Maailman ankein rakkauskirje ja muuta sivun täytettä

Poltin tupakkaa ja tuijotin talon keltaista seinää luettuani ison kasan tekstejä sellaisilta ihmisiltä, jotka osaavat kirjoittaa, mutta joita maailma ei jostain syystä ole huomioinut sillä tasolla, jonka heille soisi. Mietin, etten osaa kirjoittaa. Mietin, että nyt kun sanon sen ääneen joku tulee ja sanoo "mutta osaathan sä kirjoittaa". Mulla ei ole mitään sanottavaa tai on, paljonkin sanottavaa, mutten osaa sanoa sitä niin hyvin. Joku tuttu jossain kirjoitti runon, josta muistan sen kohdan parhaat rivini on kirjoittanut joku muu. Sitäkö on kirjoittaminen, että imet vaikuteitta, sanoja, lausahduksia ja nidot ne sitten nättiin nippuun, joka soljuu eteenpäin kevyesti kuin ÄH en keksi edes tuohon mitään hyvää vertauskuvaa.

Miten tupakan kestävänä hetkenä saakin itsensä ajatuksilla uuvuksiin? Kohta tulee taas se aika vuodesta, kun haetaan kouluun, ja sitten kirjoitetaan taas. Kirjoitetaan niin maan perkeleesti ja pitää olla hyvä ja ainutlaatuinen. Pitää todistaa, että minun tapani katsoa maailmaa ja merkitä se ylös on jotenkin vaan niin paljon ihmeellisempi kuin kenenkään muun vieressä istuvan. Totuus on, en jaksa kirjoittaa enkä jaksa muistaa. Tarvitsisin sanelukoneen, johon sanoisin sen mitä kuulen ja miten sen ymmärrän juuri sillä samaisella sekunnilla, kun saan sen jonkun suuren ajatuksen, joka hämmästyttää itsenikin, mutta minulla ei ole sanelukonetta. Minulla on varaa sanelukoneeseen, mutten ole hankkinut sellaista. En ole ehkä muistanut. Tätä kaikkea seuraa ajatus, ettei minua ole tarkoitettu kirjoittamaan yhtään mitään yhtään kenellekään. Sitä seuraa taas kaksi haarautuvaa ajatusta: Mitä helvettiä minun sitten pitäisi tehdä, jos en aio kirjoittaa? En ole niin hyvä missään muussa enkä kummoinen tässäkään. Toinen ajatus on, miksi minun pitäisi kirjoittaa kenellekään? Miksen voisi kirjoittaa itselleni ja toivoa, että joku muukin joskus löytäisi siitä jotain pientä ja tarkoituksellista? 

Saman tupakan aikana ehdin ajattelemaan tota poikaa. Miestä. Mitälie puoli-pandaa. Olen kotona enkä ikävöi sitä. Kuulostaa julmalta, muttei ole sitä. Se on luottamusta ja se on sitä sellaista rauhallista ajattelua siitä, että tuolla jossain on joku, joka ei ole menossa minnekään. Mun ei tarvitse koko ajan kysellä tai olla siinä ja kaivata sydänverellä ja draamailla. Ensimmäistä kertaa kenenkään suhteen olen pysynyt juuri sellaisena kuin olen yrittämättä miellyttää tai syyllistymättä tai ottamatta nokkiini ja oho, hupsista saatana, sehän sopii jollekin. Se poika, Half-Panda, sanoi joskus kesällä kännissä taksin takapenkillä, kun en mennytkään sen luo vaan jatkoin kotiin, koska teki mieli mennä kotiin, että ei se mitään, meil on loppuelämä aikaa. Ei se sitä muista eikä varmasti myönnäkään, mutta mä yritän ottaa iisisti kerrankin ja lopputulos tuntuu hyvältä. Just tasan niin pörröiseltä ja mitänäitänytonkusanotaan. 

Oho, luin uudestaan ja siis oonhan mä draamaillu. Ihan siis törkeesti, jos rehellisiä ollaan. Mutta viime viikolla mun päässä kääntyi joku akseli ihan oikeaan asentoon tai ainakin lähelle oikeaa. Opin jotenkin näkemään asioita muidenkin kannalta kuin omalta ja tajusin, että tää ei ole huono juttu. Tää on niitä juttuja, että jos mä ryssin tämän olemalla dorka idiootti, joka pelkää sitä, että joskus voisi olla hyväkin fiilis (käytin samoja sanoja draamaillessani Half-Pandalle, että se on muka sellainen, vaikka se oonkin minä) enkä usko, että on olemassa ihmisiä, joihin voi luottaa tai jotka ei halua tuhota mua niin sit mä saan sen samaisen loppuelämäni jankuttaa jossain räkälän nurkassa, että se oli se yks, joka pääs karkuun. Voin jo kuulla sen monologin korvissani, se menee jotakuinkin näin:

Hei, HEI. Tulkaa vaan tänne istuu. Ootteks te treffeil vai mitä? Te ootte tosi nuoren näköisiä. Ai kaksvitosia jo kuitenki? Ootteks te pari? Että bissellä vaan? Että ihan kavereita vaan ootte? Älkää mulle yrittäkö kuulkaas skidit, mä tunnistan ton katseen ja ton meiningin. Mä huomaan, että katotte mua nyt noin, mut kuunnelkaa silti, kun mä kerron teille, että mäkin oon joskus ollu tollai kans niinku skidi ja rakastunu, mut sit kävi niin, että

MITÄ SE KAUKO SIELLÄ TAAS JULISTAA? HEI ANNA NIIDEN ASIAKKAIDEN NYT OLLA... aina sama juttu ton kans..voi jumalauta..

..nii, mihis mä jäinkään? Niin niin, että siis uskaltakaa avata sydämenne ja niinku rakastaa, tiättekste skidit? Ettei käy niinku mulle. Luuletteks te, että elämässä tulee niinku tilaisuuksia toinen toisensa perään? Että te ootte vaan niin onnekkaita, ettei mikään voi ikinä särkeä teitä ja aina paistaa aurinko? Ei se kuulkaa mee ihan niinkään ja siks pitää olla koko ajan valppaana ja kengännauhat jatkuvasti tiukalla ja osata haistaa ne tilanteet, missä kohtaa elämä voi muuttua, et missä kohtaa sä ite voit muuttaa sen suuntaa ja saada siitä jotenkin parempaa.. Te ette kuuntele. Te, kun lähette tänään tästä baarista niin te unohdatte nää mun sanat. Te unohdatte mut. Ja sit vuosien päästä te mietitte, kun te istutte tässä samassa kohtaa, missä mä istun nyt, että miksei kukaan vittu sanonu, varottanu ikinä tai rohkassu, että Carpe Diem ja niinku et Arpa on heitetty. Mä näin ku sä tökkäsit tota toista jalkaan, mä tiedän mitä te ajattelette. Luuletteks te skidit, etten mä ole istunut sillä puolen pöytää? Luuletsä pikkutyttö, etten mä tiedä, miltä miehen kosketus tuntuu tai kun sen sormet näppäilee just sitä oikeeta kohtaa, hä?

NYT JUMALAUTA KAUKO AINA SAMA JUTTU! LÄHTEE IHAN TAAS KEULIMAAN NOI SUN JUTUT! LAKKAA NY HÄIRITSEMÄSTÄ IHMISIÄ TAI LÄHET HIMAAN!

Mut sitä mä halusin vaan sanoa, että kyllä mä muistan. Sen mä haluun vielä tähän loppuun sanoa, että ne, jotka tulee sanomaan, ettei ne kadu mitään tai tekis mitään toisin nii se on tiättekste kyyhkyläiset kuulkaa ihan täyttä hevonpaskaa. Se on ihan täyttä paskaa. Mun vanha frendi Eki - rauha hänen muistolleen - sanois, että vittu mitä paskaa. No, oikeasti se sanois, että Kauko voi vittu mitä paskaa, tuu ny veke sielt pöydäst jauhamasta, mut whatever. Whatever. Hyvää jatkoo hei ja kaikkee hyvää. Muistakaa mun sanat ja hei, hei, viel tota.. Oisko teil heittää viiskyt senttii, ku uupuu bissestä?

Joten mä otan iisisti. Mun ei tarvii aina olla niin överi. Maailmassa on myös harmaan eri sävyjä ja joskus, kun oikeassa valossa katsoo niin niissä voi olla vivahde vaaleanpunaistakin. Homosteluks meni, tämäkin teksti. Mä lupasin sille Half-Pandalle rakkauskirjeen. Meniskö tää sellasesta?

pure love,
Keskiyön-Kauko