Aurinko ei paista ovesta sisään

Töissä on kuollutta. Ainoat, jotka pyrkivät sisään tällaisella helteellä ovat vanhukset, jotka tuovat kuoleman hajun jäljessään. Tämänkin taidenäyttelyn yhteydessä olevan ravintolan avoimesta ovesta soi psykedeelinen fuusiojazz, josta on vaikea saada kiinni. Työkaveri suuttui eilen, kun käytin hänen oliiviöljyään. Toinen piirsi musta kuvan. Kolmas haki kahvia juuri silloin kun joku hyppäsi Hakaniemessä metron alle muutama aamu sitten. Ihmettelinkin yksinäistä poliisia Tokalla Linjalla.
Tänään on kesän lämpimin päivä, luulisin. Kylmettää mielen istua sisällä, kun mitään ei tapahdu. Koko ajan tapahtuu. Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Astun joka päivä samaan virtaan, kun avaan tämän näyttelyn. Kerran viikossa joku innostuu ja saa minutkin innostumaan ja katsomaan näitä tylsiä esineitä niin kuin ne olisivat maailman suurimpia innovaatioita, mutta pääsääntöisesti ihmiset eivät innostu tai pitävät innostuksen sisällään. Tämä näyttely on luokattoman tylsä ja huonosti toteutettu, millä tarkoitan sitä, että vastuu siitä on ulkoistettu täysin kesätyöntekijöille ja työntekijöille, joilla ei ole alalta kokemusta, mukaan lukien minut itseni. Minäkin olen luokattoman tylsä, mutta vähän paremmin toteuttu. Haluaisinpas istua Töölönlahdella, kiusata hanhia ja juosta niiden ulosteessa, radiota soittaa.
Huumorin tuottaminen tänne on jotenkin työn takana, joten jaarittelen. Ehkä se on tämä tylsyys, joka vie hauskuuden. Onkohan mitään hauskaa tässä ollut? Aamulla ääneen naurahdin kävellessäni Tennispalatsin läpi, kun siellä oli suuri mainos sen elokuvan jatko-osasta, missä ovat kaikki noi.. Iso-Arska, Syltty, oliks Brucekin, Jack Bauer, Tony Halme, sano sinä. Kovilla jätkillä on taito nauraa itselleen. Nauroin vähän myös kahta videota, joissa julkkikset lukevat ilkeitä Twitter-kirjoituksia itsestään.
Löysin kuplamuovia ilokseni, Orionin tulevan ohjelmiston avatessani paksua kirjekuorta. Löysin myös yhden työntekijän keksijemman. Kahvihuoneessa olisi omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta, on vaikea pysyä sieltä poissa. Olen vahva. Illalla syödään Vipen kanssa tacoja. Aion ostaa elämäni ensimmäisen avokadon, niiden tulee olla pehmeitä, väittävät. Vielä pitää ehtiä paljon ennen kuin kesä on ohi. Korkeasaari, Suomenlinna, mattokin on pesemättä Töölössä, Lintsille, Tampereelle Perhe on pahin-festivaaleille. Koti on työmaa. Pöytä, sänky, kirpparille tavarat, se kovalevyjuttu, joka kuulostaa ihan siltä kovasikajutulta, jota en ole nähnyt, mutta siinä on niitä kehitysvammaisia, jotka soittaa bändissä. Olen kuullut vain Resispossea. Siitä minulla ei ole mitään argumenttia. Keharit naurattaa, vaikkei saisi. Ne on niin hassun näköisiä, vähän niin kuin kierosilmäisetkin... tai vihaiset kääpiöt. Maailma olisi kuin tämä näyttely, jos vähemmistöjä ei olisi; tylsä, mitäänsanomaton, merkityksetön, historiaan huonosti tarttuva ja köyhä idealtaan. Jos täällä olisi oppaana joku, jolla on Down-syndrooma tai Arja Korisevaa esittävä Drag Queen, olisi täällä heti enemmän elämää kuin fuusiojazzin pompahtelevat, vingahtelevat äänet ja kuplamuovin epäsäännöllisen epätasainen vaimea poksahtelu.
Onko jo Olympiahuumaa havaittavissa? Tällaisina hetkinä kaipaan kyllä televisiota. Olen Olympiaystävällinen. Muistan, kun katsoin Vancouverin talvikisoja. Olin vielä baarissa töissä ja pääsin aina parasta Kanadan urheiluaikaa kotiin ja ahmin iltapalaa ja talviurheilua joskus aamuunkin asti. Olisinpa kultamitalisti atleetti. Voisin saada mitalin vaikkapa pituushypystä tai jollan soutamisesta. En keksi missä olisin hyvä. Täytyy miettiä sitä nyt, kun on aikaa. Tietysti, olisin aitajuoksija! Ei epäilystäkään.
Se omenapiirakka kummittelee. Huutelee keittiöstä säälittävällä äänellään. En mene. Pärjätköön siellä keskenään. Kuolemanhajussa jazzin kuunteleminen voittaa omenapiirakan kevyesti.

Jännittävämpää viikonloppua toivon.

Kauko