maanantai 18. kesäkuuta 2012

Fighter

Tiedättekö miten saa elämään vähän uutta perspektiiviä? Matkustamalla menneisyyteen - tässä tapauksessa esimerkiksi tapaamalla niitä vanhoja kamuja, jotka on vaan jotenkin jäänyt, kun jotain muuta on tullut tilalle. Kertomalla näille vanhoille kamuille mitä oikeasti nykyään kuuluu ja mitä tässä nyt on ollut ja tapahtunut niin on tervehdyttävää seurata niiden reaktioita, jotka saattaa aika valtavasti erota niiden ihmisten reaktioista, jotka ovat säännöllisesti pysyneet siinä ympärillä. Saa vähän uutta näkökulmaa siihen omaankin maailmaansa.

Kaikillahan meillä on ongelmia, mutta joskus kun istuu tarpeeks kauan paskakasassa niin ei sitä hajua enää huomaa tai unohtaa täysin miltä tuntuu istua vaikka just leikatun nurmikon tuoksussa tai kuinka hyvältä vaatteet tuoksuu, kun ne jättää pihalle kuivumaan, ja että on vielä olemassa pihoja, joista ei kukaan varasta. 

Viime viikon treffailut parin vanhan kamun kanssa antoi kyllä ajattelemisen aihetta. Siinä mä istuin puistossa ja selitin kuinka mun lähipiirissäni on masennusta, alkoholismia, skitsofreniaa, huonoa itsetuntoa ja syömishäiriöitä. On työttömiä ja ylityöllistettyjä. On naisia ja miehiä paskoissa suhteissa, koska ne ovat tyytyneet ajatukseen, ettei koskaan löydy mitään parempaa, ehkä eivät edes ansaitse mitään parempaa. Ehkä kyse ei ollut niinkään sen toisen ihmisen reaktiosta vaan enemmänkin siitä, miltä tajusin kuulostavani selittäessäni noita juttuja ihan niin kuin ne ois maailman normaaleimpia juttuja. Ei ihme, jos duuni on tällä hetkellä ainoa paikka, missä ei ahdista tai vituta.

Viime päivät mua on aidosti ottanut päähän, kun katson muita ikäisiäni ja suurin osa on valmistunut jostain koulusta, niillä on omistusasunto, ehkä ihan tavallinen parisuhde, jossa ei koko ajan soudeta ees taas ja aina tapella kännissä. Ne puhuu sujuvasti vähintään neljää kieltä ja käy ulkomailla opiskelemassa tai töissä. Mä valitan aina ihmisille, että niiden pitäis tulla ulos mukavuusalueeltaan ja sitten istun itse sohvalla pelaamassa Angry Birdsiä ja kattomassa seitsemättä kertaa läpi koko Sinkkuelämää-boksia. Oon jotenkin järjettömän vihainen itselleni, että yritän loputtomiin ymmärtää ja auttaa muita ja se kaikki turhaan laitettu energia on vain ja ainoastaan multa pois. Ymmärtämiseenkin voi sairastua.

Jos valtaosa ihmissuhteista ottaa enemmän kuin antaa niin eikö siinä silloin ole jotain mätää? Tai jos valtaosa ihmissuhteista tuottaa toistuvasti paskaa fiilistä tai syyllisyyttä tai pelkoa tai itseinhoa tai taloudellista menetystä tai ihan mitä tahansa niin eikö siinä ole silloin jotain tosi mätää? Vaikka jokaiseen tilanteeseen olisi hyvä selitys, niin kuin yleensä on. Kaikista surullisin selitys on kuitenkin se, että ne hullut, jotka vielä toistaiseksi mun elämässä ovat, ovat siinä syystä. Tykkään niistä ja toivon niille pelkkää hyvää, mutta en vaan haluais, että se tapahtuisi oman mielenterveyteni kustannuksella, jos aina joutuu pettymään muiden flippailuihin ja ongelmiin. Jos omat voimavarat on noin 60% sadasta niin on aika helvetinmoinen lohkaisu antaa siitä 50% muille. 

Yhteiskunta ja mediakin on nykyään niin ristiriitaisia, että samaan aikaan kuin sulle näytetään jotain valokuvaa jostain vanhasta pariskunnasta ja kuvassa on teksti, että miten me olemme pystyneet olemaan näin kauan kimpassa ja vastaus, että me synnyimme aikana, jolloin jos joku asia oli rikki se korjattiin eikä heitetty pois. Samaan aikaan toisaalla puhutaan itsensä arvottamisesta ja arvostamisesta ja siitä kuinka kaikkea ei tarvitse sietää tai ymmärtää eikä itseään kannata sairastuttaa sairaan ihmisen vieressä ja niin edelleen. Selitetään kuinka muualla maailmassa on täysin normaalia hoitaa oman perheen vanhoja ja nuoria ja samaan aikaan kuinka kenenkään ei tarvitse hoitaa ketään, koska siihen löytyy ammattilaisia, jos omat voimat ja neuvot ei riitä. Sokkeloista, ristiriitaista ja monimutkaista. Koeta tässä nyt sitten olla ja yrittää. 

