Kuuntelin juuri maailman pisimmän selostuksen entisestä huumekoirasta, joka on nyt eläköitynyt ja saa valtiolta eläkettä miltei 200 euroa kuukaudessa ja kuinka se löysi rahapussin ja kuinka se löysi lapsen lapasen ja kuinka se on älykäs ja ihmeellinen koira ja voi hellanlettas sentään. Se, että mä rakastan Ekin koiraa kuin omaani, ei tarkoita sitä, että mua kiinnostais muiden koirat tai muiden hehkutus vielä muiden koirista. Ei vaan kiinnosta. Ekin koira on maailman paras koira ja ei ole muita koiria. Sama pätee muiden lapsiin. Omaa kummityttöä on kiva nähdä ja ihastella, mutta siihen se sitten rajoittuukin.
En tiedä mistä se johtuu, että on näin. Olenhan kuitenkin erittäin sydämellinen ja nykyään jo empaattinenkin ihminen, mutta jostain syystä syntynyt vailla suurempaa hoivaviettiä. Jotenkin en vaan jaksa syttyä jostain meidän koirasta tai vauvasta otetuista kännykkäkuvista, että tässä se nyt syö marjasosetta ja tässä jätskiä ja naama on ihan tahmassa ja tässä se leikkii kumisaappaalla tai päistä viilatulla ratakiskon pätkällä ja voi hohhoijaa.
Mun mielestä koiran tai kissan tai lapsen tai huonekasvin tai ihan sama minkä tahansa tollasen aikaa ja hoivaa tarvitsevan otuksen tultua talouteen pitäis kuitenkin muistaa se, että muustakin voi puhua. Säilyttää ehkä jotain omia harrastuksia tai lukea edes lehtiä tai jotain, että ois oikeasti muutakin puhuttavaa. Onnekseni oon jo aika ansioitunut niin sanotussa mukakuuntelemisessa. Työn kautta sitä oppii sulkemaan korvat ja luettelemaan vaikka kauppalistaa mielessään tai ohjaamalla henkisen minänsä Adrianmeren rannalle turkoosin veden ääreen sillä aikaa, kun käydään läpi päiväkotimaksuja ja koirankakkapussijuttuja. Otan katsekontaktin ja nyökkään välillä. Muutama ynähdys ja AIJJAA tai EIHÄN? tai NIINHÄN SE TUPPAA OLEMAAN väliin ja avot! puol tuntia makoiltu jo rannalla aaltojen liplatuksessa. Sydän.
Tästä huolimatta aamu alkoi kuin parhaimmastakin idyllistä. Herään parisängystä ja mies menee töihin. Koiran kanssa jäädään nukkumaan vielä tunniksi. Sitten ylös, kahvi tippumaan, koira ulos, koiralle ruokaa, kahvit naamaan ja bussilla töihin. Enkä valita. Tuntuuhan se ihan kivalta, mutta kyllä mua silti tavallaan lohduttaa ajatus, etten ole täysin sidottu koiraan eikä tota ihanaa poikaakaan tarvii ihan ihan joka päivä nähdä. Sehän saa mut vaan rakastamaan molempia niitä enemmän. I need my freedom!
Tostapa just uudenvuodenbileissä puhuttiin. Illan isännän kanssa puhuttiin suhteista ja sanoin, että me saatetaan olla montakin päivää erossa ihan muutaman tekstiviestin voimin ja sen eka kommentti oli "Toi on paha. Toi on tosi paha merkki." Olin vähän, että mitä? Totesin vaan, että suhteita on monenlaisia ja se mikä toimii toisilla ei välttämättä toimi toisilla. Mä oon kuitenkin nähnyt ja kokenut suhteen, jossa eletään täyden tehon symbioosissa ja unohdetaan itsemme meidän puolesta ja onks ikinä käynyt hyvin? EI. Lopputulos on se, että mulla ei ole enää kavereita, minuutta eikä mitään omaa, ja siinä vaiheessa ei ole myöskään enää mitään kiinnostusta siihen toiseen ihmiseen eikä myöskään mitään puhuttavaa kenellekään, koska elämä on yhtä vitun sämpylän ostoa ja mitä tänään syötäisiin-jatkumoa.
Mulle sopii tää ja koen kiusallisena, että mun pitäis selitellä suhdetta, jossa ei tarvitse teeskennellä yhtään mitään. Kauko on onnellinen kaveri just näin ja rakastaa rakastaa.
Eipä mulla muuta muuta-Kauko
Mä olen Kaukon kanssa samaa mieltä siinä, ettei miestä (tai naista) tosiaankaan tarvitse nähdä joka päivä. Munkin mies oli yhdessäolon alkuvaiheessa huuli pyöreänä, kun melkein huusin jipii se lähtiessä työmatkalle useammaksi päiväksi. On se jo oppinut ymmärtämään, että rakastan sitä silti. Nainen tarvitsee TILAA, ei sitä muuten jaksa kenenkään kanssa elää. Eiköhän yhdessä elävät tämän tiedäkin. Usein se vain menee niin, että miehelle se oma aika ja tila järjestyy aivan kuin itsestään, naisen täytyy valitettavasti vieläkin välillä suorastaan taistella niistä. Itsekin olen joutunut kapinoimaan, mutta onneksi olen jo perusluonteeltani kapinahenkinen. ELÄKÖÖN terveet suhteet!
VastaaPoista