No nythän alkoi positiivisesti! Ja miksipä sitä ei olisi positiivinen? Ei kuitenkaan HIV-positiivinen. Koska sitä Kaukon kanssa epäilimme käydessämme perus "vittu mitä paskaa"-puhelinkeskustelua. Katsokaas kun ääneen pohdin lääkärinlausuntoa. Minähän käyn kontrolliverikokeissa, onhan maksaa jo venytetty kerran äärimmilleen eikä sen jälkeen sitä oo enää niin kuolematon. Ainakaan jos sisuskaluilta kysyy! Ja mä INHOAN sitä kun lääkäri kuulostaa oudolta. Se, että se ensiksi kertoo maksan ja kumppaneiden voivan erinomaisesti, mutta sitten alkaa urkkimaan mahdollisista hammassäryistä. Tai jotain, kipuja, Eki, onko kipuja? Ei. Tulehdusarvot ilmeisesti olivat syystä tai toisesta pilvissä, mutta ihan nopealla (jearrait nopealla! Mä pohdin sitä vittu melkeen viikon!! Koska menkat piinasi ja draamaa tarvittiin. Niin.) ajattelulla tajusin kyseessä olevan perusflunssa.
Mutta tästähän päättelimme Kaukon kanssa olevani HIV-positiivinen. Tai no okei, ainakin pohdimme miltä tuntuis saada tietää olevansa. Perus.
Vein myös koiran hoitoon, koska paljon töitä. Marssimme koiran kanssa mummolaan pakkasen piirtäessä uusia uria silmieni alle. Söin varuiksi äitin tekemää spagettia vaikkei ollut nälkä, mut khamoon: äitien tekemä ruoka, voiks sitä ohittaa?
Äitin luota lähtiessäni tajusin, etten halua mennä kotiin. Niinpä menin kiertelemään kauppoja. Vapaaehtoisesti ja vieläpä Tapiolaan. No huhhuh! Itsemurhayritys lienee oikea sana tälle toiminnalle. Heikintorin masentunutta joulufiilistelyä ihmetellessäni näin kylähullun. Tai no, eihän ole kylähullu eikä mikään jos ei korvista sojota patonginpuolikkaat, talutushihnan päässä ole pehmopingviini ja vaatteiden sijasta kropan peitteeksi on kääräisty ElmuKelmua. Se oli ehkäpä mun ikänen kundi, ihan normaalin (whatever that means..) näköinen, mutta se puhui itsekseen. Sillai, että ihmiset tuijotti. Kukaan ei tuijottanut paheksuen, koska ei se tosiaan epäilyttävältä näyttänyt.
Sillä oli joku monologi menossa ja silmät ummessa kun se ravasi Heikintoria eestaas. Jotenkin tuli semmonen olo, että pitäiskö mun mennä juttelemaan sen kanssa tai edes kysyä onko kaikki hyvin. Mutku ei ni ei. Oli liian kiire ostaa itselleni kimpullinen keltaisia ruusuja, sillä tarvitsin niitä. Ja muutenkin, kuinka paljon sitä ehtii miettimään muiden hyvinvointia jos oma ei ole kunnossa?
Ostin siis kukkia itselleni. Tyypiltä yritin niitä vaatia, häpeäkseni tunnustan, että vetosin jopa vuoden takaisiin juttuihin todistaessani, että minulla on oikeus kukkiin. Ihan just niin perus idioottimaista. Mut ah, kuinka oikeutettua SILLÄ hetkellä.
Vaadittuani yhden kiukkuitkuriidan päätteeksi itselleni viidenkympin kimpun kukkia, mitä tahansa paitsi ruusuja, näin neljä yötä samaa unta, jossa kuljin hienostoalueilla ja ihastelin ihan tummansinisiä kukkia ja mietin: "Vau! Näitä on olemassa!" ja vaikka mieli teki niin jätin kaikki rauhaan enkä poiminut itselleni kimppua. Tuli ihan Nuuskamuikkus-olo kun tajusin, ettei kaikkea kaunista pidä omistaa; niitä voi vain ihailla.
En mä niitä kukkia saanut oikeassakaan elämässä, mut onneks voi aina olla itselleen hyvä ja ostaa omat kukat. Ruusut. Hah, mä en edes tykkää niistä. Mut noi on onneks kauniita.
Ostin myöskin itselleni joulukalenterin! Oikein suklaisen, ohhoh! En tiedä miks, en mä sitä edes halunnut, mutta se oli halpa ja ostoskorini ulottuvilla. Kai se auttaa tajuamaan, että joulu on kohta eli vuos vaihtuu ja taas tulee se aika vuodesta kun mietitään 'Mitäs sitä on saavutettu tänä vuonna'
Kirjoitin kans Joulupukille. Aka laitoin tekstarin kaikille sisaruksille ja vanhemmille, että olen ollut tosi kiltti tänä vuonna ja haluaisinkin lähteä Walesiin tammikuussa. Lentoliput, please.
Aika vahva tunne, että viestit menivät perille. Ja loma olis ihana. Ja Wales on ihana, se on ku kotiin menis. Vuos sitten olin kuukauden lomalla päihdehoidossa. Se nyt ei oo ihan sama ku että dallailis ristiin rastiin Cardiffia ja pistäytyis pubissa fish'n'chipsillä. Ehkä hyppäis bussiin ja lähtis Skotlantiin moikkaamaan parasta portugalilaista ystävätärtä! Who knows!
Jostain syystä mulla on ollut tosi paha mieli. En näyttäis sitä facebookissa tai kassajonoissa törmätessä, mut on se silti tosiasia. Yritän ajatella mun ja tyypin viimeisintä kohtaamista, joka oli vartin mittanen ja ihana, yritän itkeä, mutta ei itketä. Sit ajattelen ystäviä, jotka on sietänyt mua silloinkin kun oon ollut paskimmillani, mutta edelleen vastaa puheluihini.
Yritän kans asettua veljeni asemaan, äidin ajatusmaailmaan, iskän voimavaroihin ja muiden ihmisten kenkiin.
Ainoa ongelma noissa kaikissa edellämainituissa, että ne ei oo mulle tehty. Ei mun pidä olla mitään muuta kuin mä. Jos vituttaa ni sit vituttaa. Kuinka yksinkertaista!
Jos mä olisin Suomen politiikka, niin kaikki puhuisivat talouden taantumasta. En luojan kiitos ole, mä en kestäis sitä, että Jutta Urpilainen ja Jyrki Katainen sorkkis mua ja pohtisivat olotilaani!!
Mut siis, nyt saa potea taantumaa ja surkutella jos siltä tuntuu. Kohta on taas parempi mieli ja elämäkin hymyilee.
Nyt just olen tyytyväinen saatuani cowboy-lasagnet tehtyä huomiselle, ja seuraavat tovit vietänkin tsiigaillessani jalkapalloa pomon kanssa. HAH!
It's-a-me-a-Eki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti