Kaukon kaipuuta

Nyt, kun vappukaan ei ole vielä täällä ja pääsiäinenkin vielä tuoreessa muistissa, haluaisin syväluodata siitä paria kelaa, joita olen pyöritellyt tässä alkuviikon.

Totuus on se, että olen vihdoin ja viimein saavuttanut sen hetken elämässäni, jolloin alan haikailemaan menetettyä nuoruutta.

Siinä me seistiin pääsiäisenä kuuntelemassa keikkaa (niin kuin jo kerroinkin) mun vanhan ystäväni kanssa, kun mä hetken aikaa tunsin olevani sama ihminen, joka olin runsaat kymmenen vuotta sitten ja nyt jotenkin koko alkuviikon on tuntunut tosi haikealta.

Yhtäkkiä mä muistan kuinka seison vähän humaltuneena jossain syksyisessä sateessa Lönnrotin kadulla ja kuunnellaan Siivekästä niin, että toisella on toinen kuuloke ja toisella toinen. Yhtäkkiä mä muistan kuinka mä olin rohkea ja peloton ja kaunis ja ylpeä ja kuolemaa ei ollut olemassakaan eikä nukkumaan mennessä pelottanut mikään. Mun muistikuvissa mä olin iloinen ja hyväntuulinen, villi ja vapaa, herkkä, kova ja mitä noita adjektiiveja nyt on... kevytkenkäinen.

Ja siinä kun me seistiin niin ihan pienen hetken aikaa mä muistin miltä tuntui olla toi minä, mutten kuitenkaan niin hyvin, ettenkö olisi ymmärtänyt kadottaneeni sitä osaa itsestäni johonkin.

Nyt me ollaan kaikki kuin jostain Anssi Kelan biisistä - meistä tuli kuin tulikin muurareita. Ja siis eihän muurareissa mitään vikaa ole, mutta mulla vaan oli ehkä suuremmat kuvitelmat elämästäni.

Mä oon jopa vähän tolaltani, koska en mä tiedä... en voi käsittää sitä, että oon kadottanut jotain itsestäni, vaikka viime vuodet oon tiukasti katsonut peiliin ja sitä edelliset ollut pää niin syvällä omassa perseessä, etten ole näköjään edes kuullut kuinka osa musta on katsonut vaan parhaimmaksi lähteä helvettiin. Toi yllätti mut ihan täysin.

Sitten tulee syyllinen olo. Syyllinen olo siitä, että oon ollut niin huithapeli joskus nuorena ja äiti on joutunut olemaan huolissaan. Syyllinen olo siitä, kun on loukannut joskus muita ihmisiä tavallaan olla ja elää. Syyllinen olo siitä, että haikailen menetettyä nuoruutta ja muistoja, joissa J-man ei ole ollut osallisena.

Sitten mä tulen vihaiseksi.

Mä olen kohta kolmekymmentä. Mulla on menneisyys ja vaikka se on satunnaisella vahingollisuudellaan huolta itselle ja ympäristölle joskus aiheuttanutkin niin ihan rehellisyyden nimissä mulla on ollut oikeastaan aivan helvetin hauskaakin välillä. Tunnelmia, hetkiä, tyttöjä ja poikia, biisejä, elokuvia, kirjoituksia ja paikkoja. Mulla on ollut unelmia. Mulla on ollut suuria tunteita ja kännissä ne on olleet vieläkin suurempia. Mä tapasin ihmisiä eri puolilta Suomea. Olin sosiaalinen. Valmis mihin vaan mitä lyhyemmillä varoitusajoilla.

Enkä mä mitenkään tarkoita olevani tyytymätön nytkään. Mullahan on kaikki ihan mahtavasti, mutta jotenkin mun pitäis nyt löytää ne kaikki hyvät puolet itsestäni, joita mä olen kadottanut matkan varrelle ja lakata tuntemasta syyllisyyttä siitä mitä on tapahtunut tai millainen oon ollut kymmenen tai viistoista vuotta sitten tai siitä, ettei J-man pääse osalliseksi näistä muistoista tai tilanteista ja siitä ihmisestä, joka olen silloin joskus ollut tai siitä, että mulla on menneisyys.



Jaadijaadijaadijaa. Emmä tiedä mitä mä oikeestaan edes horisen. Vanha horisko haikailee. Kevät toisensa jälkeen lähtee näköjään kelat enemmän lapasesta, mutta eihän siinä. Täytyypä hakea lapset tarhasta.

t. Kauko