Ain't that just the way

Hei vaan kaikki triljo.. miljard.. BZILJOONAT lukijat!

Nyt mä ajattelin avautua tänne, koska mä oon miettinyt tekeväni sen jo muutaman päivän ajan.

Ero on ikävä. Se iskee aina kovaa vaikka se kuinka olis ainoa ja järkevin vaihtoehto. Sille ei ole oikeaa aikaa tai tapaa.
Itse kuulun niihin onnekkaisiin, joilta ei ketään todella läheistä ole lähtenyt vehreämmille maille, eli en lähde rinnastamaan tätä break uppia kuolemaan tms. peruuttamattomaan, mutta kai näissä asioissa on aina se sama kaava. Vähän niinku aina sanotaan samat kliseet ja totuushan niissä piilee.

Mielialat heittelee ku mikäkin Antti-myrsky Suomen kesässä eikä mikään tunnu olevan hyvin.

Tyyppi siis jätti Ekin eli mut, ja siitäkös se draama alko. Joo, oon aika drama queen-tyyppinen hahmo ja jopa mun aamupalat on ihan saletisti uskomattomampia ku KELLÄÄN MUULLA! Vaikka en edes syö aamupalaa. Ellei röökaamista lasketa.

Yleensä tapoihini pahojen asioiden tapahduttua kuuluu vetää itteni lähimmälle katkolle hengittämään syvään mutta sitä ennen päivittää jotain hassua facebookiin.
Tapoihini kuuluu myös olla ohari-Ekinä, joka elää Marilyn Monroen sitaatilla, jossa ollaan sillai, et jos et kattele mua huonoina hetkinä ni sit on ihan turha tulla nauttimaan hyvistä. Joskus kyllä tuntuu, että senkin on venyttänyt äärimmilleen..

Ei me koskaan tyypin kanssa ois menty naimisiin tai rakennettu mitään yhteistä, ja maattuani pari päivää sohvalla sikiöasennossa miettimässä josko jaksaisin syödä, tajusin, et eihän siinä enää tyyppiä ikävöity pelkästään. Kyllä siinä shokin, pettymyksen, miesvihan, ikävän ja kaiken muun seassa tajusi ikävöivänsä ja surevansa ylipäänsä kaikkia mogiaan. Mä jopa siinä sotkusella sohvallani maatessani muistin sen, kun äiti lähti joskus. Mä olin lapsi ja se tilanne oli paha, koska lapsille ei ikinä selitetä riittävästi, miks joskus ihmiset lähtee. Sanotaan vaan, että joku päivä ymmärrät. Onneks se tuli takas, mut ei siinä parkkiksella sanottuaan "Äiti, älä mee" tuntunut hyvältä.

Ja nythän on keittiöpsykologismin kulta-aika! Kyllä oon jo Kaukolle kiroillut, kuinka Freud makaa haudassaan ja hieroo niitä madonsyömiä käsiään yhteen ja hokee "Excellent..." Ja sit puhuttiin siitä, kuinka todennäkösesti mun avokado on hevosenlihaa ja sit piti nauraa.
Josko sitä viimein lähtis availemaan niitä omia tunnevammoja niin ei varmaan tuntuis näin pahalta vastaavan sattuessa.

Hirveesti ollut myös positiivisia huomioita! Se on tärkeetä! Mä nyt listaan ne, koska miksei? Nyt lähtee:

-Ystävät. Mitäh? Ainahan mä oon tiennyt, että ne on hyviä tyyp.. Äh, ihmisiä, mut se miten empaattisia ja kärsivällisiä ja tärkeimpänä VILPITTÖMIÄ ne on, ni sekin löi naamaan. Mutta se löi naamaan jollain silkkiin verhoillulla hattaralla eikä sillä lekalla, joka liian usein nähdään.
Aivan käsittämättömiä pakahduksen tunteita on tullut viimeisen parin päivän aikana ja se on ainoastaan ystävien ansiota.

-Perhe. Siinä on kans yks joukkio, jotka on vaan olleet aina naaman edessä ja niiden edessä kehtaa piereskellä. Mut niistä paljastui ihan maksuttomia puhelinterapeutteja ja tukia.

-Musiikki. Tai no joo, unohdetaan toi, koska ihan oikeesti, mitä vittua? Lähdin torstaiyönä koiran kanssa ostamaan tupakkaa vähän paremmilla fiilareilla, koska yöllä on vastaantulijoiden vaikeampi huomioida turvonneita silmiä ja paskasia kledjuja, ja tapani mukaan kuuntelin radiota.

Ballad Torsdag.

Mitä? Ei tommosta ohjelmaa voi olla. Jotenkin sitä lamaantui siitä absurdiudesta, että siinäs sitte ketjuröökasin lenkin loppuun ja kuuntelin kuinka Bonnie Tylerin taustalaulaja kehoittaa kääntymään ympäri, ja sit Bonnie on vaan sillai et aina ja joskus sä et ikinä oo paikalla ja mä oon aina vaan yksinäisempi ja kohta tulee auringonpimennys mun sydämeen!
Niinku et mitä vittua? Ja jotenki tuntu, että kun sen radion avas ja kanavasurffas niin siellä on joko Adele vahvan naisen roolissa tai sit Bruno Mars miettii itsekkyyttään.
Salaliitto. Aistin sen.

Okei, toi lista nyt jäi vähän lyhyeks, koska viime viikon voittajatunnelmissa jouduin silti töihin ja työtarinat kiinnostaa aina
Siinä kohtaa kun heräsin sohvalta äidin puheluun, et "ei mul mitään asiaa, mut eks sun pitäis mennä töihin ja onhan kaikkia hyvin" niin tapahtui seuraavaa:

Makasin siis aiemmin sohvalla ja soittelin Kaukolle itkunaurupuheluita ja mietin, että jaksaaks mennä palvelemaan asiakkaita? Jaksaaks hymyillä? Sit ku pakotin itseni suihkuun, koska en edellisyönä ollut saanut unta mutta sain oksennettua ja mun tukka hais oksennukselta koska kukaan ei ollut pitämässä sitä ylhäällä koska miehet on sikoja ja musta tulee lesbo.. Eiku mitä? NIIN!
Niin siis, suihkunraikkaana ajattelin vielä torkkua vartin.

Olin siinä pommiin nukuttua pukeutumassa ja valoja hakiessani kuulu POKS!, ja sulake palo. Puolet kämpästä pimeenä ja mä ehdin sytyttämään röökin vaan miettiessäni, et hei! Kolme ja puol vuotta mä oon tässä asunut eikä koskaan oo palanut sulake. Mut sit nyt?! Siellä pilkkopimeessä sit etin vaatteita ja jännitin, että missähän kohdin se banaaninkuori, johon liukastun, oikein lymyää.
Tuli aivan järjettömän yksinäinen ja paska fiilis.

Onneks menin töihin, koska meillä on hyviä asiakkaita. Ne antaa anteeks vaikka naama näyttää nukkumattomalta ja vanhalta, eikä pipo peitä bad hair dayta. Ne on hyviä.

Sitä vaan jotenkin romahtaa kun ikävää tapahtuu. Sitä just makaa siinä sohvalla ja kiroaa ulkona laulavat linnut ja vetää sälekaihtimet kiinni, koska aurinko ahdistaa. Se myös menee ohi. Mutta siihen tarvitaan aikaa.


Käsittämättömän hyvin sitä on käynyt melkosen tunneskaalan läpi ja analysoinut, että mikähän sieltä tulee seuraavaks. Se että ekaks töissä kikattelee kahden teinitytön kanssa nuorisokänneistä ja kun juttu loppuu niin haukkuu tuoppeja kusipäiks, koska ne ei irtoa toisistaan.

Sen verran pitää kyllä sanoa, että eron jälkeen puhuttiin ekaa kertaa kunnolla eikä tarvinnut peitellä mitään. Saatto sanoa ne mieltä painaneet asiat pelkäämättä mitään jälkihöyryjä.

En kyllä pystynyt vielä näkemään sitä ja vaihtamaan tavaroita oikeille omistajilleen, koska mun mielestä sen kirjan voi heittää roskiin ja mä voin sillä kipolla heittää vaikka jotain ärsyttävää naapuria.
Okei, oikeesti kerroin Kaukolle, että se voi pitää mun Suuren Nuudelikirjan ja ens kerralla kun roudaa jonkun piiloakneisen pikkuritsan sohvalleen niin siitäs sitte vaan reseptit haltuun ja vittu bon appetit!
(Piiloakneinen pikkuritsa ei kuulemma tarkota mitään, mut must se on hyvin sanottu)

Kävin muuten kotibileissä lauantaina. Känneikshän ne meni, mutta kivaa oli!  Toki tää krapula ei ole kiva, suht jäätävä.

Fiilikset pomppii ja huomenna ne laulavat pikkulinnut on varmasti ihania. Varsinkin jos ne on västäräkkejä! Ne on vitsikkäitä kipittäessään. Nehän vois lentää, mutta silti ne valitsee vetää sitä ADHD-ongelmaisen kipitystä.

Mä oon btw nyt Aarteen työtilassa skriivaamassa. Se on hyvä merkki. Huono merkki on se, että mun pään sisällä tää kirjoitus näytti loogiselta ja älykkäämältä, nyt musta tuntuu, että tää ei oo IHAN siihen mihin pyrittiin. Mutta sekin onneksi usein riittää. Ja hymiö.

Edelleen myös toivon Tyypille kaikkea hyvää ja meillä oli ihania hetkiä.

-eki