Near Death Experience: Lomalta töihin

Paluu töihin on ollut jotakuinkin yhtä helppoa kuin sinapin työntäminen sukkapuikolla esim. tollaisen papukaijan peräaukkoon.

Kauas on tultu tiistaiaamusta, jolloin join vielä viimeiset aamukahvit turkoosia Adrianmerta lempeästi katsellen noin 29 asteen aamuvarjolämpötilassa. Eilen yöllä odottaessani viimeistä spåraa 14 asteen vesisateessa, voin sanoa, että ihan puhtaasti vitutti.
Ihan vitusti.
Ja paleli.

Tiistaina Suomeen lennettyämme arki löi naamaan vähintäänkin jollain Artekin jakkaralla. Tai ainakin jollain terveyssiteellä, jonka avulla ei voi uida eikä ratsastaa eikä nauttia kesästä. Oli kylmä, oli pyykkiä, oli laskuja oven välissä ja alkoi menkat. Oli seuraavana päivänä töitä ja eineslihapullia iltaruoaksi. Niin jäi taakse se pienessä kalastajakylässä nautittu täydellisyyttä hipova tryffelirisotto. Tervetulotus Helsinkiin oli siis vähintäänkin yhtä paska kuin samanniminen biisikin.

Ekan päivän jaksoin töissä vain ajattelemalla reissua ja fiilistelemällä rusketusta. Jonkun tunnin jälkeen nekin tuntuivat haalistuneen. Loppupäivän etsin uutta duunia.

Tokana päivänä luin yhden Kari Hotakaisen Iisakin kirkon. Se oli hieno sukellus aivoinfarktin saaneen miehen mieleen eikä vähiten siksi, että se tuntui olevan enemmän tapahtumia täynnä kuin oma pää ja elämä.

Kolmas päivähän tunnetusti on vaikein ja tänään olin taas jo omassa turhautuneessa ja ärtyneessä työminässäni, joka hymyilee asiakkaille ihmisvihansa takaa ja lirkuttaa small talk-shaibaa, jota on lakannut jo vuosia sitten itsekin kuuntelemasta. Pääsin siis rutiiniin kiinni.

Reissusta vois ehkä kirjottaa jokusen ylistyslauseen vaikka heti piakoin. Nyt tuoksuu jo makaronilaatikko niin kuulkaa nenään, että pitää tuijottaa lautasta eikä näyttöpäätettä.

Se on morjes!

huomaa ihan ylipäällikkö vyölaukku!

t. Kauko