Babysitter's Club

Hou-hou-houmenta! Eli siis tuttavallisemmin 'huomenta'.

Ai nytkö mä Teille kirjotan aiheesta, josta suunnitelin skriivaavani jo viikko sittte? Hä?

No eniwei. Babysitting. Lapsenvahtius. Kui tiukka paikka hä?
Hirvee vastuu lapsesta, ei saa kiroilla, ei saa olla huono esimerkki, syödään sit kans oikeeta ruokaa eikä vaan karkkia ja ollaan ihmisiks.

Sit kun on ollut viis minuuttia sen kuusvuotiaan kanssa, niin tajuaa olevansa samalla tasolla kyseisen huollettavan kanssa.
Pöytätason ilmakiekko herätti mussa kaikki mahdolliset kilpailuvietit, pleikkarin Lego Batman&Robin-peli synnytti halun napata kaikki naamioituneet rosvot kunnon nippuun ja heivata ne kadunkulmaan niin että kolikot helisee. Sensuroidut vitsit kummipojan kanssa aiheutti hysteriaa siihen malliin, että köyhiä vituttais!

Jaahas. Go Eki. Mut hei, sähän inhoat lapsia?
No joo, niin kai sanojeni mukaan inhoankin. Mut en mä inhoa.

Mä nään lapsissa jotain niin viatonta ja pientä, että joskus haluais olla katkera. Mut ei halua näyttää niille kuusvuotiaille huonoa esimerkkiä. Antaa niiden nauttia elämästä ja kokea omat ylä- ja alamäet.
Hiffasin tota kummipoikaa vahtiessani, että se on yks vitun tärkee syy, miksen vaan omin käden voimin lopettais kaikkea. Ja miks sitä myrkyttäis lapsen mielen oman pahan mielen takia? Seriously, mitä ne mukelot on tehneet?

Meillä oli sikanastaa kummipojan kanssa; mä ikävöin kahta muutakin siskonpoikaa reissulta Pakistaniin -uutisista tuttuihin itsemurhapommittajaehdokkaisiin ja siviiliuhreja vaativiin sisällissotiin- koska tulkaa vaan turvassa kotiin!!!

Eki-täti on kuulemma kiva täti.

Toukokuussa syntyy uus tulokas meidän outoon joukkioon. Se on sit eka tyttö since -87. Ja faijan kommentti oli tyylikkään puhtoinen "Ok."
Se toivo joskus aikanaan 80-luvulla saavansa yhen pojan. Siis YHDEN pojan. Mut nolostipa kävi; neljä tyttöä tuli. Siis neljä. Seriously dude, wtf were you thinking?

Meillä oli superhieno iltapäivä siskon/kummipojan kanssa; me välillä jubailtiin vakaviakin asioita, ja siinä vaiheessa kun kuusvuotias kertoo vakavin silmin sen murheita, ni äkkiäkös jää ne ns. aikuisten murheet sivuun.

Mua edelleen surettaa, että mulla on veljenpoika, joka on joku reilu 7 kuukautta tai jotain, ja mä oon nähny sen kerran. Kai mä pystyisin tekee enemmän tähän suhteeseen? ..Mut jaksaaks sitä? Hä?

Mä pyrin käymään suht' säännöllisin väliajoin kokkaamassa ja siivoamassa faijalla, puhun mutsin kanssa päivittäin puhelimessa ja vähintään facebookin välityksellä kommunikoin sisarusteni kanssa everyday yeah yeah. Kaukon kanssa yhteyden pitäminen toimii välillä niinku rahanahneen, ulkomaalaisomistuksessa olevan baarin kirjanpito (Ei vihjauksia mihkään suuntaan.), välillä taas kuin PMS-logiikka.
Vanhoja kamuja muistelen silloin tällöin ja sit laitankin nostalgiaa tihkuvan @mailin.
Sit on niitä hetkiä kun haluais unohtaa nuo kaikki edellämainitut. Koska ei vaan kestä. Emmä tiiä, hyvyyttä? Tuntuu ettei ansaitse? Ja nyt mentiin niin diipiks, et ei enää kestetä! Ruvetaas lopettelee.

Mä vilpittömästi toivon, että kakarat pyytää mua lapsenvahdikseen, koska mä oon messissä!

Tekeeks ai vähän hyvää tipahtaa koht kakskytyheksänvuotiaalta kuusvuotiaan tasolle?

KakaraterrRRRrrkuin (lapsil on aina R-vika...), Eki