Ah, tää poikkeaa ehkä vähän meidän blogin linjasta, jossa kaikki vedetään kirosanoilla ja huumorilla alas tai matolle tai maton alle kuin prikallinen jaloviinaa, mutta noi on sellaisia fiiliksiä, joita on meillä kaikilla, mutta me ei uskalleta sanoa niitä, koska niiden myöntäminen tulkitaan heikkoudeksi tai nössöydeksi tai joksikin häiriöksi tai riippuvuudeksi. Mä nyt kerron kuitenkin.
Mä olin yötä turvakodissa (en siinä, mihin hakatut naiset menee lastensa kanssa vaan siinä, josta oon puhunut ennenkin eli ystäväpariskunnan luona). Lähdin sieltä aamulla mun toiselle mummille syömään. Mun toinen mummi on 88-vuotias ja se asuu ylimässä kerroksessa talossa, jossa ei ole hissiä. Sen pää toimii ja kaikki skulaa hyvin ja se on virkeä ja pirteä ja omatoiminen, mutta sen jalat tuppaa väsymään ja särkemään. Se haluaisi hissitaloon, mutta se ei ole niin helppoa täällä Helsingissä. Lääkärin mukaan jaloissa ei ole mitään vikaa. Se itse sanoo, jos se johonkin kuolee niin niihin rappusiin. Se on siellä aika paljon yksin. Ei sillä ole sillä tavalla kauheasti ystäviä. Ei se ole koskaan oikein ehkä osannut ystävystyä. Mä tykkään siitä tosi paljon ja haluaisin olla siellä aina paljon kauemmin, mutta oon niin nolo, etten uskalla sanoa polttavani tupakkaa, joten oon siellä aina vain noin kolme tai neljä tuntia ihan maksimissaan.Mitä vanhemmaks mä tuun sitä enemmän tykkään siitä. Mietin, mitä se tekee iltaisin tai niinä päivinä, kun kukaan ei soita tai käy. Niitä on aika paljon. Niitä on mullakin aika paljon.
Mun toinen mummi on myös yksin. Se on sosiaalisempi ja juttelee päivisin hyvänpäiväntutuille ja naapureille, mutta kyllä siitä paistaa yksinäisyys, kun kaikki oikeat ystävät, joiden kanssa on jaettu koko elämä ja salaisuudet ja kaikki, ovat jo kuolleita tai niin huonossa kunnossa, ettei voi tai muista tulla kylään.
Eno on yksin jossain keskellä Savoa. Kai se siellä aina välillä jonkun näkee.
Äiti on Tampereella ja sillä on siellä mies.
Tänään mä olisin toivonut, että me oltaisiin kaikki oltu siellä. Että olis joku perinne, että aina siihen aikaan vuodesta ois pakko mennä johonkin ja sit se ottais päähän, koska se olis velvollisuus, mutta kotiin palatessa tai vuosien jälkeen, kun kaikki on jo mennyttä tai menetetty sitä osaisi arvostaa ja vaalia. Me ei oltu joulunakaan yhdessä. Aina joku on yksin.
Mä en haluaisi, että kukaan ois yksin. Tänään mä en olisi halunnut olla yksin. Tänään mä tulin kotiin ja tiesin, että olisin koko illan yksin, vaikka olinkin pyytänyt Ekiä tänne. Ekiä vituttaa. Eki haluaa olla yksin. Siinä on aika suuri ero, kun haluaa olla yksin tai kun on yksin silloin, kun tarvitsisi jotain ihmistä siihen. Joskus on tosiaan kiva rypeä ja velloa, mutta ei läheskään aina. Joskus ois vaan kiva olla jonkun kanssa ja nauraa huonoille jutuille ja olla miettimättä asioita ja lykätä niitä eteenpäin. Mä en ehkä osannut vaatia sitä tänään tänne. Olisin kuitenkin ehkä tarvinnut. Aika usein sellaista on tosi vaikea myöntää, ja kun sitä ei myönnä, kukaan ei huomaa kuinka paha olo toisella on tai vaihtoehtoisesti kuinka pienellä vaivalla sen saisi paremmaksi ja ehkä omansakin siinä sivussa. Minkä takia pitää käpertyä omaan paskaan fiilikseen kuin huopaan eikä päästää sinne ketään muuta? Minkä takia muiden olemisen tuska on aina suurempi kuin toisten? Minkä takia ihmisen pitää olla niin voimaton ja sairas, ettei kykene näkemään muita? Tai ettei edes halua piristyä? Ihan kuin ei ansaitsisi piristymistä. Tai ihan kuin vähättelisi ihmissuhteiden arvoa parantavina juttuina.
Oon katsonut Sinkkuelämää dvdltä. Jaksoa, jossa ne menee Atlantic Cityyn ja Carrie tajuaa, että loppujen lopuks ne on vaan tytöt, jotka matkustaa yhdessä bussissa, kun miehet on kuolleet tai vaihtaneet nuorempaan. (Tai siinä yhdessä jaksossa se mummo, joka syö litiumjäätelöä baaritiskillä, kun se jätti elämänsä rakkauden ja ajatteli, että tulee jotain parempaa ja vieläkin suurempi rakkaus. No, ei tullut.) Carrie sanoo bussissa, että ystävyyskin on suhde, jota pitää hoitaa ja vaalia. Suhde, jonka eteen pitää nähdä vaivaa. Ne ei koko reissun aikana meinaa saada otetuksi yhtä helvetin ainutta kuvaa, jossa on ne kaikki neljä. Mä katson rempparyhmän kuvaa ja mietin mun kummitytön äitiä. Mitä, jos joku meistä kuolisi nyt? Mitä, jos joku meistä ihan oikeasti kuolisi just tänä yönä eikä me enää koskaan nähtäis toisiamme. Se ikävä olisi jotain niin hirveää. Jonain päivänä, jos hyvin käy (voiks noin sanoa), mun perhe kuolee ennen mua. Silloin mulla on vain ystävät tai oma perhe. Vai onko? Sen takia mä olisin tänään ehkä halunnut istua siinä mun ärsyttävien sukulaisten ympäröimänä ja tykätä niistä ja salaa tykätä siitä, että ollaan sentään kaikki yhdessä. Sen sijaan olen ollut yksin.
Tänään mulla ei ole ollut ystävää. Tänään mulla ei ole ollut perhettä eikä perinteitä. Mulla on ollut seuranani nää samat ajatukset kuin viimeiset miljoona vuotta ja jälleen yhden epäonnistuneen parisuhteen tuoma (eli toisin sanoen oman perheen perustamismahdollisuus, jota en kuitenkaan ironisesti halua?) jälkipuinti, suru ja paska fiilis. Tänään mä oon itkenyt Seppo Taalasmaata, Iholla-sarjaa, Sinkkuelämiä. Mä olen itkenyt samalla, kun oon keskustellut niitä näitä facebookissa, puuroa keittäessä ja kusella käydessä. Mä olen itkenyt kuoleman väistämättömyyttä, ystäviä, rakkautta, jota en ole osannut ottaa vastaan, rakkautta perheeseen, ystäviin, ihmisiin, elämään ja maailmaan ja sen kaiken loppumista. Mä olen itkenyt kateudesta, vitutuksesta, loukkantumisesta, menettämisestä ja ikävästä. Loppukevennykseksi sanottakoon, että tänään alkoi myös menkat. Nyt kaikki, joiden mielestä tämä avautuminen oli noloa ja överiä, voivat sanoa, että menkat, you know. That goddamn blood mess these bitches up real nicely. Tai jotain.
Kauko
<3
VastaaPoista