatsia ja poikkikselle Grillikylkeä. Oikeasti. Soitin ja kysyin, mitä haluat ystävänpäivälahjaksi, koska olet tavallaan jo ostanut mulle kalliin hajuveden (käytin joululahjalahjakortin, onks toi ees sana?) ja se vastas, että no jos siivun grillikylkeä. Eihän siinä. Lihatiskille sit vaan. Itsehän olen vetänyt kunnon ryhtiliikettä sittemmin, kun hain mummolasta vaakani takaisin ja tein sen megalomaanisen virheen, että astuin siihen. Paino sanalla megalomaaninen. Jumalauta. Täytyykö arvata kuka oli yks niistä pöntöllä istujista, kun elimistö on mennyt johonkin shokkitilaan, kun sitä ruokitaan puurolla ja salaatilla kaiken vetareihin homehtuneiden pizzatäytteiden, jotka huuhdellaan alas juhannuksena pestyistä hanoista tulevan keskikuran kanssa, sijaan? Hirveetä skeidaa, kaiken kaikkiaan. Voitte arvata, ettei herunut myöhemmin illalla mitkään ystävänpäiväfiilistelyt makuuhuoneen puolella. 

Matkakuumeilua ja kakkaa eli aika perusmeiningillä paahdetaan tää helmikuu. 

pure love, 
Kakka-Kauko


keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Landeilua lähiöstä

Tän aamun eka ajatus: "Mä haluun landelle."
 Soitin faijalle tiedustellen mahdollisuutta lähteä, sen mukaan olis viisainta lähteä sukuloimaan lähelle landea. Ku ei oo sähköjä mökissä ja muutenkin.
 Soitin mutsille ilmoittaakseni tämän. Se kovasti ihmetteli, mutta tajus, että hyväähän tuo tekis. Lähteä landelle koiran kanssa, lämmittää sauna omin kätösin ja vaikka nostalgisesti muistella lapsuuden kesiä. Ihan sama, landelle. Mä haluun landelle. En lähelle landea.

Faijan tuntien se jäi pyörittelemään ajatusta, ja soittaa todennäkösesti jonain hankalana hetkenä ilmoittaakseen, että nyt mennään. Sillä on oma tyyli toimia. Voisin jopa kuvitella, että se lähtis kenellekään kertomatta landelle, tekis lumityöt, lämmittäis mökin ja tankkais jääkaapin. Se on yks niitä ihmisiä, jotka toimii. Ei se puhuakaan osaa. Hieno mies silti. Sydän.

Mitä mä landella tekisin? Jaa'a. Hengittäisin syvään ja lämmittäisin saunan. Koira sais olla vapaana ja vahtia, ettei kukaan niistä noin kahdesta 15km:n säteellä asuvasta sissistä tulis tsekkaamaan meiän tiluksia. Maaseutu hiipuu, äkkiä maajusseille morsiamia!
 Kävisin sukuloimassa kahvikupposen ja pullapitkon äärellä. Juttelisin perussetit ja nyökkäilisin tarpeen tullen. Sen tietää, että landella tapaa ihmisiä, joita ei hetkauta mikään. Sinne voi mennä kertomaan omat alennustilat ja mielen skitsoilut. Landeihmiset tajuaa. Ne ei tee suurta numeroa mistään. Ne vaan tajuaa ja ehkä toteaa, että "Nii'i, tommostahan se taetaa olla" Ja sit voi itsekin todeta että näinpä. Mutsin mukaan meidän landenaapuritkin on sitä kansaa, joka on menettänyt paljon ja kokenut kovia. Ja silti ne on elossa. Still going strong!

Jos mä lähden sinne visiteeraamaan, ni mude lupas tsekkaa kissan, koira kun lähtis kainaloon. "Eihän sille kissalle tarvii ku jutella ja antaa ruoka? Niin, ja siivota vessa!" Totta! Kissalle pitää jutella, se on tärkeetä. Mä kuulun koiraihmisiin, enkä oo ikinä hogannu kissojen ihannointia vaikka mulla on tuo oma turkulainen ollut jo kuutisen vuotta (sillä on muuten kohta nimpparit, bileet?!). Tossa männä iltana se kuitenkin vaivas paikkansa syliin ja yhdessä katsottiin hassuja kissavideoita Youtubesta. Älkää kysykö, mistä keksin laittaa noinkin omaperäisen videon pyörimään taustalle. Mut siinä tilanteessa oli jotain hienoa! Kissa makoili sylissä ja katseli uskomattoman keskittyneesti kaukaisten sukulaistensa toilailuja. Välillä se läpsi näyttöä ja maukui oudon käheästi. Kauas ollaan tultu siitä pikku rääpäleestä, joka meillä elonsa ensimmäiset kaksi viikkoa asui kirjaimellisesti kaapissa. Kävi se vessassa salaa ja ruokakin maistui, mutta kaapissa se päivät värjötteli. Pikkunen.
 Yks aamu jotain tapahtui. Heräsin viiden aikaan keittämään aamukahvia (postiduunari, you see) ja siinä keittiössä istui kissa ja koira vierekkäin. Ne oli ystäviä. Jotenkin ne oli kai tuumannut, että ehkä tässä olis viisainta kaveerata ja näyttää noille ihmisille, et kyl me hoidetaan. Siinä ne istu, ja jos eläimet vois, ne olis istunut siinä käsi kädessä. Nykyään kissa pyörittää koiraa halutessaan, mut kyl ne veljeksiä on.

Mut siis landelle, täh? Joo, tekis hyyää. Sais ajatukset kasaan ja ehkä jopa keksis, mitä haluaa tehdä isona. Ja hah, siellä vois treenata laulua pelkäämättä vihaisia katseita rappukäytävässä! Kovaa ja korkeelta, jjjjea! Tän parin viikon aikana on välillä tuntunut, että hoito oli liian lyhyt ja sit täs on ollut kaikennäköstä. Oispa tyyppi täällä. Tai mitä se nyt auttais asiaa. Äh, turhauttaa, on ikävä, oon vanha, ahistaa ja vituttaa! Siinä teille syitä lähteä landelle!

Jo näen itseni juomassa aamukahvia sillä samalla tuolilla, jolla mummo tapas istua leikaten IHAN MITÄ VAAN juuresveitsellä; ruislimpusta mansikoihin, jumalauta, yks veitsi riittää! (vanhukset haldaa nää hommat), kattellen ikkunasta lumista peltoa ja Radio Suomea kuunnellen. Mummo. Hih, tuli mieleen kesä, jonka vietin mummon kanssa landeillen. About 15-kesäsenä. Just niin kuningasidea viettää murkkuikäsenä kesä mummon kanssa, kattoa fudiksen MM-skaboja välillä salatupakalla käyden. Parasta on kannustaa Italiaa, yrittää katsoa matsia, kun mummo ikänäköineen parkkeeraa päänsä telsun eteen ja antaa ihan oman selostuksensa ottelusta: "Mitä tuolla nyt tapahtuu? Ketkä tässä pelaa? No kumpiko voittaa? En minä tiedä. Pittääkö tätä kattoa?"

