keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Löysää nahkaa ja tiukkoja tilanteita

Mun pitäis tavata personal trainer ensi viikolla. Ei, en aio aloittaa fitness-päiväkirjaa. Vaan siis ihan koska "Kun liityt nyt, saat ilmaisen salikassin, tapaamisen PT:n kanssa, kehonkoostumusmittauksen ja ihan armottoman syyllisen olon kantapunttiksesi SELKÄÄNPUUKOTTAMISESTA, JENGIPETTURI!"

Unohdetaan toi selkäänpuukottaminen ja muistellaan sitä kaikkea ilmaista:
-Upea olalla kannettava kuntosalimainos, jota voi käyttää myös urheilutavaroiden kantamiseen
-Upea kädessä kannettava kuntosalimainos, jota voi käyttää myös veden säilytysastiana
-Kehonkoostumusmittaus, jossa todennäköisesti ilmenee, että vähintään vuoden salikortti lienee paikallaan
-Tapaaminen Personal Trainerin kanssa, jossa todennäköisesti ilmenee, että kyllä se kahden vuoden jäsenyys olisi fiksuinta.

Sit piti valita. Rivissä oli kuusi hymyilevää kasvoa ja erikoisalat listattuina: kehonhallintaa, senioreita, räjähtävää nopeutta, painonhallintaa, avaruusteknologiaa, kissavideoita etc.
 Valinta olisi ollut helpompi, jos jonkun päivän spesiaali olisi ollut +30vee ailahtelevaiset naiset, epäsäännölliset elämäntavat, on/off-liikkuminen, hyvät läpät ja takuuvarmat tulokset.

Päädyin valinnassani entiseen lätkäjätkään, nykyiseen bodaajaan. Koska ihan sama. Mähän sen duunin joudun tekemään. Vittusaatana.

Meistähän on Tyypin kanssa tullut tällainen ihastuttava YHDESSÄ LIIKKUVA PARI.
 

KOKEILEMME UUSIA LAJEJA JA VIETÄMME LAATUAIKAA NIIN TENNISKENTILLÄ KUIN KÄSILLÄSEISTEN.

Siinä ei oo mitään ärsyttävää, eihän?

No, kesken yhteisen treenituokiomme mainitsin Tyypille haaveilevani kiinteytymisestä ja esittelin pömpöttävää core-taikinaani sormieni välissä. Oon täysinmelkein sinut painoni kanssa ja kunto on kohdillaan, mutta kuten naistenlehdet toitottavat: "Opi hyväksymään itsesi! Olet kaunis! Näin pääset bikinikuntoon kuukaudessa!", ni mäki haluun bikinikuntoon kuukaudessa. Tai no, jossain vaiheessa.
Anyway, Tyypinhän OLISI pitänyt sanoa, et hei kultamuru, mä rakastan sua just tollasena ku oot älä kiinteydy yhtään! Sen sijaan se sanoi että lenkkeily on paras lääke tohon. 

It's funny 'cos it's true ja sitä saa mitä tilaa.

Mä päätin olla vetämättä itkupotkuraivareita, säästelen ne vuoteen 2019 kun riidellään jostain ihan muusta ja just kun oon häviämässä väittelyä muistutan siitä kuinka hän syksyllä 2015 haukkui minua iljettäväksi läskipalleroksi ihan vaan ilkeyttään.  Hah!

Kohtuus kaikessa. Mä itse tykkään pitää balanssin elämässä olemalla pari viikkoa kerrallaan Miss LähiöFitness legginseineni ja omenavälipaloineni, sit nollaan tilanteen olemalla viikon Miss IceCream pikkusikareineni ja kahvitaukoineni. Viikko meneekin sit vaihtaessa suuntauksesta toiseen. Olen siis eräänlainen Bi-liikkuja.

Kävin myös Ruotsissa toteuttamassa tätä vaihtoehtolifestyleä. Kolmen päivän miniloma Tukhomassa. Pikkuserkku täytti 30 ja minä menin edustamaan Suomea. Juhlat meni hienosti, vaikka käyttämätön ruåtsinkieleni taannutti minut. Vitseille nauroin aina n. 50 sekuntia myöhässä. Ei haitannut, koska muut dokas.

Viimeisen lomapäivän aamuna kävin paikallisessa jumpassa. Se oli ihan ku Suomessa paitsi että kaikki olivat hieman edistyksellisempiä, ihmiset notkeampia, Mats Sundin homoseksuaali ja ilmapiiri suvaitsevaisempi.

Saman päivän iltana lähdin tädin patistamana salsaamaan. Pari tuntia salsa-oppia, 17 euroo ja voi mennä farkuissa. Sounds good. ...Paitsi että aloittelijana jouduin kömpimään kellariin muiden rookieiden kanssa, tädin bailatessa täysii toisten kovisten kanssa!
Askeleet oli helppo oppia; vaikeampaa oli opetella näyttämään ettei MUKA osaa askelia omia jalkoja tuijottaen, ja näinollen välttää katsekontakti tuntemattomaksi jääneiden tanssipartnereiden kanssa.

Lähtöaamuun olin varautunut hyvin: laukut pakattu, vaatteet esillä, kahvinkeitin ladattu, aikataulut ja reitit hallussa. Kolmen päivän joukkoliikennelippunikin olisi vielä voimassa ja lentokenttäbussiin varattu 100 kruunua poltteli taskussa. EIHÄN TÄS MIDIST.

Aamukuudelta raahauduttuani vartin kävelyn pysäkille huomasin olevani kolme minuuttia etuajassa. Sekunti tämän jälkeen mahani teki tuplavoltin ja aivoihin iskeytyi kuva siitä hetkestä kun kaksi päivää aiemmin avasin tätini jääkaapin ja sanoin: "Laitan nämä pomolle ostetut nuuskatornit tänne jääkaappiin odottamaan kotiinlähtöäni." Sit iski pahin Tourette-kohtaus vuosiin. Oisin läpsinyt itseäni otsaan koko aamuhölkän ajan takas tädin ovelle, mutta kun piti kantaa kassia olalla..
Noh, nuuskat haltuun, anteeks, että herätin ja kiitos vielä kerran HEIPPA! Sama hölkkä takas pysäkille, sanomattakin lienee selvää, että tähän toimitukseen meni enemmän kuin se kolme minuuttia, jonka olin NIIN IHANASTI ETUAJASSA ETTÄ OISPA VAIKKA KAHVIA.

Onneks olin ajoissa liikkeellä. Matka Åkersbergasta Kistan kautta Bromman lentokentälle voi alkaa.

Seuraavaan bussiin istahdettuani iski jälkihiki kaikesta extra pyrähtelystä ja lentolipulla löyhytellen mietin jo vähän naurahdellen kuinka onneksi lentokenttäbussiin vaihtaminen sujuu hyvin. Olinhan katsonut pysäkin tarkan sijainnin hyvissä ajoin ja matkaraha odotteli kuskia.

NOH. Kistaan saavuttuani harhailin hieman kunnes ystävällinen kanssakulkija opasti oikeaan suuntaan. Kävelin pysäkille, tällä kertaa 10 minuuttia etuajassa. No itse pysäkkihän tietenkin oli katuremontin takia pois käytöstä ja uusi pysäkki sijaitsi Håådekungensjöbergsgrändengatanilla. Mitään karttaa tästä ei ollut. Jo krooniseksi muodostuneen Touretteni kanssa lähdin hortoilemaan ympäri aluetta kelloa vilkuillen.
Kotimaata ikävöiden löysin viimein pysäkin. Juuri parahiksi! Bussi kääntyi aiemmin mainitsemalleni kadunpätkälle ja reteästi satasta heilutellen viitoin kuskille kansainvälisen kehoituksen pysähtyä. Money talks.

Ojensin kuskille sataseni, kuski tähän: "Vi ta bara kort." Ah! Kolmen päivän intensiivisen ruotsinkoulutukseni ansiosta tajusin kaivaa Visa Electronini nuuskatorneja tursuavasta kassistani.
Kuskin ilmoitettua tylysti, ettei tililläni ole katetta iski paniikki. Vad helvete! Satan i gatan!
Onhan mulla katetta, kokeile uudestaan! "Nej nej, du måste köpä biljetten från där" ilmoitti hän viitaten viereiseen parkkihalliin ja katseellaan savustaen minua ulos bussistaan.
(toim. huom. Tililläni oli katetta. Tarkistin sen heti kotona. Saatana.)

Aamukahvit mahassa pyörien ja lievästi sanottuna munailme naamalla seisoin bussipysäkillä ainoastaan Tourette seuranani. Kännykän kello ihmetteli miksen ole jo lentokentällä, biologinen kello kertoi raivareiden olevan lähellä.
Mistä vitusta mä käyn lipun ostamassa ja mitä vittua noin niinku muutenki!?

Pikkusikaria imiessäni päätin kuitenkin taistella. MINUA EI NOIN VAIN LANNISTETA! Aikaa on vielä yhdelle bussille, ja minähän matkustan sillä! Minähän matkustan VAIKKA SE OLISI VIIMEINEN TEKONI! KYLLÄ MINÄ PERKELEENI KESYTÄN!

Suomalaisella sisulla marssin lähimpään hipsteri-kahvilaan, löin henkisen nyrkin pöytään ja kysyin sujuvalla englannilla: "Excuse me, do you know where I can buy a ticket for the airport bus?"
Tiskin takana loniva ruutupaitainen viiksiteini opasti minut lakonisella äänellä viereisen kauppakeskuksen Pressbyråån. Kiitin liioitellun ystävällisesti samalla peitellen äkillisesti kasvanutta Ruotsi-inhoa sisälläni.
Juoksin kauppakeskuksen toiseen päähän ainoaan avoinna olevaan puljuun ja ostin lipun. 40 kruunua kalliimpi lippu kädessä sprinttasin viimeisen kerran paska-Kistan paska-katujen läpi pysäkille odottamaan viimeistä mahdollista bussiani.

VIIMEINKIN lentokenttäbussissa. Ainoana matkustajana. Melkein myöhässä. Tässä vaiheessa en uskaltanut enää hengähtää helpotuksesta vaan pidätin hengitystäni oikeastaan aina kotiovelle saakka. Saattoi tulla rikottua siinä joku maailmanennätys.



Huh! Kannattiko taas lähteä mihinkään! Mä en enää ikinä lähe minnekään! Paitsi aamulla lähden lenkille! 


-eki













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti