Yleisön pyynnöstä laskeudun hetkeksi teidän koiranruokaa syövien kuolevaisten pariin ja kerron mikä meininki. (Koiranruokakommentti sai alkunsa, kun keskustelin tuossa työmatkalla olleen äitini kanssa, joka astui juuri kotiovesta sisälle ja sanoi "nyt täytyy lopettaa ja mennä syömään jotain VIPin tekemää koiranruokaa". Mun mielestä siihen lauseeseen oli kans ihan hyvä lopettaa. Oon mä tiennyt, että vanhemmat ihmiset syö kuin syökin joskus kissan-/koiranruokaa, mut en mä ihan oikeasti ikinä uskonut rakkaan, nuorekkaan äitini kuuluvan niihin ihmisiin miehensä kanssa. VIP on muuten lyhenne sanoista Vittumainen IsäPuoli, jos jäi jollekin epäselväksi.
Sitten kakkauutisiin. (Sisältää matinkyläläisille sopimattomia kohtia.)
Kävin tossa tovi sitten kaupassa ja kyllä jaksaa aina yhtä usein hämmästyttää, että siinä ku toljotat puolpäivää paikallas ja ois aivan sama istukko pöntöllä vai sohvalla vai millä toimistojakkaralla nyt sitten kukin istuu niin ei vaan kiusallakaan tuu kakkahätä, mut auta armias kun lähet liikkelle. Liike synnyttää liikettä ja sit kipinkapin kaupasta kotiin ja hirveellä hätätilatappokilarimoodilla suunta kohti vessaa. VMP. Tätä tää on ollut kaks päivää. Meidän kuherruskuukausikin tais eilen loppua ton yhen Dorkkiksen kanssa mun ilmoitukseen, että en mä tiiä voinko mä lähteä kylään, koska ÄH en kehtaa sanoa, no okei, koska mulla on kauhea kakkahätä. Kierron puoliväli yhdistettynä parin päivän ryhtiliikkeeseen on yhtä kuin hatullinen paskaa. Tän informaation jälkeen, kun se Dorkkis Puol-Panda nyt kuitenkin lukee tämän, peli on jo lopullisesti menetetty eikä se raukka ehtinyt mua edes mekossa näkemään. Sad me sad you. Buhuu.
Huvittavia piirteitä kyllä nousee itsessä heti, kun vähän ryhdistäytyy. Kassalla pakkasin hyvällä fiiliksellä luonnonjugurttia ja mehukeittoa ja hedelmää jos jonkinlaista ja katsoin sivusilmällä paheksuvasti, kun motoristi-sikaniska vieressä lappas koffia, pakastepizzaa ja muuta paskaa hihnan täyteen. You're gonna die on that shit, you fool, huusin ja juoksin kipinkapin kakkahädässä Kirstinkatua karkuun.
Sama juttu eilen, kun satuin katsomaan 4D: Hurja painonpudotus-sarjaa ja siinä se muija painoi 202kg ja sit sillä oli joka kerta jotain ihan separeita tekosyitä miksei se voi treenaa ja miks se on lihonu jossain kolmessa viikossa jotain 15kg takaisin. Tsiisus, että mua sieppas, kun akalla on siinä kaikki maailman tuki ympärillä ja se oli pudottanut jo jotain 45kg ja saanu hienon auton ja kuntosalit olkkariin ja sit se vaan on sillai, että whotevö. Eihän toi oo niinku mitenkään katsojaa motivoivaa? Mut niinhän se on, että ihmisissä tuppaa ärsyttämään ne piirteet, jotka itsessä vaivaa. Ite oon onnistuneesti perunut kaikki jumpat alkuviikolta paitsi sänkyzumban, mut senkin hoidin laiskasti vaan selälleen köllötellen. Oon ehkä maailman eittämättä ristiriitasin laiskuri, mut hei! mä tanssin kuitenkin joka päivä kotona vähintään tunnin syystä että kukaan ei - luojan kiitos - ole näkemässä ja syystä että maailmassa on vaan niin liikaa loistavaa musiikkia, joka valuis ihan hukkaan, jos kukaan ei tajuais joraa.
Menin tossa fiksuna ihmisenä asettamaan vielä koko perheen glögikutsujen deadlinen tohon kahen viikon päähän. Onpahan ahdistus, joka ajaa laittamaan tän kämpän lopulliseen kondikseen ja sit voi rypee taas rennosti, koska sisustussuunnittelijaa/-asiantuntijaa musta ei tällä vauhdilla oo nimeksikään. Viuh! Menkäähän tanssimaan lapset! Huomenna pärähtää ilmoille jotain suurta! Can't wait...
usottekste, mulla on menossa kolmas hyvä päivä putkeen? Hyvällä päivällä tarkoitan päivää ilman angstia, huonoja fiiliksiä, itkuraivareita, turhautumisia ja whatever-asennetta. Lienee ennätys!
Aamulla (klo 14) heräsin sängyn oikealta puolelta (aplodeja!), lakanat tuoksu raikkailta ja hyviltä, olo oli kepeä. Kepeä kuin perhosen liitely kesäisellä niityllä lempeän kesätuulen vietellessä jokaisen sen tuntevan, ah! Okei, nyt meni överiks.. Kevyt olo silti.
