Aivan perusmaanantai

Maanantai.
En keksi miten tämän aamun voisi kirjoittaa ilman voimasanoja tai edes mikä tässä aamussa oli niin syvältä, mutta puoli kymmeneen mennessä olen käynyt läpi lähes jokaisen negatiivisen tunnetilan, jonka tunnistan.

Nukuin erittäin huonosti. Tiedättekö sen tunteen, kun valvottaa ja seuraa kelloa, että sen ja sen verran aikaa herätykseen ja sit valvottaa vähän enemmän ja sit alkaa vitÄHpotuttamaan. Vihdoin ja viimein saa sitten vanha nukuttua ja eikö se helvÄHhitsinvitsinhemmetin herätyskello käy kalkattamaan about samantien.

Kaikesta valvomisesta ja piehtaroimisesta huolimatta aikaa aamukahvin juomiseen ei jää. Kahvista kerkeää kuitenkin nauttimaan noin 1/3 kupillista ikään kuin orastavaa negatiivisuutta ruokkimaan. Ulkona on ensimmäistä kertaa plussaa sitten jouluaaton (no, en oikeasti muista) ja saa kuin saakin laittaa kumisaappaat jalkaan. Kaivoin niitä vaatekaapin alta ja totesin taas kerran, että moppi ois kiva. Sen ostaminen sen sijaan tuntuu olevan lähes mahdotonta, huomaan.

Metrossa luin siitä uutistaululta kuinka ihmiset olivat yhdessä työntäneet bussia pysäkiltä ja mielen valtasi toviksi sellainen kaunis ajatus maailmasta, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset taistelevat yhteisen hyvän puolesta. Todellisuudessa jokaista varmasti söi nousta siitä dösästä jossain aamuruuhkassa Lepuskin harmaassa loskakelissä, mutta se oli ainoa vaihtoehto. Ajatusta riitti aina Kampin rullaportaat ylös ja kerkesin jo pari kertaa nielaisemaankin siinä herkistyneessä väsyneessä ja aamukahvittomassa mielentilassani, kunnes portaiden yläpää tuli vastaan ja siellä nainen, jonka kanssa sai tanssia eestaas vastakkain ja vanha kunnon negis nosti päätään, kun tanssista ei meinannut tulla loppua. Sisäinen ääneni huusi, että mene nyt #¤"/)¤%! johonkin suuntaan siitä.

Kaupassa en löytänyt hapankorppuja enkä margariinia ja meinasin heittää koko korin hevonjohonkin ja huutaa, että emmä mitään eväitä tarvii sitten saatanÄH. Miksi tämä kauppa piti remontoida? Tässä kaupassa ei ole mitään järkeä eikä mikään ole omalla paikallaan! Kaikki oli ennen niin paljon paremmin, olkoonkin, että täällä on 'Suomen pisin pakasteallas'. Sain korput.

Setäjengi venttaili jo ovenrivassa, kun pääsin könyämään perille asti. Jalkakäytävää on ympäri kaupunkia auki sellaset max. 20 cm ja sehän ei tällaisen autottoman ihmisen jakeluun mene millään muotoa reiluna meininkinä. Joka jumalan talvi ihan sama juttu. Ymmärrän ymmärrän joo, että logistiikan pitää pelata ja pitää päästä kulkemaan, mutta oikeasti joku roti. En mä halua kävellä ajotiellä varsinkaan näillä keleillä ja noilla kaikilla youtube-klipeillä tän kansakunnan ajotaidoista kuluneen talven aikana.

Töihin oli sillain tietty kans ihanaa tulla, kun iltavuoro ei ollut oikeastaan tehnyt mitään siivotakseen. En osaa laittaa järjestykseen, mikä juttu ois kivointa hoitaa heti aamusta, mutta sunnuntaidokauksen jäljiltä olevan astianpesukoneen, jossa on vedet aka nuuskapussit liejuuntuneena valkovenäläisvedessä vielä sisällä, tyhjennys ja pesu oli ehkä yks kivoimpia. Kohta voikin alkaa tekemään omia hommia, kun muiden on tehty. Aina yhtä kuluttavaa. Jotkut vaan porskuttaa elämän läpi ihan pudotellen ja toisille delegoiden, kuten kunnon johtajien kuuluukin.

Sain kuitenkin aamukahvin, hapankorput ja hyvät musat soimaan (saa nähä kauan menee, että noi tajuaa, ettei täällä soi Kari Tapio) ja siinä sivussa laitettua työkaverille tekstarin, notta mua ei haittais ehkä ollenkaan, jos haluaisit tänään jostain syystä tulla vähän aiemmin mestoille, joten toivoa vielä on. Se kun loppuu niin sit loppuu kaikki.

Viikon vapaatkin jo häämöttää ja ehkäpä jotain pientä maakuntamatkailua tulee tähänkin blogiin. Jää nähtäväksi. Nyt mä kuuntelen Oasista ja juon kahvia ja leikin, että oon jossain ihan muualla. Tsuptsup.

Maanantai-Kauko