17. luukku

"Sauvakävelin siellä järvellä ja opin avantouinnin."

 Aamuyhdeltä pimeällä raitilla, kotia kohti ruokatälleiltä, selvinpäin, pieni oikaisu hiekkakentän kautta ja pam!
 Kaaduin, pannutin, menetin tasapainoni, kompuroin, ehkä sanoin "Oho!" Sateen kastelema hiekkaosuus pienine kuoppineen oli lähestulkoon ninjojen harjoituseste I swear!
 Kuten mainittua, ulkona pilkkopimeää, su-ma välinen yö ja minä makaan puoliksi lammikossa enkä nouse, ennenkun olen varma, ettei kukaan nähnyt. Ei nähnyt! Toivottavasti.. Outoa, koska tämmöinen aikahan tuppaa olemaan melkoinen ruuhka-aika. Vai tuppaako?

 Kun äitivaistoni pettivät kummipojan kanssa tämän kävellessä päin tolppaa, oli ensimmäinen reaktio: "O'ou, sattuks sua?" ja kun vastaus oli niin tyypillinen "Ei.", ajattelin että hyvä ja aloin kikattamaan mielessäni. Olihan se koomisen näköstä!
 
 Tai kun puolisukulaistyttö molskahti järveen joskus vuosia sitten ollessamme tyttötrio mä, äiti ja tämä ko. typykkä kalassa tuolla Someron tienoilla: "Tarviiks sä apua?" -En. "Ok:" Ja sit ei voinutkaan enää pidätellä naurua. Eikä se loppunut turvalliseen ylösnousemukseen järvestä vaan siihen lähes sarjakuvamaiseen kuvaan, joka syntyy, kun joku juuri järveen tipahtanut nousee järvestä, kiskoo toisen saappaan pois jalasta ja tyhjentää kumisaappaallisen vettä siihen rannalle.

 Oih! Mites se, kun valmisteltiin mun parin vuoden takaisia synttäreitä Daviston alakerrassa (Davistooo, sponsorirahat!), äiti aloitteli imuroimista vaan ei vanhoilla silmillään huomannut toista kummipoikaa, joka klassisesti seisoi imurinjohdon keskellä. No, äiti sillä 'mihin tää johto nyt on jäänyt jumiin...?'-ilmeellä nykäisi johdosta ja kummipoika almost suorilta jaloilta ketarat ojoon. 
Semmoinen yleinen "OOOOOHHVOIEI!" muuttui tukahdetuiksi naurunpyrähdyksiksi, kun ilmeni, että poju on just fine.

 Yhteenveto: omista kokemuksista tietää, että kaatumisille nauraa, kunhan ei käy köpelösti. On siis täysin tervettä tsekata ympäristö oman pannutuksen jälkeen. Eikä tarvitse päivitellä kaikkien kanssa, et miks se on ekana mielessä.

 Tyypin kanssa tsekattiin Lemmy-dokkari ja siinä jos missään on inspiroiva ihminen, jos haluaa opetella täysin samantekevän asenteen ympäristön reaktioille. Hieno mies, äijä. Huh. Vaikka en Motörheadia oo koskaan hirveesti jaksanut kuunnella. Nyt ehkä kuuntelen uusin korvin!
 Vielä kun illan menuksi siunaantui eilisen miesruuan tähteet oli oloni varsin miehekäs talsiessani kotiin; kaatuminen toki vielä aiheutti nolon naismaisen fiiliksen. (Hei se sallittakoon, koska mua kutitettiin tänään jalkapohjasta. WHAT?? Tässä on muutama vuos mennytkin viimeisestä! Ja mulla oli naismaisesti vaaleanpunaiset sukat...)

 Tällä kertaa en poikkaissut mitään, farkut snadisti hajos ja takki on kuranen eli huomenna jatkuu pyykkäily... Mutta ensi kerralla kun kaadun, niin vannon Teille, VANNON! Teen sen coolisti:

 -Seison
 -Makaan maassa 
 -Nousen ylös
 -Tuijotan julmalla silmällä kaikkia todistajia
 -Teen uhkaavia, äänettömiä eleitä, jotka tukahduttavat naurupurkaukset
 -Kävelen pois vain kääntyäkseni kymmenen metrin päässä tsekkaamaan, ettei kukaan naura selän takana. Lisää uhkaavia sormiliikkeitä.
 -Tulen kotiin ja kuuntelen Motörheadia.

 Äijänä en pyytelis anteeks viivästelyjä, mutta koska noi luonnostaan kasvaneet daisarit vielä on paidan alla ja on aina se aika kuukaudesta kun 80-luvun siirappisongit pistää itkemään, pahoittelen. Ja Kauko salee kans.

 Mut hei, me ollaan sillai naisellisesti myöhässä ku kattokaa ku täs on kaikkee parisuhdejutskii ja sit niinku totally hirveesti joulushoppailuja ja sit vielä OIKEESTI olix tää hyvä kynsilakkaväri??! Niinq oikeesti, apua!

 
 Eki, kaatuilun ammattilainen jo vuodesta 1984.