lauantai 3. joulukuuta 2011

3. luukku

Asiat ovat niin kohdallaan kuin voivat olla ja minulla on tasapainoinen olo.

Hyvää joulukuun kolmatta! Eki on taas huutelemassa ja höpisemässä omiaan. Tai on heti, kunhan löytää kuulokkeet ja aloittaa musankuuntelun. Eli nyt.

Kuten Matin viisaus tuossa yllä kertoo, asiat on hyvin. Tänään oli eriskummallinen ja nopeasti mennyt päivä. Tai siis eilen. Ei takerruta kellonviisareihin!
Kostoksi kaikesta haahuilusta viimeisen parin sairaslomaviikon aikana, heräsin viime yönä yhden jälkeen. Uni tuli katkonaisesti ja pikku päikkärit venyi puoli viiteen. Hyvä buugi, päivä melkein mennyt! SO NOT, niinkuin hyppyrin legenda sanoisi; otetaan ilo irti lopuista tunneista.

Puhelimen tsekkaus: 7 vastaamatonta puhelua, 5 tekstiviestiä. Okka, nopean pläräyksen jälkeen päädyin soittamaan aina huolissaan olevalle mudelle, pikkusiskolle ja tietty tyypille. Olihan tänääneilentänääneilen (whatever!) ruokatällit. Luvassa miesruokaa. Oijjoi. Koira ulos, kuuma suihku, pakkelit naamaan ja mars. "Mä tuun kuudelta" mun suusta kuultuna ei tarkoita, että olisin paikalla kuudelta. Aikaisintaan varttia yli. Mut hei, hyvää kannattaa odottaa! ....vai siis mitähä?

Mä olin suhteellisen hyödytön apukokki, sentään murskasin mustapippurit morttelissa, muuten puhuin taas liikaa ja sain osakseni ihmetteleviä katseita. Leikkasin sentään tyypin tukkaa, mutta ylpeyteni ei antanut periksi käyttää rollaattorilta näyttäviä keittiötikkaita. Kyllä tää käsi kestää! Ens kerralla käytän tikkaita.
Safka oli hyvää, miehekästä ja ronskia, seura oli hyvää, mun jutut oli "tosi hyviä". Hyvä meno!

Ennen päikkäreitä käydyt hassunkuriset chat-keskustelut kamujen kanssa, paljon unta, miesruokaa. Asiat on niin kohdallaan kuin voivat olla ja minulla on tasapainoinen olo.

Työstressikin katosi, kun jossain maailmalla seikkaillut saikkulappu saavutti määränpäänsä ja pomolta tuli oikein hymiöviesti :)

Tyypin kanssa parasta on vitsailu. Ja se, että kysessä ei ole parisuhde. Viihtymistä at it's best. Toki ymmärrän jos se ei enää halua leikkiä mun kaa. Alexander-leffan aikana kuullut asiani: "No kuka toi nyt on?", "Miksei noilla oo housuja?" "Sit ku mä oon rokkitähti ja päätän lopettaa urani, avaan norsufarmin, jossa kasvatan viisaita norsuja hyötykäyttöön. Joskus sotanorsuiks, mut muuten vaan semmosia persoonallisia taitajia", "Eks tää oo nyt ihan homostelua?", "Jos mä johtaisin noiden joukkoja, pakottaisin ne vaihtaa noi kypärät tyylikkäämpiin"

Televisiota vailla olin hullaantunut perjantain tarjonnasta. Kanavasurffailu tarjoili Scary Movien, Hohdon, Alexanderin ja pätkiä ah, niin ihanasta Jersey Shoresta.

En lähe yksityiskohtiin sen kummemmin, mutta ilta oli menestys. Ainakin omalle mielenterveydelle. Ihan pienen hetken tuli se kauan odotettu 'nyt on kaikki hyvin'-olo.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kotimatkalla lähikuppilasta just ennen pilkkua haettu röökiaski, koira ulos ja huonolla menestyksellä venyttely. Pää ei taipunutkaan vasemmalle. Vihlas sillai, että olisin huutanut, jos kello ei olis ollut noin paljon.

Jos elämä olis aina yhtä kivaa kun tänään, kävis se tylsäks.

