Maratoonari, maratoonari, on kaikkien kaveri!

Mistä on ihanat tyttöystävät tehty?

Mä voin kertoa, että ne on tehty irtokarkeista, muiden valmistamista aterioista, miedoista rauhoittavista ja säännöllisistä huomionosoituksista. Sit on hyvä.. tai ois hyvä, mut ois pitänyt ottaa ehkä kokonainen eikä vaan puolikas pampula.


Ahisti. Ahisti niinku hulluna, joka olenkin. Surprise everybody! Totta se on! Ei se ole vain Ekin yksinoikeus olla viri viri tööt tööt. Meitä erottaa oikeastaan vaan aika. Jos tätä vertais niinku vaikka maratoniin, mä olen omassani about vähän yli puolivälin, kun Eki on tullu sen puoltoista kilsaa. Tän puolivälin jälkeen ei sinänsä tarvii enää tsemppaajaa samalla tavalla kuin alussa, mut kyllähän tää homma tässä vaiheessa alkaa toisinaan suoraan sanoen kypsyttämään. Let me tell you about it. Pidetään tää maratonimetafora tässä niin teidän kaikkien urheiluhullujenkin on kiva lukea siellä ja teidän saatanan laiskureiden osaksi jää ihastella mielenterveyskuntoutujan suurimpia ponnistuksia, oke?

Sä olet nyt siis huomannut, että hajottaa ohuesti. Joka päivä ensin vituttaa herätä, sit saat ehkä raivarit, sit itkuraivarit, sit palaat takaisin tasaiseen yleisvitutukseen ja aloitat alusta. Jonain päivänä, kun olet ryssinnyt aika pitkälti kaiken mm. ihmissuhteesi, taloutesi, fyysisen hyvinvoinnin ja ehkä duunis tai ainakin se on vaakalaudalla ja päihteiden käyttö, kofeiini, heroiini mitä noit nyt on, on riistäytynyt käsistä tai ainakin huolestuttavalla tasolla tai ainakin muita huolestuttavalla tai ainakin ilman hauskaakin voi olla viinaa, niin sitten sä ajattelet, että ei saatana, tää homma ei toimi ja päätät auttaa itseäsi ja juosta maratonin. Helppo nakki, eihän tässä tarvii ku tekniikka ja hapenottokyky saada paremmaks niin kyä lähtee nääs! Vai lähteekö?

Ekaks sä oot sillai, että kyllähän mä ny juosta osaan ja vedät pari viikkoa täysillä juoksulenkkejä veren maku suussa ja itket ja oksennat, että tää on ihan paskaa. Sitten tulee joku vähän urheilullisempi tyyppi ja sanoo sulle, että ei maratonia ihan noin vaan lähetä kuule juoksemaan; sä tarviit hyvät välineet ja sitten mielellään myös henkilökohtaisen ohjaajan. Siitähän sitten neuvosta vaaria tai sitten ei, mutta ne, jotka ottaa hoitavat sitten välineet kondikseen ja metsästävät itselleen sopivaa ohjaajaa, joka ei välttämättä ole niin helposti tehty kuin sanottu. Oikeastaan maratonia varten harjoitellessa mikään ei ole niin helposti tehty kuin sanottu.

Nyt oot niin siunatussa tilanteessa, että sulla on edes jonkinnäköiset kelvolliset välineet, mutta ei minkään valtakunnan käsitystä siitä, miten niitä käytetään, mutta sen takiahan sulla on se ohjaaja! Parhaimmassa tapauksessa saat jotain liikuntaseteleitä tai apurahaa, koska nää ohjaajathan ei tunnetusti ole kovin halpoja, mutta niitä kyllä myönnetään aika helposti, jos on ihan rapakuntoisesta tapauksesta kyse, mutta jossa näkyy urheilun palo tai nenään tuoksuu edes joku poltetun tulitikun katku.

Nythän sä sitten ajattelet, että täähän on ihan pala kakkua ja jouluun mennessä tässä juostaan jo niin maan perkeleen hienosti, ettei mitään järkeä, mut sitten tulee pikkujoulukausi, veromätkyt ja joulupöydät ja eka takapakki, toka, kolmas. Sua mitään maratonia ole tarkoitettu juoksemaan. Ihan sama. Jätät lenkit väliin ja maksat ohjaajalle turhaan. Syöt joulukonvehteja ja jätät kirjekuoret avaamatta, kunnes jonain päivänä soitat nolona, että pitäiskö mennä lenkille.

Jossain vaiheessa, kun oot siinä aikas kuluttanu kenkiäs ja hommakin tuntuu vähän helpommalta, sun ohjaajas sanoo sulle, että ei tää kuule pelkkää lenkkeilyä ole tyttö-hyvä. Sun pitää tehdä myös lihaskuntoharjoitteita, venytellä, tutustua uusiin ja erilaisiin lenkkipolkuihin ja urheiluvälineisiin. Sun täytyy myös pitää huoli palautumisesta, proteiinien, hiilihydraattien ja kunnollisten rasvojen oikeanlaisesta ja tasapainoisesta saannista ja lenkkeillä ja pystyä tekemään tätä kaikkea myös ilman valvottua ohjaamista. Oot varmaan silleen, että mitähelvetinperkelettä, kukaan sanonut mulle tästä mitään ja siis mä oon ihan loppu jo tosta lenkkeilystä ja mun pitäis käydä töissäkin ja hoitaa niitä vähiä ihmissuhteitakin mitä vielä on jäljellä ja harrastaa muutakin ja pidä sä lenkkeilys. Ei vanha koira voi mitenkään oppia uusia temppuja. Ikinä. Milloinkaan. Voiko muka?

Jonain päivänä se sitten tulee. Sä olet jossain lenkkipolulla ja katselet merenrantaa tai tajuat ekat hiirenkorvat puissa tai juokset ekaa kertaa talven jälkeen ilman piikkejä lenkkareissa ja pipoa päässä ja sit se iskee ihan kirkkaalta taivaalta. Sitä ei voi ennustaa eikä sitä selittää, mutta siinä hetkessä sä tajuat, että mä voin juosta maailman ääriin ja vaikka mä en olisikaan siinä kunnossa ihan vielä niin mä tulen olemaan ja mä juoksen Tukholmassa ja Helsingissä ja joka maailman kolkassa. Mun keuhkot toimii, mun tekniikka tuntuu omalta ja hyvältä ja vaikka joskus tuliskin takapakkia niin tää on se tunne ja hetki, miksi mä olen juossut jalat maitohapoille ja oksentanut ja tärissyt lenkkien jälkeen. Onko se sit usko vai mikä, mutta se tulee kaikille, jotka sen on valmiita vastaanottamaan. Mulle se tuli viime talvena bussissa. Mä katoin Eirassa päättärillä jonnekin kauas merelle ja bussissa oli lämmin ja mulla oli niin hyvä olo. Sellainen vahva luottamus ja jumalauta universaali rauha teki muhun pienen pesän, jota mä rakennan just sitä tahtia kuin mä jaksan, mutta mä rakennan.

Sitten sä alat opetella. Yks asia kuntoon kerrallaan. Teet listoja proteiineista ja muusta skeidasta ja sua ärsyttää ja ethän sä osaa niitä laskea ja kuntosalilla on tylsää, mutta sen jälkeen saunassa on lämmintä ja mukavaa ja sit sun ohjaaja soittaa ja sanoo, että me mennään Naisten kympille.

