raivoleivontaa lähiöstä

"The time is always right to do what's right" -Martin Luther King


Oho, aloitinpas komeasti! Johtunee omasta lomasta, jota olen tässä häpeissäni pitänyt jo parisen kuukautta... Anteeksi ja goodbye.


Äh, emmä mihinkään oo lähössä! Minähän tulin tänne kertomaan ankeasta elostani, joka välillä vaikuttaa surkeuden huipentumalta, toisinaan taas on yhtä valssia päällä ruusunlehtien. You know, same shit.


Ihan melkein alkuun anteeksipyyntö etten ole ollut täällä "jakamassa tavaraani". Olen ollut veltto surkimus. Impotentti omassa elämässäni. Kuin riikinkukko ilman poseerausta, kuin isä ilman auktoriteettia, kuin alkoholisti ilman ryyppyseuraa. 
Mitä mä oikeen horisen? Huh, menee niin diipiks et paree vaan kertoa teille uudesta elämäntehtävästäni. Eli leipomisesta.


Minä, Eki von Phantos, siis olen nykyisin kunnostautunut leipomisessa. Korvabuustini saavuttanee legendan maineen vielä joskus. Sillä olen huumannut ne. Huumavalla aineella. Kaikki, jotka ovat buustejani maistaneet, haluavat niitä lisää. Addiktit, we all know one.
Emmä oikeesti niitä huumaa muulla kuin oikeella voilla, punasella maidolla ja sokeri-kaneliövereillä. Alan kyllä itse jo ulkoisesti muistuttamaan pullataikinaa eli ehkä tämä terapiamuoto ei ole se kaikista paras. 


Minä siis leivon, tuliko selväksi? En leivo rakkaudella ja lämmöllä isoäiti-tyyliin vaan leivon angstilla, katkeruudella ja raivolla. Hakkaan taikinaa nyrkein vaikka reseptissä lukee "alusta taikinaa". Jokaiselle buustille ilmoitan kylmällä äänensävyllä ennen uuniin menoa, että "sinun on parempi olla palamatta tai tapan sinut". 
Kodistani leijailee kyllä se ihanan viettelevä tuoreen pullan tuoksu, mutta sitä säestää rappukäytävään asti kuuluvat "Vittu! LAPSUUS OLI PASKA!" huudot. 
Terapiaa huomaattekos.


Mitäs muuta mie oon puuhastellut?
No ainakin jatkanut tyypin kanssa hyväksi havaittua Ruokaklubia. Meillähän on ens viikolla 1-vuotispäivä seurustelemattomuudessa. Ja minulla on pakastin täynnä sahausta vailla olevaa kanaa.
Ja kävinhän mä pöndellä toteamassa olevani uskomattoman surkea mökkipeleissä.
Ja käytiinhän me siskon ja sen kakaroiden kanssa seilaamassa Tallinnassa. Oih, olimme 8-vuotiaan siskonpoikani kanssa varmasti näky tanssiessamme vakavasti tanssivien aikuisten seassa. 
Vedettiin poskitangoa yhtä sulavasti kuin raajaton virtahepo limboaa. Perus. Ihmiset loivat meihin sellaisia: "Aaaww, läski ja vammainen tanssii, kuinka söpöä. Hienoa, että erilaisetkin ihmiset pääsevät hurvittelemaan"-katseita.
Siskonpojat kun ovat puoliksi pakistanilaisia, jouduin hieman tsekkaamaan ympäristön laivapoliisien varalta toisen pojista huutaessa kovaan ääneen kesken Lego-rakennusprojektin: "Hei! Rakennetaan pommi!"  Ei rakenneta.


Aika perus eloa kaikinpuolin. Unilääkkeisiin joutuu turvautumaan silloin tällöin, tipattomuus ei oikein ole kolahtanut, mutta hengissä ollaan. 
Pitäis varmaan kehitellä jotain yleishyödyllistä puuhastelua, mut äh. Sit syssymmällä. 
Nyt keskityn kokkailuun ja leipomiseen. Meillähän on Olarissa aloitettu uusi perinne: Paras piirakka-kilpailu. Mut ehkä mä kerron siitä seuraavassa bloggailussani. Nyt olen kuitenkin töissä, pilkku tulee ihanjustkohta eli pitäis vissiin tehdä töitäkin...?


Mutta sen lupaan, ettei seuraavaa kirjoitusta tarvitse odottaa triljoonaa vuotta. 


Apua, nyt takas sorvin eli kaljahanojen ääreen! 


TERSKA!


Jumittavin terveisin,
Eki"Slow mind"Phantos