Hälsningar från Esbo.

Heräsin skarppina kohtaamaan todellisuuden. Tänään olis tapaaminen sossutädin kanssa. Kelan aikatauluista kun ei tiedä, ni paree laittaa kaikki hakemukset sisään.
Toki resurssi(?)pulan vuoksi ajan sai vasta viikon päähän soitosta.

Paperit aamulla kasaan ja shit! Monelta se tapaaminen olikaan?! Pikainen soitto omalle työntekijälle (meillä kaikilla on kuulemma semmoinen!):

"Aa joo, mä en tästä tapaamisesta tiedä, mut odotas ni selvitän asiaa. Joku soittaa sulle kohta." 
Puolen tunnin kuluttua:
"Täs on se ja se sieltä ja täältä hei. Juu, sun tän päivänen tapaaminen on peruttu sairastapauksen vuoks. Eikö sulle oo ilmotettu?"
-Ei ole.
"No mutta, reilu viikon päästä olis vapaa aika. Siis olettaen, että sairasloma ei jatku, heh."
-Joo hehheh, ei käy.  
"No tuo ne paperit tänne, ni katotaan mitä voidaan tehdä." KLIK.

 Odotushuoneessa meni 20 minsaa mukavasti ihmisiä tarkkaillen. Niin tympääntyneen rutinoituneesti täyttyivät lomakkeet, niin apaattisena availi vahtimestari ovea, niin paljon erinäkösiä ihmisiä. Yksi kuuntelee liian kovalla musiikkia, toinen raaputtaa haltioituneena hintalappuja irti laukkuihin sullotuista aarteistaan, yksi soittelee ympäriinsä tilinumeroaan. Kaik yhes koos.

 Oma vuoro: "Moi, mä en tajuu näistä mitään. Auta."
 Paperipinon tsekkaus on vaivalloista, niitä on liikaa ja kuitenkin liian vähän.
 Tammikuun tiliote? Ei tapahtumia. Tammikuun palkkakuitti? Ei tuloja. Helmikuun sähkölasku? Ei semmosta oo olemassa, on vaan tää tammikuun, kelpaako. Kelpaa. Jea. Asiaan käsiksi.

 Vartti plärättiin ja tajusin, etten todellakaan tajua. Siinä istuu vastapäätä ymmärtäväisesti hymyilevä neiti, jolle yritin ääni vavisten selittää, ettei "tää tuu toistumaan et täs on nyt ollu kaikenlaista ja tulin just hoidosta ja yritän koko ajan muuttua."  Eikä se varmaan saanut puolestakaan selvää, koska yritin tapella itkua vastaan.
Romukoppaan jouti se ajatus mennä tiukan viileästi vaatimaan sitä, mikä MINULLE KUULUU! Onneks oli nessuja taskussa.

 Uuden ajan sain ens maanantaille. Ja asiat kuulemma hoituu, älä huoli.

 Hermoröökin vedettyäni yritin pohtia, mikä itketti.
 Sekö, että oon aina alitajuntasesti pitänyt itseäni parempana ihmisenä, koska käyn töissä ja hoidan oman talouteni?
 Vai se, etten osannutkaan hoitaa asiaa vaikka väkisin yritin?
 Vai ehkä se, että hoidossa jouduin toteamaan omat vajavaisuudet: mä olen alkoholisti ja vahvasti riippuvainen luonne. En luota kehenkään, vähiten itseeni. Pelkään ja häpeän kaikkea. Ja peitän sen yli-iloisuuteen ja huumoriin.
 Jonkun mielestä kuvailin äsken ihmisen. Mä olen nähnyt nuo aiemmin heikkoutena, nyt opettelen ajattelemaan toisin. Eikä se helppoa ole. Eikä asioiden pidäkään olla, ainakaan liian helppoja.

Eräs rakas ystävä sanoi pari vuotta sitten, että eläkkeellä oleminen tuntui, kun olisi täysin hyödytön ja arvoton. Sillon en voinut kesken tärkeän työpäiväni ymmärtää moista, nyt ymmärrän. Sitä on luonut niin vahvat omavaraisuuden muurit, että niiden romahdettua jää vaan kasa romua käteen.
 Kaikki tämä, vaikka asiat on itsellä hyvin: on rakastava perhe, kullanarvoisia ystäviä, ihana koti tärkeine esineineen ja mainiot lemmikit. Terveyskin kohenee koko ajan!

Kai sitä on kaiken omavaraisuuden kaveriksi rakentanut jämptin kuvan siitä, millainen ihmisen pitäis olla: Hyvän itsetunnon omaava uratähti, joka liikkuu neljä kertaa viikossa, on avoin uusille ruokatrendeille, lomailee kolme kertaa vuodessa, käy kampaajalla säännöllisesti, hankkii lapset opiskelun päättämisen ja kolmenkympin välissä sekä hallitsee tämän kaiken .
 Mulla on huono itsetunto, liikun ku jaksan, en mieluusti karppaa, lomailen harvoin, en tiedä, mikä kampaaja on, lapset jääköön muiden kontolle, opiskelut: peruskoulu. Iisisti? Hah!
 Mutta oon silti ihminen. Välillä jopa ihan hyvä ihminen. (tässä vaiheessa ehkä huomaatte, että käyn tässä eräänlaista monologia vakuuttaakseni itseni olemassaolevasta ihmisarvosta, en siis pelkästään kalastele kehuja ja tsemppejä)

Sampokujalla talsiessani naama turvonneena ja mieli keventyneenä, tuli liian vähissä vaatteissa elvaile teinityttö pummaamaan tupakkaa. Hymyillen pudistin päätäni ja sanoin: "Smoking is baad, mmkay?" ja lähdin itsekseni kikatellen ostamaan lisää tupakkaa. Stockmanniin kun voi aina luottaa:

 "Mitäs Teille sais olla?"

 Ah, olen tärkeä.

 Eki