Ehkä me koiran kaa tehdään lumitöitä, koska lähiölapselle se on extreme-urheilua, ehkä me lämmitetään sauna paremmin kuin minä ja ystäväni muutama vuos sitte:
"Laitetaax varuix näit klabei viel pari?"
-Joo, tai siis emmätiä. Paljon niit yleensä laitetaan?
"No ei vittu hajuakaan"
-Otetaax siiderit ja mietitään sit?
"Huippuidea!"

Kahden tunnin kuluttua ei kuulunut sitä sihahdusta veden iskeydyttyä kiuaskiville. Sattumaako?



 Tos yllä teille potentiaalista Radio Suomi-kamaa. Ken tietää vaikka soittaisin sinne toivoakseni tätä kipaletta ja terveisiä lähettääkseni! "Noooh, Eki tässä terve. Saiko täällä toivoa musiikkia? Tässä koiran kaa lämmitellään saunaa ja tehhään lumitöitä. Saiskos kuulla sen mikä se on, Lulun? Ja terveisiä kaikille tutuille"



Keskiviikko on ihmisen diipeintä aikaa

God afton, mina damer och härrar.

Menneen ystävänpäivän sekä Ekin rocktähti-iän yli selviämisen kunniaksi on allekirjoittaneelle tarjottu tilaisuus featuroida vierailevana kirjoittajana tässä blogissa, joten tänään vara-Ekinä olen minä, Jugi.

Vihaisen ylenpalttisen avautumisen sijaan ajattelin ottaa hieman vaihtoehtoisen näkökulman tähän kirjoittamiseen ja puhua teille ihmisistä ja ihmisyydestä, sillä kyllä ne ottavat päähän. Ja pahasti. Niin paljon, ettei ole tosikaan.

Tiedättekö mikä on syvältä? Ihmisten laiskuus, aikaansaamattomuus ja välinpitämättömyys heidän omia lupauksiaan ja velvollisuuksiaan kohtaan. Otan nyt tässä ihan konkreettisen esimerkin: opiskelujen puitteissa tehdään tässä nyt useita erilaisia moneen prosessiin jakautuvia proggiksia päällekkäin. Ne etenevät hissuksiin työvaiheesta toiseen ja aikataulut ovat varsin tiukat, koska tuotantoja on useita päällekkäin ja resursseja käytössä vain rajattu määrä. Yksi tällainen tuotos olisi pitänyt siirtää seuraavaan vaiheeseen jo viime sunnuntaina, koska sen vaiheen jälkeen se siirtyisi allekirjoittaneen käsittelyyn. Asian eteen ei ollut laitettu tikkua ristiin vielä näin keskiviikkonakaan. Todennäköisesti koko roska siis myöhästyy ja joudun itse juoksemaan peräsuoli pitkällä viimeisenä yönä sen takia, että yhtä jätkää ei vaan inspannut tehdä lupaamiansa asioita sovitussa aikataulussa. Kiitti. Ei siinä mitään, että ryssitte omat asianne, mutta koittaisitte hoitaa edes ne, jotka koskettavat välillisesti muitakin. Samaa ilmiötä oli joskus havaittavissa edellisessä duunipaikassakin - kaikki nostivat samaa liksaa, mutta toiset istuivat peukalo hanurissa tekemättä hommia, koska "kyllä joku toinen ne aina teki", olihan ne pakko saada hoidetuksi. Velvollisuudentunto ajaa pahasti piippuun ajan kuluessa.

TL;DR -> Olen siis ihminen, joka usein joutuu jostain mystisestä syystä tekemään myös muiden työt, koska minulla on vastuuntunto. En missään tapauksessa ole työnarkomaani, mutta työkuormat alkavat olla samaa luokkaa.

Ihmiset noin ihan yleensäkin voisivat välillä katsella sen oman napansa ulkopuolelle, ei taida olla liikaa vaadittu? Joojoo, egosentriset maailmankuvat ja ihmisen perusluonteen itsekkyys, niinpä niin, mutta lopulta me kaikki ollaan kuitenkin tässä samassa hitaasti uppoavassa veneessä ja tulppaa ei näy mailla halmeila.

Mitä sitten oikein pitäisi tehdä? Ei aavistustakaan. Jos keksitte, niin kertokaa mullekin. En tiedä mikä on elämän tarkoitus, mutta olen tähän asti katsellut päivä kerrallaan josko universumi vittumaisuuttaan sellaisen joku päivä nenän eteen lykkäisi. En tiedä, mitä tahtoisin elämälläni lopulta tehdä, joten olen keskittynyt tekemään asioita jotka kiinnostavat, jättäen vähemmälle asiat jotka eivät kiinnosta. Tästä syystä saatan sosiaalisten normien ja konventioiden mukaan olla jossain määrin kummaksuttava, kuten ehkä muutkin tämän blogin avautujat. Ei, ei meillä ole tässä kolmenkympin korvilla sitä puolisoa, omakotitaloa tai puoltatoista lasta. Ekillä sentään on koira. Mulla on farmariauto. Kaukolla on parisuhde! Hah! Ehkä keskiarvo tekee meistä kolmesta yhden yhteiskunnan silmissä melkein normaalin ihmisen?

Ei kai mulla muuta tähän hätään. Yhden biisin voisin kuitenkin linkittää lähestulkoon asian tiimoilta:



T: Keskiviikon Vara-Eki, Jugi. Puss och kram!

tiistai 14. helmikuuta 2012

WE LOVE PEARL JAM

Nyt, ollessani vanha ja viisas, kerron teille heti, että blogissamme saattaa vierailla haamukirjoittajia! Iik!? Siis mitä?? No, me kasineloset pidetään sillai yhtä, että meitä kaikkia ahdistaa. Joskus ihan huolella. Joskus jopa niin pahasti, että käydään ryhmäterapiassa. Tai lähdetään Myllyhoitoon. Tai muuten vaan podetaan. Joku addiktio löytyy kaikilta ja vertaistuki jeesaa.
 Näihin sanoihin nojautuen en enää hämmästele, että löytyi potentiaalisia bloggaajia purkamaan omia arjen kommervenkkejään, oli sitten kyse diagnosoidusta masiksesta tai ahdistuksesta, jota ei ole päässyyt purkamaan silloin, kun elämäntilanteet on heitelleet ja ongelmat on sysätty sivuun. Mut niitä uotellessa! Muakin jännittää!

Syndet meni just niin kuumehouruissa ja lemmikkien sotimista katsellessa, että joko jotain vois säälittää tai sit tästä sais helvetin hyvän komediasarjan. Kai tää on esimakua tulevasta. Välillä koomasin sohvalla ja kuuntelin, kumpi pojista on ruokakipolla. Kepee soundi: kissa. Meluisa rouhkaus: koira. Salettiin koira.
 Herätessä joka paikkaan sattui (28!! It's you!!) ja vaadin buranaa. Äh, sitä ei oo, koska sitä ei saanut ottaa katkolle tai Myllyyn mukaan ilman reseptiä ja ei kai nyt mulla herranjumala ole mitään reseptejä laukussani.! Näytäks mä joltain lääkeaddiktilta!? Eli buranat löytyvät äiteeltä. Se on onnekas, sai viattomien lapsien päivänä kiikuttaa toiseks nuorimman hoitoon ja sit hengittää syvään: nyt se on turvassa. Vielä se kuitenkin pelkää pahinta ja murehtii. Aina se murehtii. Mitä tässä pitäis sanoa? Kaikki menee hyvin, älä äiti huoli. Sä oot epäilemättä yks vahvimmista ihmistä, ketä tunnen, ja tiedän, että rakastat mua loppuun asti. Mitä vaan tapahtuiskin. Äläkä koskaan murehdi, mä rakastan sua ihan yhtä vahvasti takas.

