Keittiöpsykologian alkeet

TSÄDÄM!

Vähän on asiaa ja paljon asian vierestä. Sain pienimuotoiset saamattomuuspultit itselleni tossa vajaa puol tuntia sitten ja tyhjensin kirjahyllyn, siirsin sen paikkaa ja ladoin siihen osan niistä uusista tavaroista, joita pitikin lopputuloksen ollessa se, että ruokapöytä on täynnä kirjoja. Parvi on täynnä kirjoja. Ruokapöytä on täynnä kirjoja. Kaikki paikat on täynnä kirjoja EIKÄ MULLA SILTI OLE MIELESTÄNI MITÄÄN HYVÄÄ LUETTAVAA.

Haluaisin käydä noi kaikki kirjat, romut, leffat, tavarat ja vaatteet läpi ja myydä ne kirppiksellä. Tai antaa ne Uffiin. Tai heittää kaiken helvetin romun ikkunasta ihan niinku toi naapurin spurguämmä, joka ei jumalauta ole ollut yhtäkään iltaa turpa kiinni tänä kesänä, jos tätä nyt voi kesäksi edes hyvillä valehtelulahjoillakaan kutsua. Uuh.

Näin tossa Ekiäkin. Siinä istuttiin nurmikosta tehdyllä laiturilla Ekin tulkinnan mukaan - oikeasti se oli kyllä vaan niemi ja vatvottiin samoja juttuja ku aina ennenkin. Tyyppi on ja Aarre pysyy jossain Säihkyturvan ampuman sateenkaaren päässä, johon näkee reitin, muttei kunnolla loppusuoraa.

Samaan aikaan toisaalla yks toinenkin bloggaa diipeistä aiheista, itsepetoksesta ja -inhosta, elämän vaikeudesta, tuhoisiin ihmissuhteisiin hakeutumisesta ja tyytymättömyydestä omaan elämään. En mä tiedä. Tavallaan tekis mieli lohduttaa ja sanoa perinteiset kylsesiitä-läpät, mutta ei se oikeastikaan niin mene.

Mun mielestä pahassa olossa pysyminen on helpoin reitti. Jos on ikänsä kävellyt katua, jossa kukaan ei avaa ovea tai neuvo reittiä niille paremmille huudeille, kadulla jossa ne, jotka avaa oven, lyö sua tai haukkuu sua tai ei arvosta sua tai ei välitä mitä sulle tapahtuu, voi olla vähän vaikea sopeutua kadulle, jossa ihmiset avaa oven, neuvoo reittiä, pyytää kahville, koskettaa, kehuu, on toistensa kanssa, pomppii trampoliinilla omakotitalon pihalla. Mutta ainakin sillä Paska Streetillä oppii selviytymään? Oppiiks siellä ne äärimmäisen jaksamisen rajat vai alkaaks ne häilymään niin, ettei enää tiedä mitä kaikkee ihminen on luotu kestämään? Ainakin siellä osaa olla, kun tuntee läpikotaisin miltä kusettaminen, arvottomuus, yksinäisyys, pettyminen ja kaikki noi muut kivat jutut, joiden kanssa on ikänsä elänyt, tuntuu.

Tavallaan tuntuu julmalta olla sitä mieltä, että Paska Streetille jääminen on mun mielestä helpoin reitti, se matalin aita. Vaatii ihan vitun kovaa luonnetta ja päättäväisyyttä lähteä muuttamaan koko elämänsä ja kaikki ne uskomukset, joihin on kasvanut tai kasvatettu. Ne, jotka pomppii siellä trampoliinilla Sen Paremman Streetin varrella olevan omakotitalon pihassa, ei ehkä tajua kuinka paljon hommaa sellanen vaatii. Tulee hetki, kun seisoo siinä risteyksessä, josta ne molemmat kadut lähtee ja tajuaa, ettei kuulu niihin kumpaankaan. On liian hyvä kohdellakseen itseään huonosti, mut liian huono kohdellakseen hyvin. Ei haluu mennä Paska Streetille, koska on alkanut pelkäämään sitä kuoleman läsnäoloa siellä, muttei uskalla oikein maistaa elämääkään Siellä Paremmalla Streetillä, koska tuntuu, että ne näkee, ettet sä kuulu sinne tai oot jotenkin viallinen.

