Räkä poskella

Onneks sairastaminen tulee aina niin, että siitä on taloudellisesti ja vitutuskäyrällisesti kaikista eniten harmia.

Heippa, sunnuntailisät! Heippa, mun toinen duunikuvio! Heippa, mun rakkaat hirveellä virityksillä listaan saamani kaksi peräkkäistä vapaapäivää! Heippa vaan, mun tyhjyyttään ammottava jääkaappi, koska kyl mä pärjään aivan valtavan hyvin näillä joulusta asti jauhottuneilla Omar-karkeilla, jotka btw EI oo läheskään niin hyviä kuin kakskytvuotta sitten.

Haluiaisin kiittää myös itseäni ton tekemättömän kauppareissun lisäksi siitä, etten ole jättänyt itselleni yhtään hyvää tv-ohjelmaa tällä viikolla väliin ja näin ollen ei ole mitään katsottavaa. Haluaisin kiittää myös noista tiskeistä, jotka varmaan haisee, en tiedä, en haista. Haluaisin kiittää myös ylempää tahoa mm. näistä mun menkoista ja sit siitä, etten päässyt Riikan bileisiin eilen, koska mitä mä nyt muka täällä Kalliossa haluaisin keneenkään tutustua.

Kiitos myös siitä, että ainoa jutunaihe, mikä ois ollut oli tää "Päiväni lähiössä"-kuva- ja videoDOKUmentointi, mutta kaikki matskuhan on siellä perkeleen lähiössä. Oli meinaan sangen hyvä päivä. Oikeasti. Tai noh, kevyen darran sijaan sain tän vähemmän kevyen flunssan, että do the math.

Tosta lumesta mä en aio sanoa mitään. Kuunnellaan sen sijaan mun kaikkien aikojen lempparibiisi. Sentimentaalisesti sanottuna toi biisi menee jonnekin niin syvälle, että harvoin musiikki tuntuu niin kokonaiselle. Mellon Collie and the Infinite Sadness on oikeasti tärkein levy mitä mun maailmassa on koskaan tehty. Se on osa mun identiteettiä. Toi levy on on sellainen, että jonain päivänä, kun mulla on lapsia ja lapsenlapsia, jotka dissaa mun musaa ja sanoo, että mä oon vitun aut niin mä soitan niille ton levyn ja ne oppii kunnioittamaan ihmisen sielua ja nielevät kaikki siis niin noloo-kommenttinsa. Helvetti.

Thru the eyes of ruby.

Mites teillä menee? Onks kohtalotovereita siellä räkä poskella?

Kauko