Tää ajatus jää nyt tähän vähän ilmaan, koska TSÄDÄM! minä joudun poistumaan terapiaan, mutta kommentoikaa rajusti ja jatketaan aiheesta sit vähän myöhemmin - puolet jäi vielä päähän.
Ja kuunnelkaa toi supermegavoimabiisi! Säihkyturpakin varmaan kuuntelee sitä. 



Helppoa maanantaita, 
toivoo Kauko

7 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus, Kake!
    Olin itse juuri lopettanut puhelun vanhan äitini kanssa, kun tulin lukemaan juttusi. Siellä äiti taas valitti, kun kukaan (lekurit) ei välitä hänen huonoista jaloistaan. Ei hän missään lääkärissä ole edes käynyt pitkään aikaan. Kun ehdotin, että mene yksityiselle, että ei se niin paljon maksa, niin hän siellä kiukkuisena puhelimen toisessa päässä tokaisi, ettei hän kenenkään komennuksesta mihinkään mene. Just sillä sekunnilla päätin, että en enää IKINÄ mainitse mitään jaloista tai lekuriin menosta.

    Kauko on oikeassa siinä, että nykyhetki on todella ristiriitaista. Herää oikeasti kysymys, että miten tässä nykymaailmassa pitää elää. On totta, että ennen oli yksinkertaisempaa. Mentiin opiskelemaan, töihin, perustettiin perhe ja tehtiin kersat (jos niitä oli tullakseen). Nyt ei pääse opiskelemaan, töihin, eikä kauhean monella ole edes halua perustaa perhettä. Pitää saada bailata. Ja sitten kun tulis se hetki (lähempänä neljääkymppiä tai siitäkin yli) että ai niin, pitäiskö perhekin perustaa, kun noi kaveritkin, niin kas, luonto onkin ehkä tehnyt niinkuin sen kuuluukin tehdä eli vähentänyt hedelmällisyyttä. Ei tulekaan niitä kersoja.

    Eikä ihmiset välttämättä enää halua pariutua lopuksi elämäänsä, kun kerran kivaa voi pitää muutenkin. Tai sitten otetaan elinkaveriksi se tyyppi, johon tunnetaan eniten seksuaalista vetovoimaa. No, arki tulee ennemmin tai myöhemmin kaikille, myös seksuaalisessa mielessä. Sitten voidaankin hiffata, että eihän mulla oikeastaan olekaan mitään puhumista tuolle tyypille, jonka kanssa asun.

    Ihminen on ihminen, uskon että pohjimmiltaan hyvä. Sen takia ne rakkaat ystävät ja kaverit, äidit ja isät, tyttäret ja pojat ja muut sukulaiset, vie sitä omaa energiaa, kun niistä kuitenkin jotenkin haluaisi huolehtia. Ja jos nuo kaikki edellämainitut on itse jotenkin hakusessa elämässään, niin ne vie sitä energiaa tietenkin enemmän. Saa olla tosi taikuri, että siinä tsombailee kaiken keskellä tasapainoisena ja harmonisena.

    Ennen oli enemmän tota landeasumista, silloin oli varmaan itsestään selvää, että vanha polvi sai asua kuolemaansa asti kotonaan, ehkä isossa maatalossa. Mut otapa kaupunkioloihin kaksioon tai kolmioon omat vanhuksesi tai muita sukulaisia asumaan. Luulen, etten ottais vanhaa äitiä luokseni. Uskon myös, ettei mun tytär ottais mua. Silti kaikki tykkäämme toisistamme. Pienet tilat ei vaan ole hyväksi kimppa-asumiselle, hermot kiristyy.

    Niinkuin Kauko mainitsi, liian energian antaminen ei ole hyväksi, varsinkaan jos ei mistään tule korvaavaa energiaa tilalle. Ei voi olla vaan antamassa, sit voimat loppuu.

    VastaaPoista
  2. Hyvä veto, Kaketsuikka. Oot mahtava!

    VastaaPoista
  3. Just så där! Nykyään korostetaan valtavasti yksilöllisistä elämäntapaa, toisaalta ihannoidaan perhettä ja parisuhdetta. Et eipä kovin hedelmällinen lähtökohta, jos haluaa olla "nykyhetkessä" mukana. Individualismin ylikorostuminen on varmasti yksi nykyajan suurimmista parisudeongelmia aiheuttavista yksittäisistä seikoista. Liika on liikaa, jopa itseensä keskittymisessä. Mitenkäs sitä sitten löytää kauhun tasapainon tässä elämässä, that is the question.

    VastaaPoista
  4. Hei tyypit, hyviä pointteja ja kommentteja. Itsehän olen ollut niin tuohtuneessa mielentilassa taas jokusen tovin, etten osaa mitenkään ottaa kantaa näin älykkääseen keskusteluun tällä vitutuksella, vaikka nimenomaan tämäkin korvennus kannattaisi käyttää hyväksi ja puhkua se rage-energia johonkin kehittävään muotoon. Sen sijaan istun edelleen sohvalla ja pelaan Angry Birdsiä väijyten siinä sivussa mitä ihmiset kirjoittelee feisbuukkiin ja vittuuntumalla lisää siitä miten ne kehtaa olla esim. hyvällä tuulella siihen nähden miten aidosti perseestä ne on. Näillä eväillä ei ehkä pysty kehottamaan ketään tekemään yhtään mitään. Kyltäätästä.

