Mielikuvituksettomuusnurkka strikes again

Yhdeksän asiaa, jotka teen joka päivä. Oisko niin helppoa sanoa vaan, että syön juon nukun pissaan kakkaan käyn facebookissa ajattelen elän ja hengitän? Ois, joten pitäiskö keksiä jotain vähän parempaa? Pitäis.

Joka päivä mä vanhenen. Eilisen ystäväpojan 30-vuotiskakkukahvittelujen seurauksena vanhenin yhden yön aikana noin kaksikymmentä vuotta, ainakin, jos olotilaa ja peiliä on uskominen. Miten voi tulla yhdestä kakkupalasta ja parista kupista kahvia näin jäätävä darra? Ei pysty käsittämään. Vanheneminen on muutenkin kovin jännää.

Joka päivä mä laulan. Improvisaatiolaulanta on mun ja J-manin yhteinen harrastus. Tai no lähinnä ajanviete. Tänään maattiin sängyllä kaks ja puol tuntia ja lauloin sille koko sen ajan ensin Gangnam Stylea, mutta pian jo täysin improten lauluja mureasta seepranlihapihvistä ja seepran ja mammutin piirileikistä Linnanmäen kallioilla ja sit vähän myös tuhmia lauluja, mutten kerro niitä, koska viimeks kun kerroin meidän välisistä pippelikeskusteluista niin syntyi suuri kohu.. toisin sanoen äiti soitti ja sanoi järkyttyneensä keskustelujemme köyhästä, mutta kuvottavan irstaasta sisällöstä. Äsken lauloin ensiaskeleet laulusta Kultainen Nuoruus ja puhkesin kyyneliin. Aiemmin päivällä itkin Tonttujen Jouluparaatia kuunnellessani ja sitä, että Weeruskan lihapullat olivat tosi huonoja. Eilisillä "kakkukahveilla" on varmaan aika suora yhteys tän päivän luovuuden tuskaan ja herkkämielisyyteen.

Joka päivä mä pesen hampaat kaksi kertaa. Aamuin ja illoin. Ihan niin kuin äiti on opettanut. Äiti opetti myös, että pitää pestä hanurikin aamuin illoin, mutta välillä luistan toisesta kerrasta, vaikka äidin Pylly ei saa haista-kommentti vainoaakin aina välillä.

Joka päivä mä ajattelen mun perhettä ja ystäviä. Jotenkin ne on aina siinä taustalla mukana, mitä ikinä teenkin. Tärkeimpiä asioita maailmassa ei voi sivuuttaa. Joskus ilolla, joskus huolella, joskus kaiholla tai ärtymyksellä. Rakkaus on monimuotoinen.

Joka päivä mä päätän elää terveellisesti. Mä en esimerkiksi herää aamulla ja oo sillain, että oispa ihanaa juoda pannu jotain kolme tuntia keittimessä seisonutta Lidlin kahvia ja polttaa puol askia punaista Norttia ennen kuin lähden ovesta ulos ja hyppään helvetisti luonnonvaroja kuluttavaan katumaasturiini ja ajan lähimmälle McLounaalle. Sen jälkeen vietän päivän lukiessani Seiska-lehden blogeja ja Iltalehden viihdeuutisia netistä mahdollisimman epäergonomisessa asennossa, kunnes syön jotain vakuumi- tai säilykepakattua masentunutta väritöntä ruokaa vähän liikaa vain nukahtaakseni johonkin puoliks tyhjään säkkituoliin diapamien voimalla. Mut joskus vaan tulee noitakin päiviä.

Joka päivä mä kaivan nenää. Ihan tosi. Kuin surullinen voi ihminen olla.

Joka päivä mä  haaveilen. Ihan kaikesta. Yleensä jostain paremmasta. Mitä lie se sitten on.

Joka päivä mä ajattelen kuolemaa. Nykyään lähinnä surulla tai kaiholla tai ihan neutraalilla tasolla ajan rajallisuuden tiedostaen enkä hysteerisesti peläten ja panikoiden niin kuin vielä vuosi sitten. Ei kultainen nuoruus jää unholaan vaan muistoissain jälleen sen luoksein saan tai jotain sinnepäin.

Joka päivä mä rakastan vähän enemmän. Elämää, itseäni, läheisiäni, maailmaa, jossa elän. Joka päivä mä ajattelen, että vaikka mä en ole voinut vaikuttaa siihen, että mut on tähän maailmaan heitetty niin ainakin mä voin yrittää, ponnistellakin jopa, tehdä oikeasti duunia sen muutoksen eteen, että ois hyvä olla ja sit kuolla joskus ja sanoa, että ainakin mä yritin melkein joka päivä. Saatoin mä joskus nukkua joidenkin päivien ohi, mutta ainakin selvisin hengissä kuolemaan asti. Pidin itse itseni hengissä. Pakko katsoa eteenpäin. Mä oon aivan liian kauan katsonut taakseni niitä asioita, jotka on synkkiä tai joille mä en enää voi mitään tai niitä vuosia, jotka mä olen hukannut huonoon oloon, mutta sit mä yritän vaan muistella yhtä rukousta (joojoo, uskisblogi strikes again), jonka mä kuulin joskus Ekiltä ja sanon vaan, että GOOSFRABA ja sit taas mennään.

Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, 

rohkeutta muuttaa ne, jotka voin

ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

rakkaudella,
Kauko