 Joskus menee heikosti, sillon on kaks vaihtoehtoa: 1. Jää murehtimaan itseksesi, vello itsesäälissäsi ja muistele, kuinka sinua on kohdeltu kaltoin
2. soita jollekin

Nyt on menny vitun heikosti, mut ilman faijan tsemppauspuhelua (mites se sähkölasku on niin iso? kannattaako tupakoida? missä koira on?!) ja mutsin huolenpitoa en ois tässä.Ja ens kerralla äiti, voit soittaa mulle kuulumisia; kandeeks Kaukoo häiritä?

Love and peace to y'all! Sit se sormimerkki

Kevät on tulossa ja sitten taas hormonit hyrrää!

Menin lupaamaan, joten tässä ollaan. Vierailevana tähtenä, Masa!
Palaan hieman, tänään niin ajankohtaiseen aiheeseen, 28 vuoden ikään.  Jo melko kokeneena 28 vuotiaana (28vuotta, 1kk, 3pv) voin sanoa, että alku lamaannuksesta kyllä toipuu. Alkuun rupeaa listaamaan kaikkia niitä asioita, jotka elämästä puuttuu tai on pielessä. Ja jos ei itse rupee, niin tutut kyllä auttaa. Mutta kun mikään ei ole pielessä! Mitä sitten ettei ole miestä, lasta eikä omistusasuntoa, nekö minut määrittelee? Mitä sitten, ettei ole parikymppisen kroppaa? Sentäs ei ole parikymppisen taliaivoja viel kolmekymppisen kynnyksel. Niitäkin idiootteja nimittäin löytyy ja niitä on paljon. Iän pohtiminen taitaa olla enemmän meidän naisten juttu, tämänkin täytyy liittyä jotenkin meidän hormonitoimintaan. Ja se vasta on jännä juttu, hormonit!

Sitkeen flunssan ansiosta (iän tuomaa?) olen päässyt tutustumaan aamupäivän tv tarjontaan. Ostostv:ttä ei pysty kattoo, tekee mieli ostaa joka vempain. Musakanavalta tulee pelkkää paskaa, Cheekkiä ja Abreuta. Vihaan niitä molempia aika paljon. Cheekillä on laatikkopää ja Abreuhan on kääpiö, itse musasta ei ees tarvii sanoo mitään. Voisi kuvitella että suomessa äärettömän iso pää on avain menestykseen musabisneksessä.

Liv kanavalta sentään tulee jotain. Jäin jumittamaan tänään jotain keskusteluohjelmaa, jossa käsiteltiin naisten vaihdevuosia! Eräs nainen sanoi lukeneensa jostain, että nainen on oma itsensä nuorena tyttönä ennen menkkojen alkamista ja sitten taas vaihdevuosien eli kuten he ilmasivat, kuivumisen, jälkeen. Sen välinen aika, eli öö kutakuinkin koko elämä, ollaan vaan hormonipäissään eli vittu hulluja. Allekirjoitan täysin hormonien vaikutuksen. Viimeks tänään huomasin itkeväni vuolaasti Extreme House Makeover ohjelman aikana. Katsoin vain ohjelman loppuosan, en siis tiennyt mitä kamalaa perhe on joutunut kokee et ne sai sen kämpän. Mut kun se oli niin koskettavaa, kun se muksukin sai Spiderman huoneen ja se oli niin onnellinen yhyyhyy!

Exäni ilmoitti mulle aikanaan varovasti, että hän kyllä tietää milloin mulla on se aika kuukaudesta. Vittu miten niin, oli reaktioni. Kun työpaikan Jari alkoi kommentoida prikulleen oikeaan aikaan Onks sul menkat, aloin ymmärtämään, että kyllä ne hormonit vaikuttavat minuun, ajatteluuni ja käyttäytymiseeni. Kyse ei ole vain menkoista, se kuka tuntee naisen biologian tietää, että kyse on laajasta skaalasta eri hormoneja jotka vaikuttavat eri aikaan ja aiheuttavat erilaisia tuntemuksia. En nyt sanoisi, että olen jatkuvasti hormonien vallan alla, mutta kyllä mielialan heittelyt yllättävät itsensäkin väliajoin. Se on sellainen hyvä kombo hormoneja ja oman luonteen temperamenttia.
Naiseus, hormonit, ikä.  Me ollaan paljon mielenkiintoisempia kuin miehet, niin mielenkiintoisia ettei kukaan saa meistä tolkkua, me itse mukaan lukien. Ja muutumme joka vuosi mielenkiintoisemmaksi! Vuosien mittaan kertyy muhkuraa, ryppyy ja särkynyttä sydäntä, mutta niin myös elämänkokemusta ja viisautta! 

Valitin äidilleni omana 28vuotis päivänä, et oon vanha. Äitini sanoi, että nainen on vanha vasta sitten kun se on ollut mullan alla kaks viikko, sitä ennen nainen on nuori! Ah, viisas äitini! Ei siis Eki pohdita puutteita vaan listataan asioita, jotka ovat kunnossa. Nauran ja hymyilen päivittäin, mulla on rakkaita ystäviä ja perheenjäseniä, vapaus, turvallinen olo ja vahva sydän. Yhä laajeneva lenkkarivalikoima ja piru vie, ihan näpsäkkä hanuri!

28 on just hyvä.

I'm old. Old as in... well, old.

Jostain syystä oon aina vihannut tiistaita. En oo koskaan ollut maanantai-hater. Joku hs.fi-generaattori kuitenkin valaisi, että oon syntynyt juurikin tuona unohdettuna päivänä. Ruby Tuesday. Thank God, jotain hyvää! Ei tarvi ruveta heiluu!

 Näin on tapahtunut. Olen 28. Still alive ja muuta shittiä. Vuorokausi vaihtui ja Eki pysyi hengissä.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, tekis mieli heti aamusta vetää semmoset naamat, että unohtuis oma. Juoda, juoda, JUODA niin että helisee! Mut ei voi/ei saa/ei pystyis. Nyt ollaan skarppina, vaikka mieli huutais muuta. Ollaan skarppina siks, että pitää hoitaa jotain ja elää elo selvinpäin (silloin tajuaa, kelatkaa!).

 Mä oon vanha. Vanha ja väsynyt päivittäjä, enkä yhtään jaksais.
Syndeistä aina tulee se piikki, ku ne, jotka ei muuten muistais, muistaa fb:ssa. Ja sisarukset soittaa, et "NO, onks tekarit jo tippunu?" On ne.

Huoh, ikääntyminen ei oo helppoa, huomaan. Mut kuinka parhautta on mennä tänään saunomaan, ottamaan pari alkoholitonta, olemaan oma itsensä ja nauramaan muiden kanssa? No, parhainta.!

Sattukin syndet just pahimpaan angstiaikaan! Ei ollut tarkoitus! Oon kuitenki vanha enkä nillitä, jos meidän jäävuorolla on lunta kentällä; ei, mä kolaan sen pois. Meidän sukupolvi kasvatettiin toimimaan. In your face, youngsters.

maanantai 13. helmikuuta 2012

puute

Kauko: scarlett johanssonil on aika päräyttävä kroppa       
Eki: mä ällöön sitä jotenki,diggailen vaan linda hamiltonia       
Kauko: joo, siin on sellast joplinmaist rumuutta       
Eki: s.j. on niiiiin nähty        
K: eikä oo        
E: no onhan, khamoon!        
K: susan sarandon on kans ihana                
E: se on!                
E: meryl on hiinä ja hiinä                
K: mä meinasin heittää merylin kyl kuitenki                
E: on se aik helmi                
K: mut kaikist kovin on lena olin               
E: kauriinmetsästäjät                
K: noist vanhoist ämmist."vanhoist"                
E: oh.claudia cardinale on helmi, vaik ei ehkis pätevin.                       
K: ja anneli sauli nuorena                          [♥]                       
E: pakko bloggaa puutteesta. Mä oon puutteessa ja tuun olee                       
K: mä en oo                        
E: f u                       
K: mulle tuli jopa pieni haava tonne. autz                        
E: auh. hv.                         
K: tänään panin jotai kolme kertaa. Anteeks. vaan kaks. Eiku vittu. Kolme sittenki 
E: hv                         
E: saanko koppaa tän blogiin?                                                                                               
K: koppaa. saat ainakin sosiaalipornoa muun puutteessa.     

Puute. Ihmiset, puute. Sillon ku ei saa. Ei irtoo, ei niin mistään! Sillon ollaan puutteessa. Mä en oo nyt puoleentoista kuukauteen saanu.  Mä elän puutteessa. Tässäkin asiassa on eroja: toiset on saanu viimeks kesällä, toiset ehkä about vuos sitte, toiset vuosia sitte, jotku ei koskaan. Mut silti; puutostilaa pukkaa.

Ei mulla muuta, piti tämäkin karmaiseva fakta jakaa kaiken kansan kesken. Puute. Ihmiset, puute. Hölmön kuulonen sana, btw.

 Millon sä viimeks sait?



 Kiukkuterkuin vittueki

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Dokasin itselleni skitsofrenian*

Tässä blogissa kun on nyt totuttu nauramaan vähemmistöille niin mikäs tässä yksi sunnuntai lisää aiheen parissa, vai mitä? Viikon parhaita nauruja oonkin saanut mummoista, manneista ja alkoholisteista. Parempi nauraa muille kuin itselleen, right? Tällaisena masentuneena, lihonneena, kouluttamattomana ja kodittomaksi pukeutuneena baarityöntekijänä voi hyvin oikeuttaa toisinaan itselleni muihin surkimuksiin kohdistuvat läpät, koska aina ei jaksa nauraa omalle epäonnistumiselleen ihmisenä. Keitin oikein iltakahvit tätä varten. Jumalauta, nyt irtoo!

Perjantain ja lauantain välisenä yönä, pomon ajettua mut henkihieverissä kärvistelevän ihmissuhteeni raunioille Matinkylään, koska ihmisen ei ole hyvä olla yksin ja muut kliseet, tuli sitten poikkiksen kanssa juteltua kevyitä ennen seuraavan päivän syväanalyysia suhteemme laadusta. Siinäpä aamun varhaisilla tunneilla paljastin häpeällisen, joku voisi sanoa jopa rasistisen, mielipiteeni romaneista. Enkä tarkoita tässä nyt siis romanialaisia tai niitä, jotka tuolla kerjää surkean näköisinä pitkin keskustoja YK:n ihmisoikeusjulistuksen ulottumattomissa vaan niitä, jotka käyvät sinunkin lähikaupassasi tai -kioskillasi ja aina varastaa jotain tai ainakin yrittävät varastaa. 

Kävipä nimittäin männäviikolla eiku wait.. nythän on sunnuntai eli tällä viikolla, että meninpäs taas tuohon ärrälle ja eikö siellä ollut hamekansa tiskillä lataamassa priipeidiä ja ostamassa norttia ja tekemässä kaikki asiat vaan niin helvetinmoisella selittämisellä ja yleisellä sähläämisellä. Mikä vittu siinä ensinnäkin on, että kun mä käyn ostamassa puheaikaa ja röökiä niin siihen menee tasan minuutti, kun sanon, että puheaikaa ja röökiä ja tos on rahat ja kiva kiitti hei, mutta nää tyypit saa siihenki kulumaan jumalauta kymmenen minuuttia. Siinä sitten uloslähtiessä tais sinne käsilaukkuun holahtaa pari kinkkujuustopatonkia nälän pitimiks, kun olivat siinä sadan prossan alennuskorissa. Tarkkakatseinen myyjämies huomautti kuitenkin näistä leivistä ja jo löytyi suuresta selitysten kirjasta sivu, jossa neuvottiin käyttämään seuraavanlaista:
"Ai, et sie ottanutkaan näist hintaa? Mie luulin, että sie otit näistä jo hinnan."
"Niin, hintaa on vähän vaikea ottaa niistä, jos niitä ei tiskille asti tuoda vaan napataan ulos lähtiessä laukkuun, että jos panisit ne nyt vaan takas siihen hyllyyn."
"No voi nyt, et sie tosissaan ottanu näist hintaa? Noh, ei me kyllä jäädä jonottaakaan uudestaan, kun on niin pitkä jonokin."
Laittoi eväät takas hyllyyn ja myyjä pääsi purkamaan tästä priipeidsämpyläjupakasta syntynyttä jonoa. 

Sanokaa yleistämiseks, mutta mä en ihan oikeasti ole kertaakaan ollut samaan aikaan missään liiketilassa romanin kanssa, joka ei jotain varastais ja se on kylmä fakta. Okei, tunnen kaks tai kolme tämän kansan poikii, jotka elää ihan normielämää veronmaksuineen ja äs-etukortteineen, mut on se jumalauta aika pieni otanta. Viimeks tolla samaisella kioskilla lähti perjantaipullot. Tossa muutaman kadun päässä meidän perheeltä lähti koira. KOIRA! Ne jumalauta varasti kaupan edestä meidän mäyräkoiran ja kun tarina selvisi ja koira, joka maastonakkina lähti, saatiin ylisyötettynä ja pinkeänä maastolihapullana takaisin niin kyllä mä sanon, että on niillä päässä vikaa koko porukalla. Tämäkin juttu oli mennyt niin, että pikkutyttö himassa sanoo iskälle, että mä haluun hauvan, johon iskä sitten heittää 14-vuotiaalle Tenholle Mersun avaimet, notta kuulitsie poika, siskos tahtoo koiran. Otahan siitä auto ja hae sille koira. MITÄ JUMALAUTA?! 

Siinä keskustelun lomassa alettiin sitten kehittelemään uudenlaista tosi-tv-formaattia, jossa etsittäisiin Suomen rehellisintä romania. Tehdään otanta ja valitaan kilpailijat, joille annetaan erilaisia tehtäviä, joita seurataan piilokameratyyliin. Esimerkkitehtäviä voisi olla vaikka, että pannaan ne kioskille ostamaan jotain ja myyjä sanomaan, että pieni hetki, joudun hakemaan tuolta varastosta sen kyseisen tuotteen ja jätetään tyyppi yksin myymälään odottamaan ja seurataan kameran välityksellä paljonko roinaa lähtee mukaan. Se, joka odottaa kiltisti tai se, jolla on vähiten varastettua romua ulos tultaessa, voittaa haastetehtävän. Toinen voisi olla, että pannaan ne pyöräilemään tai kävelemään joku tietty reitti mahdollisimman nopeasti ja jätetään reitin varrelle muutama vanhanmallinen Mersu avaimet virtalukossa ja se, joka ei ota autoa käyttöön tai ajaa sillä lyhimmän matkan huijatakseen, voittaa tehtävän. Tää olis mieletön ohjelma, mutta mulla on vahva epäilys, että yksikään kanava haluais lähteä tähän messiin, koska onhan se vähän leimaava ja rasistinen, jos oikeasti ajatellaan. 

Läskejä kyllä saa juoksuttaa telkkarissa hidastuksilla ja homotkin saa hassutella ja sisustaa ja pyrkiä presidentiksi, mutta ootas, jos osoitat jonkun rodun toimintamalleja, jotka sotii täysin yleistä moraalia tai perustuslakia vastaan niin oot rasisti, hyi. En oo. Oon vaan katkera ja vittuuntunut, koska mulla ei ole varaa matkustaa pummilla tai varastella suklaapatukoita paremman tulevaisuuden toivossa. Urpot.

Muita naurunaiheita sain vanhusten taidoista sekoittaa sanoja. Mummikin totesi, että äänesti Niinistöä, mutta hänellä ei ole mitään antibiootteja homoja vastaan. Kraah. Tai se keskustelu Ekin ja jonkun gubben välillä: 

Gubbe: Ai sullakin on koira. Mullakin on koira. Minkä rotuinen sun koira on?
Eki: Mun koira on ihan sekarotuinen. Entäs sun?
Gubbe: Mulla on sellanen laboratorion hoitaja. 

Jos ei muuta niin osaa ne mannenperkeleet kuitenki laulaa, right? Tässä erittäin kova styge loppuun, joka muistuttaa minua niin romanien hyvistä puolista, lapsuuden kesistä ja viikonlopun lintubongailusta (joo, nähtiin lähiössä haukka tai joku pieni kotka ihan muualla kuin baarissa, mut lapset  - en kirjoita tähän, että somalilapset, koska se olis jo kohtuutonta ja erittäin överiä koko tekstin varjossa- säikytti kailotuksellaan sen lentoon ennen kuin ihan lähelle ehdittiin). Maanantaihin enää rapiat kolme tuntia, hurraa?



Kauko, the lintubongari

* viikon alkkis-sitaatti aka yks parhaista onelinereista vähään aikaan. tuli heti kovaan käyttöön.

Ikäkriisi

Kuinkas sattuikaan. Tiistaina Eki täyttää pyöreät/kulmikkaat/vitsikkäät/ahdistavat 28. Joo ei täs mitään kriisiä pukkaa, mutku mutku mutku...

 28 sinänsä on täysin turha ikä täyttää; just ehtii passaa rock-ikä kaksseiskan, ja sit sitä vaan siirtyy askeleen lähemmäs kolmenkympin kammottavuutta. Ei siis mitään järkeä, vitutus vaan kasvaa.
 Enää ei kuuluta nuorisoon, nyt ollaan aikuisia. Ei edes nuoria aikuisia! Nyt tikataan ihan uus boxi ikäkyselyissä! Kakskyt-vitun-kahdeksan. Huh.
 Eipä mitä, mikä tässä ahistaa? Sekö, että liian monella ikätoverilla on pläänit selvät, muksut hankittu, kumppanit setvitty ja kuviot hallussa? Vai se, että nyt paino kerääntyy perseen ja reisien alueella, ja selkeesti vähenee daisujen ja silmänympärysten kohdalla saaden kaiken näyttämään ryppyiseltä ja väsyneeltä? Nykyään painoa saa lisää makaamalla kuumeessa himassa viikon, hädin tuskin syöden, hikoillen sitäkin enemmän ja vältellen kaikkea ja kaikkia. Loogisesti ajatellen painonhan pitäisi laskea. Vaan kun ei. Vitun 28, kirottu ollos sinä.

Jos torstaita ei lasketa, ni tänään oli pitkästä aikaa eka työilta. Hiusnaamion ja kynsilakkauksen kautta palvelemaan janoisia funkin ystäviä.
 Duuni-illan eka vartti menee aina hapuillessa. Ei oo rutiinit vielä hyppysissä. Tai hinnat muistissa. Olut? Siis bisse? Siis kolmostuoppi? Ei siis kolmea tuoppia vaan yks bisse, niinkö? Tommosta äpäröintiä jumalauta!

 Baarityössä on kyllä hetkensä, tulee vallan "aawww"-olo kun alaikäset yrittää papereitta sisään. "Öö, unohdin lompakon". En mä nyt NIIN vanha oo ettenkö muistais itsekin käyttäneeni samat excuset, yleensä huonolla menestyksellä. Onkohan toi btw yks asia, joka ei tuu ikinä muuttumaan? Aina junnut tulee koittaa onneaan ja aina samoilla selityksillä. Juma, silloin kun MINÄ olin nuori, niin lainasin siskon passia opetellen hetut ja horoskoopit ihan varuiks! Niin! Nykynuoriso perkele muuta tee ku luuhaa ja ... AAARGH! Lopeta mummoilu, Eki!!

 Kaukokin kävi elvailee hobo-lookissaan. Se näytti pipon asennosta riippuen joko kodittomalta jenkiltä tai ahavoituneelta kalastajalta. Tai sit se on hipsteri...

 Siinähän se työilta meni, välillä asiakkaita tiiraillen, välillä juoruillen. Niin ja siis tietenkin myös ensiluokkaisesti palvellen. Funkki paukutti bassoa siihen malliin, että meinas tekarit tippua. Mihin on jäänyt Olavi Virta ja Metrotytöt, kysyn vaan?? AAAARGH!! Eki nyt se mummoilu oikeesti!

Tyyppi aina selostaa kuinka naiset vanhenee ennen miehiä. Eli nyt kohta kakskasina oon jo haudan partaalla oleva seniili raunio. Noin niinku kärjistäen. Miehet sen sijaan elävät elonsa parhaita ja viriileimpiä aikoja. Mitä tohon nyt sanois? Pitäiskö ryhtyä puumaks? Olla vanha nainen hunningolla? Vai levittää tota ylihinnoiteltua "ihoa siloittavaa ja uuden, hehkeän kiillon antavaa kasvovoidetta" ja toivoa parasta?

