"Minäkin olen jonkinnäköinen mestari, otetaan erä".
Vahvasti toispuoleisena Eki heräs vapariin. Järjetön noidannuoli ja monologin aiheina "AAAAAH, sattuuuu..", "En saa happea!" ja "Ei vittu, tää ei voi mennä näin surkeesti!" Mut menihän se.
Jutskailin tyypin kaa, Kaukon kaa, mutsin kaa ja Wales-connectionin kaa. Kaikkien kaa, mut vieläkin sattuu. Semmonen ihme vihlonta, ettei saa happea ja vahvasti surkea olo, kun ei voi olla oma ittensä.
Helmikuussa kun täytän 28, lähen Walesiin. Sinne ihan vaik vaan tsekkaa maailmanmeno. Nyt oon liian kiukkunen tajutakseni hyviä asioita. Mm. vihaan tyyppiä. AAAAAARGH. Vituttaa!
Oon vanha ja väsynyt. Ja turhautunut. Nyt just bout kaikkeen.
Vielä yksi pieni herkistys ennen kuin tämä kalenteri loppuu. Kun olin pikku-Mara, niin jouduin (siis todellakin JOUDUIN) pienenä koululaisena broidin kanssa menemään isotädille lomiksi Lappeenrantaan. Siihen aikaan junat kulki sitä väliä n. 5-6 tuntia. Oli sitten taas kerran jouluaatto tädin luona ja mulla oli ikävä kotiin, koska en yhtään tykännyt olla tädin luona. Se aina komenteli ja yritti kouluttaa musta pikkuemäntää, joka osaa kaikki "naisten hommat". Sen tähden en nykyäänkään siivoa tai pyyhi pölyjä kuin aivan äärimmäisen pakon edessä. No niin, mutta asiaan. Siis oli jouluaatto. Ovelta kuului kolinaa. Ihmeteltiin, että mikä siellä kolisee, kun pukki oli jo aikaisemmin käynyt jättämässä lahjat eteiseen (tädillä oli omakotitalo). Ja sitten kun menimme katsomaan, niin voi sitä riemun päivää! Minun isäni oli yllättäen tullut Helsingistä katsomaan meitä lapsia! Snirf, se oli paras joululahja IKINÄ pikku-Maralle.
VastaaPoista