    Kauko

    VastaaPoista
  5. Ota nyt Kaketsu iisisti, elämä viskoo, mutta so what? Välillä aallonpohjassa ja välillä huipulla. Vai olisko kivempaa taapertaa kehdosta hautaan sitä tasaisen harmaata tietä, josta ei muista sitten mitään? Kyllä niitä supermegavitutuksiakin voi joskus mummona muistella (tai jopa hihitellä) notta mikä se niin helvetisti oikein vituttikin. Tulikin mieleeni muinaiset PMS-oireeni, joita nyt voin (vaikken mummo vielä olekaan) päätääni ihmetyksestä puistellen muistella. Kylläpä oli omituiset ja hirveät kilarit silloin kerran kuussa. Myöhemmin muista syistä :D

    VastaaPoista
  6. Mä oon ollu vieressä tsekkaamassa sillon kun kannatti pysyä rinnalla, sillon ku ois pitänyt lakata tukemasta, ja nyt oon ite siinä tilanteessä, et joko tai.

    Se, miten tuhoisaa se on ihan jokaiselle tilanteessa olevalle, siihen en haluais ottaa kantaa, mutta on se vitun vaikee tilanne ku haluaisit rakkaas vaan kuolevan, koska se tuntuu helpolta polulta. Samaan aikaan oot valmis antamaan viimesetkin itestäs, koska se saattais helpottaa jotain.
    Ihan varmasti ei tiedä mitä/ketä, mut salettiin jotain.

    Se, jota kannatti tukea, on nyt mutsi. Ja btw, ei ehkä enää tokaa kertaa.
    Se, jota ei, on nyt kuollut.
    Ja se, josta ei tiedä, on jotain välimaastoa.

    Melkosta arpapeliä, vaikka on ihmiset kyseessä.

    Mun pointti on silti, päihdeterapeutin sanoin: Jätä se ongelmainen yksin.
    Mut vaan jos oma pokka kykenee.
    Älä tee itsestäs pelastajaa tai marttyyriä, sitä ei kaipaa kukaan.

    -eki

    VastaaPoista
  7. Niin kuin viisas äitinikin joskus sanoi, se on ihan vitun turhaa yrittää selittää kenellekään yhtään mitään tai antaa minkäänlaisia neuvoja tms, koska ihminen ei usko eikä kuuntele. Jos sanon vaikka jollekin, että mä en nyt ehkä suosittelis kokeilemaan tota juttua, koska kokemuksesta tiedän, ettei se oo hyvä homma pidemmän päälle (joo, ympäripyöreetä ku kataisen lupaukset tämäkin esimerkki) niin kyllä ihminen on niin tyhmä tai utelias, että se kokeilee kumminkin, koska "eihän mulle niin käy, vaikka muille" tai joku muu selitys, kunnes huomaa, että just tasan niinhän siinä kävi.

    Jätä se ongelmainen yksin, jos pokkaa riittää. Kyllä mä väitän, että ongelmaiset osaa sen cut offin tehdä itsekin ja kokemuksesta tiedän, että yleensä siinä vaiheessa, kun et enää komppaa niiden ongelmia ja silittele päätä. Auta armias, jos vaikka suutut ja sanot, että sulla on ongelma, mutta se ei oikeuta sua kohtelemaan muita ihmisiä huonosti tai sulla on ongelma, mutta ei pohjimmiltaan vissiin mitään mielenkiintoa ponnistella sen eteen, että selviäisit siitä tai muuta vastaavaa niin silloin oot sen kuvion kusipää, koska löit vyön alle sanomalla, että vittuuks siinä ruikutat kerta toisensa jälkeen ja pilaat atmosfäärin ja omat ja muiden suhun kohdistuvat odotukset. Niin se vaan menee.

    Terveessä suhteessahan ei pelastajia tarvita sen enempää kuin marttyyreitakaan. Ja mitä tähän tuoreimpaan kuvioon tulee niin en osaa sanoa kuka on ongelmaisin, mutta sen mä ainakin tiedän, että mä jäin yksin ja vain siitä syystä, että sanoin, että sun pitää ite nousta sieltä vitun maasta. Nyt on haalittu taas uus komppaajaporukka ympärille ylläpitämään tosi kivaa meininkiä, kunnes tulee seuraava notkahdus ja voi soittaa sit niille, joiden tietää aina kuitenkin olevan paikalla.

    Entäs se päivä, kun ne(kään) ei vaan enää jaksa?
    Sit ne ehkä jää pahimmassa skenaariossa miettimään, mitä ois voinu tehdä vielä enemmän, ja fakta on, että tuskin mitään, jos toinen ei halua kuunnella tai tehdä itse asioille yhtään mitään.

    ystävällisin juhannusterveisin,
    Kauko

    VastaaPoista