 Oih, silloin kun minä täytin 18, olin On The Rocksissa viettämässä iltaa. Siellä esiintyi Emmi, silloinen nouseva tähti (nyt jo ehkä unohdettu..) Sain oikein nimen listaan, koska olin alaikäinen siihen baariin. Niin nuoret, minäkin olen joskus ollut alaikäinen ja viaton! Sieltä aamulla töihin ja illalla Tavastialle katsomaan Pelle Miljoonaa. Katsokaas silloin vielä jaksoi!
 19v. bileet menikin mukavasti Cardiffin keskustassa sijaitsevalla techno-klubilla, toki työn merkeissä! Narikassa palveltiin essoa vetäviä klubbaajia ja oltiin ihan et "omg! 19! I'm like SOOOO old!" Sentään seuraavana päivänä London cityyn parin miljoonan muun ihmisen kanssa vastustamaan Irakin sotaa ja Persereikä Bushia. Vituiks män sekin kaunis ajatus. No, näin Miss Dynamiteee-eeheen ♫ ♪

Sen jälkeen vuodet onkin vaan vierinyt. Olarista Kallioon, Kalliosta Olariin. Duunista toiseen ja koko ajan odottaen jotain.

 Nyt mulla on flunssa, joka ei todennäköisesti parannu koskaan, vaan muuntuu keuhkoahtaumaks ja sydänviaks, jonka seurauksena hiukset harmaantuu yhdessä yössä ja naama rypistyy tunnistamattomaksi (taas sauna-Timo??), jalat ei enää kanna ja joka paikkaan sattuu. Unohdan paikat ja nimet, hankin 304 kissaa tähän kaksiooni, luen Raamattua kovaan ääneen parvekkeella samalla heitellen esineillä kadulla kulkevia ihmisiä. Ehkä opettelen kutomaan ja ryhdyn Eeva-lehden tilaajaksi. Soittelen sukulaisille vihapuheluita ja kiikun keinutuolissani. Soseutan ruokani, koska tuleva reumani hankaloittaa tekohampaiden huoltamista.

 Äh! Mitä mä horisen! Oon vielä 27-vuotias pari päivää, mulla on hyvää aikaa dokata rokkielkein itseni hengiltä ja parantaa tää lenssu!
 Sitäpaitsi jo 28 täyttänyt kollega opasti, että tosielämän taiteilijat kuolevat kolmekakkosena. 32. Hah! Siihenhän on vielä vuosia! Vielä ehtii temmeltää ja mokkeloida.
 Jjjeah, in your face, te vanhat gubet, jotka käytitte sanoja "vanha varis" tän aamun pimeinä tunteina. In your face!



 Kärttyisiä senioriterveisiä teille yliksen vanhainkodista toivottaa Eki.

torstai 9. helmikuuta 2012

Hälsningar från Esbo.

Heräsin skarppina kohtaamaan todellisuuden. Tänään olis tapaaminen sossutädin kanssa. Kelan aikatauluista kun ei tiedä, ni paree laittaa kaikki hakemukset sisään.
Toki resurssi(?)pulan vuoksi ajan sai vasta viikon päähän soitosta.

Paperit aamulla kasaan ja shit! Monelta se tapaaminen olikaan?! Pikainen soitto omalle työntekijälle (meillä kaikilla on kuulemma semmoinen!):

"Aa joo, mä en tästä tapaamisesta tiedä, mut odotas ni selvitän asiaa. Joku soittaa sulle kohta." 
Puolen tunnin kuluttua:
"Täs on se ja se sieltä ja täältä hei. Juu, sun tän päivänen tapaaminen on peruttu sairastapauksen vuoks. Eikö sulle oo ilmotettu?"
-Ei ole.
"No mutta, reilu viikon päästä olis vapaa aika. Siis olettaen, että sairasloma ei jatku, heh."
-Joo hehheh, ei käy.  
"No tuo ne paperit tänne, ni katotaan mitä voidaan tehdä." KLIK.

 Odotushuoneessa meni 20 minsaa mukavasti ihmisiä tarkkaillen. Niin tympääntyneen rutinoituneesti täyttyivät lomakkeet, niin apaattisena availi vahtimestari ovea, niin paljon erinäkösiä ihmisiä. Yksi kuuntelee liian kovalla musiikkia, toinen raaputtaa haltioituneena hintalappuja irti laukkuihin sullotuista aarteistaan, yksi soittelee ympäriinsä tilinumeroaan. Kaik yhes koos.

 Oma vuoro: "Moi, mä en tajuu näistä mitään. Auta."
 Paperipinon tsekkaus on vaivalloista, niitä on liikaa ja kuitenkin liian vähän.
 Tammikuun tiliote? Ei tapahtumia. Tammikuun palkkakuitti? Ei tuloja. Helmikuun sähkölasku? Ei semmosta oo olemassa, on vaan tää tammikuun, kelpaako. Kelpaa. Jea. Asiaan käsiksi.

 Vartti plärättiin ja tajusin, etten todellakaan tajua. Siinä istuu vastapäätä ymmärtäväisesti hymyilevä neiti, jolle yritin ääni vavisten selittää, ettei "tää tuu toistumaan et täs on nyt ollu kaikenlaista ja tulin just hoidosta ja yritän koko ajan muuttua."  Eikä se varmaan saanut puolestakaan selvää, koska yritin tapella itkua vastaan.
Romukoppaan jouti se ajatus mennä tiukan viileästi vaatimaan sitä, mikä MINULLE KUULUU! Onneks oli nessuja taskussa.

 Uuden ajan sain ens maanantaille. Ja asiat kuulemma hoituu, älä huoli.

 Hermoröökin vedettyäni yritin pohtia, mikä itketti.
 Sekö, että oon aina alitajuntasesti pitänyt itseäni parempana ihmisenä, koska käyn töissä ja hoidan oman talouteni?
 Vai se, etten osannutkaan hoitaa asiaa vaikka väkisin yritin?
 Vai ehkä se, että hoidossa jouduin toteamaan omat vajavaisuudet: mä olen alkoholisti ja vahvasti riippuvainen luonne. En luota kehenkään, vähiten itseeni. Pelkään ja häpeän kaikkea. Ja peitän sen yli-iloisuuteen ja huumoriin.
 Jonkun mielestä kuvailin äsken ihmisen. Mä olen nähnyt nuo aiemmin heikkoutena, nyt opettelen ajattelemaan toisin. Eikä se helppoa ole. Eikä asioiden pidäkään olla, ainakaan liian helppoja.

Eräs rakas ystävä sanoi pari vuotta sitten, että eläkkeellä oleminen tuntui, kun olisi täysin hyödytön ja arvoton. Sillon en voinut kesken tärkeän työpäiväni ymmärtää moista, nyt ymmärrän. Sitä on luonut niin vahvat omavaraisuuden muurit, että niiden romahdettua jää vaan kasa romua käteen.
 Kaikki tämä, vaikka asiat on itsellä hyvin: on rakastava perhe, kullanarvoisia ystäviä, ihana koti tärkeine esineineen ja mainiot lemmikit. Terveyskin kohenee koko ajan!

