Olenko mä jo jakanut sietämättömiä rakkaudentunnustuksiani pöytäjalkapalloa kohtaan? AI EN?! No olenhan! No ei sit.
Muutama viikko sitten duunihuudeille hankittiin melua pitämättä pöytäjalkapallo-.. Öh, pöytä?
Ja sit mun sydän suli.
Kattokaas nyt kun Tyyppi on poissa ja mulla kuitenkin on tätä lovee, jota jakaa, niin miksei ottais kunnon "4D - Nainen, joka rakastui pöytään"-asennetta.
Tänään pitkästä aikaa pääsin pelaamaan. Ja voi veljet, kuinka pelasinkaan! OLIN ILMIÖMÄINEN! ...aina välillä..
Tuijotin myös lumoutuneena kun eräätkin poijjaat päästelivät ukkojaan boltsin kimppuun. Välillä tuntui kuin olis pössyttelyt hyvät hatsit; niin intensiiviseltä tunnelma ajoittain tuntui. Huhhuh.
Totisesti, otin itselleni turnausjärjestäjän tärkeän roolin fiksatessani tapahtumakutsua Facebookkiin. Ajattelin, etten itse pelaa -olenhan kylän paskin- , mutta nyt.. Nyt. Nyt ovat roolit muuttuneet.
MÄ OLEN KEHITTYNYT.
En yhtäkkiä olekaan ihan täys paska, vaan jopa välillä ihan kova. Mitä helvettiä?!
Yhdenkin lukijan kanssa pohdimme, että noinkohan rajaton ja pyyteetön rakkauteni peliä kohtaan yhdistettynä nöyryyteen opettivat minulle saloja? Onko tosiaan näin? Vai mitä vittua?
Tää tuntuu ihan yhtä syvältä rakkaudelta kuin rakkaus korvapuustien leipomista kohtaan.
Mä haluan tehdä parhaani eikä mikään muu kelpaa. Tuhoisaa, mutta kehittävää.
Todennäköisesti liekki sammahtaa eikä tarinamme pääty kuolemaan ja erottamiseen, mut so? Nautitaan vielä kun ehditään.
Olen nyt haukankatseellani seurannut kuinka jotku ihmiset pelaavat; on hillottajia, taitajia, kikattelijoita ja varman päälle pelaavia. Ja about kaikkea siltä väliltä.
Jokuhan voisi leikkisästi kutsua tätä jopa elämättömyydeksi. Mä en.
Mä tänään aloitin kokeilumielisen taulukoinnin aiheesta "Kuinka (vitun) monta tuntia siellä työpaikalla oikein vietetään?" yhden pomoista kanssa. Vuoden mittaane rojekti, nääs. Niitä pomojahan tuntuu olevan siis niin monta, että välillä on vaikea muistaa, kenen kanssa sitä kaljaa oikein myy. ....Äh, kusetin. Siinä on semmonen joukkio persoonia, että kyllä ihan varmasti muistaa jokaisen naaman, avautumisen, pakkomielteen ja toimintatavan.
Taulukoinnin tulokset kuitenkin lienevät päräyttäviä. Tavallaan en edes halua tietää. Mut ei auta enää, leikkiin on lähdetty.
Oon tässä viime aikoina pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Syy: liikaa aikaa miettiä.
Itekseni ollessani oon varuiks joko lukenut kirjan per päivä tai vetänyt niitä yhdeksän tunnin Twin Peaks-maratoneja yön selässä. Laura Palmerin murhaajan selvittyä vaihdan väkivaltaviihteeseen. Enkä oikein edes tiedä miks.
Kai se on joku paha mieli, joka velloo diippinä jossain sisällä.
Hyi, oliks diippii?
No ei ollut tarkotus, mut näin se on. Valitettavasti sitä usein kokee olevansa tilanteen tasalla ja sen herra kun oma mieli on synkeä. Mitä paskasempi kämppä, sen paremmat läpät.
Tai sit se on vaan oman pienen mielen tuotosta ja fantasiaa.
Tai sit näitä syvempiä merkityksiä ei kannattais pohtia liikaa. Mutku, mutku, mutku...
Oih, melkein unohdin mainita! Avauduin ihan vähän tänään sekä Tyypistä ja Aarteesta, ja kuulin parikin eri opastusta, kuinka toimia.
Mulla on muuten ikävä. Enkä ees kerro, kumpaa.
Mun piti kirjottaa hassuhko blogailu, mutten jaksanut keskittää energiaa siihen, nyt piti vaan avautua.
Edelleen rakastan lähiöilyä, ystäviä, paskoja sunnuntailäppiä, rumia maaleja pöytäfutailussa ja itteäni.
Noilla mennään viel pitkälle.
Synkin terkuin,
Synkkä-Eki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti