Talviolympia-go-go!

JAJJETÄÄJJÄMOJ!

Olipa avaus! Johtunee aika pitkälti siitä kun kaikessa viisaudessani pyysin lukijoitamme vinkkaamaan yhden sanan kukin (itse kun tiedän vain kolme: 'vittu', 'mitä' ja 'paskaa'), ja lopputulemana melkoinen sanahirviölistaus. Muutama minuutti pyynnöstäni ja listallani oli mm. autoeroottinen asphyksiaatio, marakassit, sateenkaari ja nahkapenkki. Te lukijat olette outoja.

No mutta, sitä saa mitä tilaa eli let's go, yo-yos!

Kuten Kauko tuossa aikaisemmin horisi, katsokaa meidän uutta logoa! KATSOKAA!! Se on huikea! Se on paras! Se saisi olla kehystettynä Led-valoilla niin että se näkyisi kauemmas! Tää logo sopii meidän blogiin kuin hipsteri instagrammeineen vanhaan hissiin.
Ja ihan oikeasti tarkoitin joka sanaa. Kiitos LOOP.

Mistä Kauko myöskin puhui, oli tuleva matkamme pahimpaan painajaiseeni.

Kauko vie minut luistelemaan. Vaikken osaa. Enkä ehkä opikaan.

Okei, pahin ja pahin. Vielä pahempaa olis jos Kauko veis mut luistelemaan JA mä kärsisin inkontinenssista. Silloinhan unohtaisin panikoidessani asettaa Tenan pöksyihin ja joka kerta kaatuessani tai itkuun purskahtaessani lirahtaisi housuihin shottilasillinen sillä seurauksella, että jossain vaiheessa voimani ehtyisivät, olisi ns. patterit lopussa ja perseelleni lentäessäni en pääsisikään enää ylös vaan jäätyisin kentän pintaan kiinni niin että hmiset voisivat ökyfantastisesti tehdä piruettejaan ympärilläni ivallisesti nauraen, ja ehkä jopa keksisivät pilkkalauluja.

Vielä tässä vaiheessa olen kuitenkin innokkaasti oppimassa uutta. Maanantaina tullee se tukala olo -kuin istuisi kesäkuumalla ilman housuja nahkapenkille, joka on lojunut auringossa aamusta asti-, oksettaa, pyörryttää ja aamupäivä menee yrittäessä keksiä mahdollisimman uskottavia tekosyitä poisjäämiselle:
"Ööh, sori Kauko, mut en pääse kato ku kaaduin ja sit semmonen lattianhoitokone ajo mun naaman yli" tai "Joo hei Kauko, kuule en pääsekään. Ai miks? No siis ihan uskomaton juttu, mutta mullahan ei kivekset ole vielä laskeutuneet ja mulla on lääkärin vastaanotto TÄNÄÄN! Niin siis kivekset, kulkuset, marakassit, pallit, mitä noit nyt on. Kyl sä tiedät. Joo, mustkin on tosi kurjaa!".
Tiedostan toki etten ole Bambi, jonka liukastelut saavat aikaan aaw-huokauksia. Minä olen norsu. Kun minä kaadun alkukantaisesti huutaen, ihmiset ehkä kuvittelevat YrjöOssilan olevan vauhdissa.

Ihmiset aina hämmästellen kysyy miten en osaa luistella "Sehän on helppoa!" he huudahtavat säälivällä äänensävyllä, "Olet häpeäksi Suomelle.." he ajattelevat vihaisina. Onhan se varmasti helppoa jos sen osaa! Autoeroottinen asfyksiaatiokin on varmasti helppoa (ja miellyttävää) jos sen osaa. Ja se on parempi osata ellei halua kikattelevia poliiseja omalle kuolinpaikalleen.

Mutta kyllä minä opin, minä perkele opin! Ja aion oppia myös luistelemaan.

Talviurheilusta toiseen.

Tossa syssymmällä lähdin sienimetsälle ystävättären ja tämän Saku-kissan kanssa. (Kyllä, sienikissa. Perus.) Tai siis itseasiassa edellisenä iltana lähdin ostamaan tupakkaa, yksi asia johti toiseen ja vielä aamuneljältä juttelin kaikkea sydänverestä bambuverhoihin ystävättäreni kanssa siskonpedissä.
Kuitenkin, nyt lumen tultua lähdettiin koiran kanssa samoilemaan umpihankia metsän uumeniin. Siinä ulkoilussa oli värienhallinta-asetukset viturallaan. Kaukana oli se terve puna poskilla. Enemmänkin oli semmoista "TSÄPERKELE!" punaa poskilla.
Näin talviajaksi paikallinen purtsi on ladutettu. Ja kaikkihan sen tietää, että ihmislajeista reviiritietoisin on hiihtäjä.
Niiden latuja ei parane lähteä pilaamaan tai äkkiä huomaa olevansa keihästettynä mäntyyn kahdella sauvalla ja ottavansa suksensivalluksia ympäri suksivahattua naamaansa.

Näinollen arvaattekin varmasti kauhuni kun huomasin eksyneeni koira-polon kanssa ladulle and there was no way out. Sivusilmällä näin rytmitettyä liikettä. Takanamme oli hiihtäjä. Loppu oli lähellä.
Hiihtäjän lähestyessä huomasin hänen olevan jo vanhahko mies eli tappelun puhjetessa voittaisin varmasti. Toisaalta, hiihto on rankka laji enkä pystynyt arvioimaan hänen kehonsa voimaa tai mielensä lujuutta.
Jokatapauksessa tuo hirviö lähestyi meitä ja näin kuinka hänen leukansa kävi. Ilme oli neutraali.  Minua alkoi hytisyttää, osittain pelosta, mutta osittain kylmästä, mikä oli outoa; eihän Ruokaklubi ei ole ainoa tauolla oleva asia. Myös sheivaaminen on tauolla. (too much information?) Posliini my ass! Tai siis not my ass. Tai sii..? Nomuteniwei.
Päästyään kohdalleni huomasin hänen puhuttelevan minua. Ottaessani kuuloketta pois korvasta kolmen sekunnin ajan muistin hyökkäyksen olevan paras puolustus. Suunnittelin jo puheenvuoroani:

"Kuule sinä viemärisukeltajan esille kaivama mätä nahkiainen, sinä hapan perätilassa syntynyt epäsikiö! Tämä metsä kuuluu kaikille ja jos et nyt peräänny niin käytän sinuun karateiskuja!"

Päätin kuitenkin olla vielä korrekti ja katsoa hänen kantansa. Vaikka olin täynnä adrenaliinia, niin ääneni kuulosti kovin pieneltä kysyessäni "Anteeks?"
Hiihtäjän kasvoille levisi kirkas hymy ja hän tokaisi iloisesti: -Tyttö ja Tessu. Kiva näky!

Mitä vittua?

Menin sanattomaksi. Örähdettyäni jotain jatkoin talsimista Pyhän Toimituksen kajahdellessa korvissani, ja odotin suksenkärjen iskeytyvän selkääni.
Ei iskeytynyt, ainoa mikä iskeytyi oli valtava helpotus. Mieleni täyttyi tuhansista sateenkaarista tajutessani tuon hiihtäjän olevan upea roolimalli kansalaishyveitä arvostaville! Onko maailma kuitenkin siis hyvä paikka?
Onko hiihtäjien ja suksettomien väliset skismat lopullisesti haudattu läheiselle eläinten hautausmaalle? ...Toivottavasti ei! Koska kaikki me tiedämme sinne haudattujen nousevan maan uumenista ilkeämpinä kuin koskaan....

Kotiin punnerrettuani istuin kuumassa suihkussa suihkuseinää tuijottaen. Kertasin mielessäni tätä hauraan ihmisen ja metsän pahamaineisimman pedon kohtaamista. Olin selviytynyt siitä voittajana. Olin väsynyt, väsynyt mutta onnellinen. Tuntui kuin sisäinen kolmivaihekilowattimittarini olisi räjähtämispisteessä; olihan takanani melkoinen koettelemus. Jalat olivat hapoilla tuosta tarpomisesta koskemattomilla hangilla (ja ihan vähän ladulla..) Enjaksanut ottaa yhtään ylimääräistä askelta. Vaikka olisin saanut miljoonan noustessani yhden Tersmedeninpolunportaan ei jalkani olisi nousseet. Okei, olin väsynyt myös johtuen edellisyön kolmen (siis KOLMEN!!) tunnin Gossip Girl-henkisestä maratonpuhelusta. SIIS KOLME TUNTIA! Ja lupaan ja vannon, miehet, ettemme puhuneet teistä. No ei puhuttu! Ei satavarmasti puhuttu! Miks te ootte aina tollasia!? Te pidätte mua läskinä! Älkää valehdelko! SIAT!!

Oisko tossa nyt talviurheilua kerrakseen?

Huh, nyt pitää jatkaa tätä valetyöntekoa.

Oli kiva nähdä teitä! Ootte rakkaita!  Mut edelleen mä mietin noita teidän sanaehdotuksia. Seriously, wtf?

Eki Fantos, maastohiihdon MM-kultamies 2012