Hän vaeltaa läpi kaupungin...

Me matkattiin läpi kaupungin. Me ja meidän tavarat. Istuttiin bussissa ja ratikassa. Toistemme lohtuna ja ystävinä. Nyt täytyy mennä, mutta kyllä me pärjätään-asenteella odotettiin tuulessa ratikkaa. Ajattelin, että tässä me nyt mennään, eestiläinen kovia kokenut sekarotuinen ja seuranaan vähintään yhtä kovia kokenut lähiössä kasvanut kaupunkisotilas. Kampissa mietin, muistaako tuo mitään menneisyydestään tai tuleeko sille mieleen lapsuuden talot ja kaupungit ja mistä se on tullut? Sekään ei tiedä mistä minä olen tullut. Me ei tiedetä toisistamme mitään ja siinä me nyt seistiin vierekkäin mulla laukku olkapäällä ja toinen toisessa kädessä ja siellä meille molemmille ruokaa. Kyllä me pärjätään. Meillä on toisemme kuitenkin.

Kotiin tultiin ja ihmeteltiin. Sanoin, että täällä mä asun. Ei tää oo kummoinen, mutta täällä voidaan olla ihan hiljaa ja rauhassa. Voidaan syödä ja nukkua ja on lämmintä ja mukavaa. Mukava oli ehkä huijausta, mutta onneksi tuo ei osaa lukea..paitsi mua. Minä pidän susta huolen ja sinä pidät musta huolen. Kotona tuli ihan hirveä ikävä Ekiä. Kuuntelin yhtä biisiä ja sitten vaan tuli kauhea ikävä. Tuo pitää huolen ja osaa lukea. Se tuli luo ja painoi pään polvelle heti, kun ensimmäinen nyyhkäys tuli. Anteeks, diippiä ja surumielistä shittiä, mut nyt on tunnelma pilalla ja paha mieli. Onneks toi on tossa vieressä hiljaa ja ymmärtäväisenä, vaikkei se välttämättä mitään tajuakaan, ihmisen paras ystävä.

Ois vaan kiva soittaa Ekille ja aloittaa puhelu niin tavallisesti kuin voi vittu mitä paskaa... 
Kyllä sekin päivä vielä tulee, mutta kun mä haluaisin nyt.

Vollausterveisin,
Kaiho-Kauko