Kai sitä on kaiken omavaraisuuden kaveriksi rakentanut jämptin kuvan siitä, millainen ihmisen pitäis olla: Hyvän itsetunnon omaava uratähti, joka liikkuu neljä kertaa viikossa, on avoin uusille ruokatrendeille, lomailee kolme kertaa vuodessa, käy kampaajalla säännöllisesti, hankkii lapset opiskelun päättämisen ja kolmenkympin välissä sekä hallitsee tämän kaiken .
 Mulla on huono itsetunto, liikun ku jaksan, en mieluusti karppaa, lomailen harvoin, en tiedä, mikä kampaaja on, lapset jääköön muiden kontolle, opiskelut: peruskoulu. Iisisti? Hah!
 Mutta oon silti ihminen. Välillä jopa ihan hyvä ihminen. (tässä vaiheessa ehkä huomaatte, että käyn tässä eräänlaista monologia vakuuttaakseni itseni olemassaolevasta ihmisarvosta, en siis pelkästään kalastele kehuja ja tsemppejä)

Sampokujalla talsiessani naama turvonneena ja mieli keventyneenä, tuli liian vähissä vaatteissa elvaile teinityttö pummaamaan tupakkaa. Hymyillen pudistin päätäni ja sanoin: "Smoking is baad, mmkay?" ja lähdin itsekseni kikatellen ostamaan lisää tupakkaa. Stockmanniin kun voi aina luottaa:

 "Mitäs Teille sais olla?"

 Ah, olen tärkeä.



 Eki

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Nössömusaa nössöille!

Välillä on niin surkeeta toimintaa, et jälkeenpäin hävettää. Tai emmä tiiä surkeeta, mut jotenki ... Persoonallista? Outoa? Eriskummallista? 

 Tässähän on nää päivät menny haahuillessa ympäriinsä. Puhelimeen en jaksa vastata, ihmisten näkeminen pelottaa ja ruoka unohtuu. Sen verran piti käydä moikkaamassa uusia ystäviä tiimipalavereiden merkeissä ja ihan feis-ty-feis, että pakkelit oli otettava taas haltuun. Huh! Ihan ku viiden viikon jälkeen iho olis hylkinyt puuteria! Tai sit se on tuo kirottu pakkanen yhdistettynä kakkaan sisäilmaan, joka kuivattaa naamaa siihen malliin, että peilistä kurkkii sauna-Timo-lookalike! Enkä mä edes PIDÄ saunomisesta!

 Semiyllättäen näin maanantaina ison joukon ihmisiä, joille oon kertonut itsestäni semmosia asioita, joita ei tiedä kukaan läheisistäkään. Kauko käyttäis kuvausta :"Tulii ihaan skifii-fiilis!" Niinku vahvasti tuli, ihan ufo.
Oma synkeän suruisa vitutus yhdistettynä vilpittömän iloiseen jälleennäkemiseen takaa pökkyräisen pään ja lisää haahuilua.
 Jostain syystä keksin mielestäni oivan keinon selkiyttää nuppia: söin kääretortun ja vedin litratolkulla teetä. Röökiä luonnollisesti kului ketjussa. Lopputulos: ihan vitun oksettava olo, en suosittele.
 Oli pakko ottaa pari ketipinoria unipohjaksi, ja jotenkin tämä ratkaisu toimi! Nykyään kun ei voi tainnuttaa itteänsä stydillä shitillä, niin on tyydyttävä miedompiin troppeihin.
 Aavistuksen verran pitkät unet, mut ei haittaa: unet oli eläväisiä ja teinimäisiä. Syrän.

Päivä meni kuitenkin siihen malliin pökrässä, että oli pakko käydä avautumassa viattomille kanssatoipujille. Kepeä olo kun palaverista lähti. Illan toka syrän.

 Uuh, olinhan mä reipaskin päivällä! Tein ylläpitosiivouksen kotona (nykyäänhän täällä on perussiistiä, hyvä minä), koska tänään on pyjamabileet kera Kaukon! 
 Kävin hakemassa siltä jätskirahat ja kauppalistan duunista. Jumalauta, nyt on jätskiä! Ja aamukahviin maitoa. Ja huuhteluaineen tuoksuinen kämppä. Nyt on kaikkea! Keitin jopa kananmunia aamuks!! Okei, osa niistä oli säröillä ja hetken mieleni valtas desperate housewife-olo kun keitinvesi oli täynnä munahöttöä (tirsk!) Ja ne jäi hieman löysiksi (OMG LOL)
 Ajatus on silti tärkein, rrraitt?

Vitusti on vielä käytännön asioita, jotka muhii tuolla pääkopassa muistuttamassa vähän väliä olemassaolostaan, eikä haahuilupäivät fiksaa niitä mihkään. Tilanteet vaatii tekoja. Toimi, Eki! Älä haahuile!

 Kohta Kaukeli tulee tänne, sit me bailataan. Ja syödään jätskiä. Sitä ennen vedän teeöverit ja kuuntelen nössömusaa.Oh, ja etsin kirjeen, jonka annan Kaukon luettavaks ja toivon, että se reagoi ihan kun mäkin sen vastaanottaessani: "Ei oo totta, tää on IHKUINTA koskaan!!!" Liikuttumista ilmassa? We'll just wait and see.

 Kattilapopcornien tuoman silmäturvotuksen takia allergikolta näyttävä-Eki  



 Ps. ens kerralla kerron jotain kivaa enkä mangu ku joku pikkuprinsessa! ehkäpä kerron meidän pyjamabailuista!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Kaukolla saattais olla asiaa

Asiaahan ois taas enemmän kuin Karpolla, mutta kuten Karpolla, mullakaan ei ole (enää) omaa televisio-ohjelmaa.

Voisin ehkä kertoa siitä kuinka olin tuossa vajaan viikon verran maailmanlopun flunssassa tai sitten vaikka siitä kuinka mieli on ollut yhtä matalalla kuin ne aidat, joita jokapäiväisessä elämässäni ylitän. Eilen jopa aloitin kirjoittamaan siitä, kuinka ronkin korvat vastoin lääkärini kieltoja - Tops-puikolla.

Hei, ehkä voisinkin heittää jotain kuusvuotisanalyysia, mutta se olis Salee täynnä vääriä johtopäätöksiä ja jätänkin näiden vaalien syväanalyysin tekemisen itseäni taitavampien herrojen käsiin. Kurre ja Maki (just se Aikakoneen, D'oh!) ovat kaikesta päätellen ihan yhdessä yössä saaneet aikaan jotain niin ainutlaatuista, että mulla ei ole tarpeeksi adjektiiveja repertuaarissani kuvaillakseni kaikkia niitä tunteita, joita alla olevan linkin takaa löytyvä kappale minussa herättää.

Kuuden vuoden kuuliaisuus by Kurre

Biisihän on lähes yhtä vitsikäs kuin alkanut maanantaiaamuni avaimien kotiin jättämisellä ja u-käännöksellä hakiksesta himaan ja takas hakikseen, jossa metrovuoro oli peruttu sään takia ja seuraavat kaksi metroa niin täynnä, ettei niihin olis mahtunut edes Anna Abreu. Kolmannella pääsin jo Kamppiin ja siitä kärttyisten mörrimöykkyjen pariin, jotka olivat lähestulkoon menehtyneet nestehukkaan vajaan vartin myöhästymiseni johdosta.