-EGI

4 kommenttia:

  1. sä niin jaksat alleviivaa tota parisuhteettomuutta, mut jos te teette kimpassa safkaa, sä heität vammasia kysymyksiä ja paskoja läppiä, leikkaat sen tukkaa ja oot sen kaa sillä tavalla alasti ja teet juttuja ja tykkäätte edes semisti toisistanne niin ei se kuule hirveän kaukanakaan parisuhteesta oo. toivottavasti tää ei järkytä sun, tyypin tai nykäsen universaalia tasapainoa. unohtamatta tietenkään sitä, että sen seurassahan sulle tulee kaikista maailman oloista parhain! jos se sanois alaks olee, salee alkaisit. älä yritä!

    mä lähen korkeasaareen at last. jou!

    VastaaPoista
  2. Nyt alkaa kummasti pukkaamaan noita joulumuistoja mieleen. Haluan mä tietenkin sen kahvipaketinkin ja kardemummapötkön!
    Erään kerran, kun olin noin 15-vuotias teinari, oltiin faijan kanssa joulu kahdestaan kotona. Mutsi ja broidi oli jossain, en muista missä. Faija tuli sitten aattona kuppilasta (se tuli muuten aika usein kapakasta) johonkin aikaan alkuillasta kotiin. Se kertoi kuulleensa kuorsausta vinttikerroksen tasanteella. Me asuttiin viidennessä kerroksessa, joten kuorsaus kuului hyvin. Faija funtsaili, että onkohan se joku koditon, ja mä funtsasin samaa. Mitäs se muuten siellä rapussa olisi jouluna (tai yleensäkään) ollut. Päätimme sitten yksissä tuumin hakea sen meille joulunviettoon, kun nipottajat mutsi ja broidi olivat poissa. Se hiukan spurgu mies paljastui illan mittaan tosi fiksuksi kaveriksi, jolla elämä oli mennyt jostain syystä sivuraiteelle. Me kylvetettiin ja ruokittiin se ja faija antoi sille oman sänkynsäkin käyttöön. Ne jutteli myöhään yöhön kaiken maailman asioista. Se majaili meillä pari päivää ja sitten lähti. Tapaninpäivänä se tuli soittamaan ovikelloa ja mä menin avaamaan, faija ei ollut just silloin kotona. Mä luulin, että se tulee taas yöksi meille, mutta se vain ojensikin mulle sellaisen tulppaanin pienessä korissa ja kiitti, että oli saanut viettää joulun oikein ihmisten kanssa. Aikuisena mulle on monta kertaa tullut se tyyppi mieleen ja tippa silmään, kun se oli niin fiksu. Ei me sitä koskaan enää nähty sen joulun jälkeen. Nyt en ole ihan varma, olenko mutsille näin myöhemmin tunnustanut, että meillä oli spuge joulua viettämässä. Silloin aikoinaan mutsi olisi ainakin saanut hirveän slaagin pelkästä ajatuksesta :D Mutsi on muuten vielä hengissä, sillehän voisi jouluna kertoa tämän stoorin, jos en ole vielä kertonut. Nyt se osaisi hirnua katketakseen tätäkin tapahtumaa.

    VastaaPoista
  3. Nyyh! Enhän mä voi kirjoittaa mitään, kun luin tuota ylempää kirjoitusta. Koditon jouluna! Nyyhh!
    Valitut Palat kiittää ja kuittaa. Pyyhin kyyneleeni ja liitän oman muistoni johonkin käsittämättömään jatkumoon.

    "On vuosi '85, kauan on aikaa on siis" sanoisi Eput ja sanoihan ne.
    Joskus talvella -84 olin käväissyt työkkärissä tutkailemassa opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. No kaikkihan nyt Jenkkeihin halus, joten etsin, hain ja sain jotain extremeä; sain stipendin Neuvostoliittoon.

    Syyskuussa -85 puksuttelin junalla Leningradiin ja aloin opiskella kommunismia ja venäjän kieltä. Jälkimmäinen oli pakollista ja edellinen oli ...pakollista. Aivopestyn opettajani kanssa ajauduin usein törmäyskurssille osoittaessani kommunismin epäkohtia. Ai mitä epäkohtia muka?

    Nooooo....mutta joulumuistoihin.
    Kyseisen joulun (-85) vietin siis Leningradissa.
    Neuvostoliitossa joulu oli kielletty/ignorattu ja vastaavaa neuvostojuhlaa vietettiin uutenavuotena, eli viikon päästä 'oikeasta' joulusta.
    Jostain syystä meiltä (opiskelijoilta) oli evätty joululoma ja Suomeen pääsy olisi mahdollista heti Joulun jälkeen. Ehkä.