Me nähtiin Ekin kans kaks tyttöä pomppimassa trampoliinilla just Sen Paremman Streetin varrella. Kelattiin, mitä noista tulee isona. Toisesta joku menestynyt tyyppi ja toisesta joku päihdeongelmainen, ehkä. Nyt oon miettinyt uudelleen ja luulen, että niistä tulee aika tavallisia tyyppejä. Ne paiskoo teininä ovia, saa ehkä skootterit, niillä on ehkä harrastuksia, ne valkkaa rintsikoita, sit ne valkkaa ehkä pari kertaa iskän viinakaapista jotain, kun ne pitää bileet ja sit ne oppii parin kerran jälkeen ja on pahoillaan ja katuu. Ne menee lukioon ehkä ja valkkaa vanhojen mekkoa, penkkariasua, valmistumispäivälle jotain kivaa. Ajaa ehkä ajokortin. Pitää ehkä välivuoden ulkomailla, menee opiskelemaan, muuttaa kotoa pois ja tapailee normaaleja kundeja, jotka ei myy huumeita tai vedä kourallista rauhoittavia krapulaan. Sitten niillä on pari kolme neljä surkeempaa duunia ja sit ne löytää sen jonkun kivan homman ja kivan kundin ja ottaa lainaa ja käy kaupassa ja valmistaa kohtuudella ruokaa ja lapsia ja hyvien ystävien illallisia. Niin niiden elämä menee. Tai sit se menee jotenkin traagisesti päin helvettiä, mutta se on loppupeleissä aika pieni prosentti. Valtaosalla menee peruskivasti ja niiden elämä on tasaista ja varmaan aika onnellistakin.

Muistan jonkun vaiheen, kun elämä oli vittua ja paskaa ja halusin kuolla (masennus tiivistettynä) niin tollanen elämä tuntui niinku maailman tylsimmältä vaihtoehdolta. Nyt se tuntuu jopa aika realistiselta eikä sitä tarvii mun mielestä edes hävetä, että haluaa normaalin elämän, jossa ei koko ajan ole kuolemanvaarassa syistä että kaverit on väkivaltaisia, itse on väkivaltainen, kavereilla on päihdeongelmia, itsellä on päihdeongelmia, kavereilla on mielenterveysongelmia, itsellä on mielenterveysongelmia tai rahat menee, luottotiedot menee, terveys menee, henki menee. Aina väsyttää, ahdistaa, vihaa itseään, duuniaan, jos sitä edes on ja kaikkia ympärillään.

Mikä sit on se juttu, ettei siitä lähde niin helpolla? Mä väitän, että suurimpia syitä on se, että ajattelee miks minä ansaitsisin paremman elämän, kun ei nämä muutkaan sellaista saa? Miksei ne saa? Siks, kun ne ei tee asioille yhtään mitään! SIKSI VITTU. Ne ei jaksa tehdä asioille mitään, ne ei osaa tehdä asioille mitään, ne ei ehkä uskalla, koska jos sulla on kaks vaihtoehtoa, joista toisesta sä et tiedä yhtään mitään ja toisesta sen, että se on paskaa niin totta kai sä valkkaat sitä mikä on ennestään tuttua, koska ainakin sen kanssa osaat olla ja toimia. Yks syy on varmaan se, että kaverit alkaa vittuilemaan, niistä tulee ehkä kateellisia, kun sulla meneekin kivasti. Sulle tulee ehkä syyllisyys siitä, että niillä ei mene kivasti. Kyllä tästä maailmasta apua saa, kun vaan suunsa avaa ja on tosissaan.

Musta on muuten ihan käsittämätöntä kirjoittaa tällaista tekstiä. Tulee niinku ihan tosi skifi fiilis. Enpä ois arvannu. Ehkä mä lopetan tän jaarittelun, jota vauhkoavaksi julistamiseksikin kutsutaan ja alan vaan lajittelemaan robottimaisesti noita tavaroita sit iiiihan kohta, heti sit huomenna, ens viikolla, jonain kauniina päivänä.. Varaan sen kirpputoripöydän, ostan farmarivolvon ja teen J-manin kanssa kaheksan lasta, joiden kanssa saan burn outin, jonka jälkimainingeissa tapan its

rakkaudella,
Kauko