Voisin ehkä iloita Petroskoista tuliaisena saaduista lapasista tai uudesta Laika-pinssistäni, joka on tuotu samaisesta Lenin-museosta mistä vessaani varten hankitut Sputnik-kortitkin, mutta oisko näiden tuotteiden hehkutus vähän liian uhkarohkeaa nyt, kun Venäjäkin on jonkinnäköinen sotilaallinen uhka? Pitäis ehkä varastaa joltain asiakkaalta Suomi Leijona-koru vastapainoks alkavalle ryssiytymiselleni.

Kaikista järkevintä ois varmaan vaan istua ja juoda kahvia ja katsoa ovelle päin ja odottaa, että hetkenä minä hyvänsä sieltä astelee Säihkyturpa sateenkaarineen ja pelastaa mut tältä ensimmäiseltä Niinistön aikakauden maanantailta. Samaan aikaan toisaalla onnittelee Fok-It-internetjulkaisua ihan seittemällä sadalla!

maanantai-Kauko

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Sain sähköiskun ohikulkevalta kissalta!

Innoissani aloin bloggaamaan ja sit iski writer's block. Ehkä mä nyt tässä kirjottelen ja kattelen, mitä asioita tulee mieleen. Sovitaaks niin?

 Eilen yöllä iski ikävä. Niin kova ikävä, että tuli itku. Tai en tiedä, oliko kyseessä ikävä vai joku semiflippaus. Tyyppi siis laittoi tekstiviestin maailmalta. Must se tekstaaminen oli mahdotonta, koska kelasin, ettei sillä oo ees luuria mukana. Mut sieltä tuli viesti, jonka käsitin väärin ja johon vastasin yli-innokkaasti. Ja hetken kelasin, et nyt tuli ylireagoitua, mut tulin siihen tulokseen et voivoi. Jos ylireagoin ni sit ylireagoin. Fiiliksen mukaan. Mä elän nyt siinä pumpulissa, että se on kaukana maailmalla ja sille tuli mieleen laittaa mulle viesti. Oon siis merkittävä. Se riittää mulle. Ikävä on silti tosiasia. Hui, tunteita!
 Sitä menee nyt jossain huurussa päivän kerrallaan. Kaikki on hyvin eikä kuitenkaan oo. Varuiks soittelin päivällä perheenjäsenille ja avauduin niillekin.
Niin siis kaikki tutut ja tuntemattomat, uusi elämänasenteeni edellyttää asioista puhumista eli varautukaa avautumisiin ja outoihin puheluihin!!
 Mutta juu, tuli ikävä. Fyysinen tunne. Olis vaan halunnut maata tyypin vieressä ja silittää sen tukkaa. Ihan iisisti ja hiljaa. Tuntea, että nyt tällä hetkellä kaikki on hyvin.
 Ne on loppujen lopuks niin hirmu pieniä asioita, joista tulee hyvä olo. Ja opin lomalla ollessani, että tuli mikä hyvänsä fiilis, se pitää elää. Sitä ei pidä sysätä sivuun ja olla niinku mitään ei oiskaan, vaan se pitää elää. Hyvä tai paha, ohi se menee joka tapauksessa. Näillä mennään.

 Eilen myös emännöin illalliskutsut kahdelle! Kokkasin äidiltä joululahjaks saadut superpastat ja spagukastikkeen. Oli herkullista, mut mikä vittu siinä on, että aina syö liikaa!? Mä en näköjään pysty lopettaa koska vaan.
 Mutta taas tuli hogattua, että maailma on mesta paikka. Ilman telsua ja netsua on vieraan kanssa juteltava. Ja kun hoidos.. Eikun lomalla oppi puhumisen tärkeyden, niin sitä bamlattavaahan piisasi! Kun vieraaksi vielä sattui yksi maailman arvokkaimmista ihmisistä, oli helppo puhua. Ehkä elämäni ensimmäistä kertaa kerroin esim. painoni rehellisesti. Ohhoh! te tuumaatte, mutta fear not, voin kertoa sen teillekin. Se on 81kg. Ja pituutta löytyy 171cm (insinöörin mittaama eli fakta). Ylipainoa on. Oh dear! Mut sitä murehdin sit syssymmällä.
 Kepeä olo kun pystyi puhumaan vaikeistakin asioista, vitsailemaan härskisti ja olemaan välillä ihan hiljaa ilman kiusallista fiilistä. Suosittelen siis illalliskutsujen järjestämistä teille kaikille! Se ei vaadi paljoa mutta antaa hirveesti.

 Kaukokin soitti tänään. Meillä on pyjamabileet tiedossa ens viikolla. Mulla on ikävä sitä ja se on mun ystävä. Se on tosiystävä.
Aikuisiällä ei oo helppoa saada ystäviä, lapsena se oli niin helppoa; riitti, että oli samalla luokalla tai asu samassa pihassa. Nykyään on niin kauheen busybusy ja skeptinen, että ei tajua. Höh, tätä vastaan aion kapinoida!
 Veikkaan kyllä, että meidän pyjamabailut menee armottomaksi ketjutupakoinniksi ja jätskinsyömiseksi. Silleen, et tulee paha olo. So? Aijjuu, kyllä me varmasti myös juoruillaan, se kun kuuluu jokaisen tytön perusvelvollisuuksiin.

 Mä en todellakaan tiedä, mitä tästä elämästä tulee. Onkohan mulla ikäkriisi? Vai ihan perus identiteettikriisi? Vai molemmat ja siihen vielä päälle hylätyksi tulemisen pelko? Jaa'a. Ja mitämitä! Olen kadottanut jonnekin 'too cool for school'-asenteeni, koska oon alkanut funtsimaan opiskelua! WTF! Huh, hirveesti kaikkea. Mut hei, kuinka siistiä olis voida päivittää fb-status tyyliin 'Pääsin Teatterikorkeeseen' ja sit sadat ihmiset tykkäis ja tsemppais. Olishan se siistiä!

 Reilu viikon päästä oon 28. Täysin turha ikä. Mut syndet on aina kivoja. Ehkä mä kestän olla kakskasi, ehkä se kuuluu kestää. Ehkä kakskasina on hyvä alottaa uusi elämä. Hah! Joo! Siitä lähtee Norsun vuosi Ekin kalenterissa! JES!
 Noni, sekin kriisi selätetty, hyvä minä!

 Vitsit, mun tekis mieli vaan kirjottaa vaikkei mitään sanottavaa olekaan! "Nytkö se sen vasta tajus?!" te ajattelette. Jep, mut saatan kirjottaa myöhemmin lisää, koska oon teille tammikuun velkaa.

 Ja eiköhän joku fiilistelybiisi pistetä soimaan, koska.. Koska, koska koska. No vaikka ihan siks, että näin kylmällä säällä ja pattereiden kuumotuksella tuo kissa on yks kävelevä sähköiskukone ja sen häntä näyttää ihan narulta :( Ja koirakin pyörii matolla niinku joku mielipuoli.


 Haavistomaisia terkkuja teille toitottaa Eki, kriisienhallitsija jo vuodesta 1984