    Kotimaassa vierailuun piti anoa viisumi. Olimme lähettäneet hakemukset läheiselle Ovirille ja odottelimme tuloksia, eli viisumeita kotiin!

    Joten 24.12 istuimme huoneessamme, litkien gruusialaista valkoviiniä ja pelaten korttia.
    Jossain vaiheessa mulle tuli nostalginen olo ja halusin edes pienen joulukuusen juhlistamaan joulua, joulua jota ei vietetty.
    Lähdimme (minä ja kolme muuta) läheiseen (Leninille nimettyyn) puistoon ja katkaisimme yhdestä kuusesta latvaosan kuuseksi. Oli muuten hieno kuusi. (myöhemmin kuulimme että se meni eräälle orpokodille)
    Noh, kukaan ei ollut kertonut meille, että ennen (neuvosto)joulua miliisit erityisesti tarkkailevat kuusipuita ja että niiden tuhoamisesta tuomio on osapuilleen vähintään 2-5 vuotta vankeutta.
    Latvaosa ehti hädin tuskin koskettaa maata, kun paikalle kurvasi miliisijeeppi ja meidät pidätettiin.
    Meitä oli neljä.
    Jouluaaton vietin siis putkassa. Tosin sesonkiaika pukkasi päälle ja putkat olivat täynnä, joten minut sijoitettiin miliisiaseman portaikkoon, toiseen kerrokseen. *Pysy siinä, äläkä liiku*

    No ei tulis mieleenkään. Kai. Gruusian finest alkoi juuri haihtumaan päästäni.
    Pari miliisiä kävi syömässä eväitään yläportaiden viereisessä huoneessa. Sain kananmunan lahjoituksena. Hymyä.
    Miliisit lähtevät yllättäen kutsun saatuaan. Huomaan että yksi ovi jää lukitsematta. Astun huoneeseen ja avaan ikkunan. Olen toisessa kerroksessa mutta huomaan rännin ikkunan vieressä. Menen ikkunalaudalle ja kurotan ränniä kohti. Samalla kun saan siitä otteen, huomaan etten enää voi palata takaisin. Yritän laskeutua alas syöksytorvea pitkin, mutta huomaan jalkani juuttuneen rännin ja seinän väliin. Samalla kaksi miliisiä tulee tupakalle ulos, kun killun heidän yläpuolellaan kolmen metrin korkeudessa.Pidätän hengitystä...no ei ne huomaa mitään ja lähtevät partioimaan.
    Hyppään alas kovaan lumihankeen ja saman tien aidan yli vapauteen.
    Mikä ihana tunne! Vapaus!
    Kävelen katua pitkin onnen huumassa.Olen vapaa! Pakenin!
    Okei ehkä gruusialainenkin alkaa hävitä pollasta aika heti. Tajuan että henkilöllisyyteni on tiedossa ja pakoni on siksi turhaa. Palaan takaisin miliisiasemalle ja soitan ovikelloa.
    Miliisiaseman pääjehu avaa oven ja purskahtaa nauruun havaitessaan minut. Sitten muut miliisit saapuvat paikalle nauramaan, koska onhan se hauskaa kun pakenin ja palasin takaisin.
    Sitten ei enää nauretakaan, vaan minut viedään takaisin kakkoskerroksen portaikkoon, kunhan on ensin tarkistettu, että en saa ikkunoita auki. Höh.
    Seuraavana aamuna meidät siirretään lähipoliisiasemalle, jossa suoritetaan kuulustelut. Iltapäivällä päästetään pois. Jeijj.
    Lähden tilaamaan puhelua Suomeen. Joulupäivähän on jo menossa. Kahden tunnin jonotuksen jälkeen saan yhteyden Olariin ja mutsi kysyy ekaks: ootteko joulukuusta hommannu?

    VastaaPoista
  4. Ensin luin Maran stoorin ja nauratti hyväntahtoisest;,noinhan joulun pitääkin mennä. Luettuani sitten Sarin stoorin, herätti se ajatuksia.. VOIKO NOIN KÄYDÄ?! Kriminaali! Nyt nauran ääneen, huomenna luen uudestaan ja tsekkaan moodini. Saako tuolle nauraa?? (Ps. on sitte kiipeilty... Ja palailtu...) Ja mä kun ajattelin, että tää työpäivä oli rankka! -Eki

    VastaaPoista