Sitten sä juokset puolimaratonin. Sitten jonain kauniina päivänä sä otat BluuVanilta lennon Stokikseen ja juokset sen perkeleen maratonin ihan siis järkyttävään aikaan. Tuut viimeiseks ja oksennat ja pyörryt maalissa ja se on noloa ja sitten sä virkoat ja sua sattuu joka paikkaan ja sun ohjaaja tulee levittämään sulle kylmävoidetta ja ojentaa magnesiumnapit ja sit sä naurat ja oksennat ja itket ja naurat ja oksennat ja kaikki kattoo sua, että voi juma mikä luuseri, mutta sä et maindaa, koska ne ei tiedä susta mitään. Sä oot voittaja!

Sitten sun ohjaaja sanoo sulle, että pidä ittes siinä kondiksessa, että tullaan tänne vuoden päästä uudelleen, ja sitä seuraavana vuonna ja sitä seuraavana. Sun ehkä tekis mieli potkia sitä naamaan, koska eikö sille mikään riitä, hä?! Justhan sä juoksit maratonin. Mutta ethän sä raukka parka jaksa potkia sitä naamaan, koska sulla on jalat niin skeidana. Kyl se siitä. Ens vuonna alle neljään tuntiin?


Tänään mua ahisti. Itketti ja potutti, ettei kukaan kuuntele ja oon yksin ja yhyy. Mua ärsytti, kun ajattelin, että muut ajattelee, että mä oon valmis maratonille, vaikken olekaan. Mä olen ehkä valmis puolimaratonille, mutten todellakaan Tukholmaan saatika sitten kenenkään ohjaajaks. Mä tiedän, mistä ohjaajia löytää ja jotain urheiluvälineistä ja mitä kaikkea maratonille treenaaminen vaatii, mutta mulla on omatkin treenit. Tuntuu pahalta sanoa näin ja olla näin itsekäs, mutta ihan aina ei jaksa itsekään vielä. Joskus jää lenkkipäivät väliin ja tekee mieli nukkua ja rypeä ja syödä kolme kiloa karkkia. Se ei auta yhtään asiaa, että tästä syksystä lähtien olen joutunut jakamaan oman juoksuohjaajani yhdeksän muun juoksijan kanssa ja juostaan ryhmässä. Kuka haluaa juosta ryhmässä? En mä ainakaan. Eihän ryhmässä juoksemisesta tule jumalauta kuin sanomista, kun kaikki törmäilee ja kaikki on eri tasolla ja kaikilla on eri välineet ja tekniikat, mutta se kuulemma opettaa ja jos en halua vaihtaa ohjaajaa niin sitten juoksen ryhmässä. Simple as that. En silti osaa juosta ryhmässä ja ärsyttää, etten voinut jatkaa kahdestaan treenejä.

Märehdin eilisestä asti, että miksei kukaan halaa tai lohduta tai näe, kun on paskaa. Ostin hirveän säkin irtokarkkeja ja söin karkkia ja nappia ja olin jo lähdössä kotiin, kun kukaan ei tajua, mut sit mä köllähdin ton lämpöpatterin viereen ja jonkun muun tekemä makkarasoppa ja irtokarkit ja miedot pamit ja se käsi tossa ympärillä olikin ihan kiva juttu, mut ei sekään meinannu riittää, kun piti ruveta kyselemään, että oonks mä susta hyvä juoksija ja mistä sä erityisesti tykkäät mun juoksussa ja onks sun mielestä kukaan parempi juoksee kuin mä? Heräsin melkein ajoissa ja tulin syömään irtokarkit yksin loppuun, kostoks. BUHAHAHA.

Kostoks itelleni varasin ihan oikeaa jumppaa (eikä mitään vertauskuvajuoksentelua) ens viikoks viideksi päiväksi seitsemästä. Tää on just se kevyt laskettelu liikunnan pariin kahden kuukauden tauon jälkeen. Vähänkö viikon päästä itkettää tähän aikaan. Ei taida riittää kokonainenkaan droppi.

Urheilullista viikonloppua kaikille tasapuolisesti toivottaa,
Mielenterveyskuntoilija-Kauko