Eilen illalla uudelleensomistettu keittiönpöytä oikein kutsui kahvinkeittoon. Tuumasta toimeen! Aamukaffet kuitenkin parvekkeella, snadisti vilu ja pitkästä aikaa se aamuröökistä saatu pyörryttävä olo. Kahvi oli pahaa, mutta sen tajus vasta kolmannen kupin kohdalla. Eikä se haitannut! Rööki maistu hyvältä ja hei; täähän on magee kämppä ilman niitä sotkuja! Piti oikein soittaa äidille hehkutuspuhelu! Ja Kaukolle tietysti. Sehän tulee huomenna tsekkaamaan kämpän kisakunnon ja syömään valkosipulista makkarakeittoa. Keiton teen tänään, koska uudelleenlämmitetty soppa on parhautta.
Eli hei, te, jotka tiedätte, missä asun eli te kaikki stalkkerit, ikkunaprinssit ja -prinsessat sekä parvekkeille kiipeilevät pervot, huomen ois punainen lenkki-perjantai! Teretulemast! BYOM (bring your own milk)
Elin siinä uskossa, että huomenna vasta olisi palkkapäivä; se olikin tänään. Oon ihan sekaisin päivistä hitto vie! Taitaa olla pisin aika meneillään, mitä oon ollut töistä poissa! Onneks maanantaina pääsee ruotuun.
Niinpä koira -se kiiltäväksi harjattu komistus- följyyn ja supermarkettiin. Ja taas jälleen kerran ONPAS RUOKA KALLISTA! IIK! Kallista, mutta maukasta. 40€ sai kulumaan yhden hengen ja kahden elikon talous, eikä tossa nyt mitään kahen viikon safkoja ole.... Buu!
Ketipinorit on psyykelääke. Pienempinä annoksina uni/nukahtamislääke. Mä käytän sitä nukahtamiseen. Ja se toimii. Yhtenä iltana otin neljä tabua, á 25mg. Mut muutoin n. 1-3 tablettia päivässä nukahtamiseen.
Se on kreisi lääke. Oon ihan unifriikki, rakastan hyviä ja eläväisiä unia, tutkin unikirjoja ja pohdin niiden diippejä viestejä. Jos saisin päättää, eläisin pelkillä leffapopcorneilla ja näkisin unia.
No, ketarit tekee kuitenkin sen, että näkee tasan niiin realistisia unia kaikesta, mitä tai ketä on päivän aikana ajatellut. Toissayönä palasin takaisin Itellan hommiin, siellä oli kaikki vanhat tutut. Jostain syystä ex-pomo passitti minut puolentoista tunnin surutuokioon, jota ei saanut missata. Ja viime yönä kaverin kundikaveri hakkasi ja potki naisia todella armottomasti verille. Kaikki tuntui todelta. Todentotta, eilen tsekkasin pitkästä aikaa kaverin kundikaverin fb-sivut, ja toissapäivänä muistelin postinjakoa. Tänään ajattelin muistella kaikkea kivaa! Ens yötä odotellessa!
Eilen tuli muutenkin outo olo illalla. Asettelin aluslakanaa ja kuuntelin radiota. Radiossa soi Blackin 'wonderful life', ja ihan out of nowhere tuli mieleen ex. Semmonen hassu hetki, kun yhdessä pedataan sänkyä, molemmat puolillaan laittavat aluslakanaa paikalleen kumartuneina, ex tsekkaa tissit ja sanoo 'wou'. Ja sit naurattaa molempia. Ja me kuitenki erottiin 2006, 2007...?
Sillon ku pikkusisko vielä asu tossa koiran iltalenkin mittaisen matkan päässä ja saatettiin sitä koiran kanssa kotiin, jostain syystä tuli puheeksi kissat. Ei siitä oo varmaan ku vuos. Mainitsin kuitenki, et aina kun kissa pesi arvokkaimpiaan toinen takatassu pystyssä, exällä oli tapana imitoida läskibassoa. Sisko siihen: "Toi on eka kerta, kun kuulen, että sanot jotain positiivista siitä eronne jälkeen." Se jäi oikein mieleen.
Niinpä eilen laitoin lakanan paikoilleen, menin partsille röökille, kattelin vastapäisen talon jouluvaloja ja tuli eriskummallinen, mutta seesteinen olo. Edelleen tänään oon sitä mieltä, että nyt on päästy yli. Viimeinkin.
Äiti aina sanoo, että silloin kun näkee unta jostain edesmenneestä rakkaasta, on siitä päässyt yli. Se puhuu kokemuksesta.
Iskän puolelta mummo kertoi joskus kylmiä väreitä herättävän stoorin. Vietin siellä ehkä 14-vuotiaana kesän ilman vanhempia, silloin myös bestis vietti kesää serkuillansa pienehkön ajomatkan päässä.
Iskän vanhin veli kuoli, se oli jotain 70-lukua. Samana yönä kun setä kuoli oli mummo nähnyt unta, jossa pitkä jono harmaisiin pukeutuneita miehiä oli kulkenut mummolan pihan poikki. Juuri ennen metsänreunaa he kaikki kääntyivät ovelle tulleen mummon puoleen, ja totesivat: "Täältä ei viedä mitään. Täältä on viety tarpeeksi".
Mummo oli herännyt soittoon, jossa kerrottiin poikansa kuolleen.
Ei meidän mummo siltä puolelta ollut mikään tunteilija, mutta toi uni on jäänyt mieleen. Aika diippiä. RIP Mummo.
Nythän tää meni syvälliseks. Mutta nuo on hienoja muistoja, joita pitää vaalia.
Samoin mieleen on jäänyt viimeisin kerta, kun näki äidin puolelta isoisän. Se on tähän mennessä ainoa kerta kun itkin sairaalassa. Mummu ja pappa olivat jo kauan sitten eronneet, mutta yhteisiä lapsia oli siunaantunut kuusi kappaletta. Ja siinä kun he halasivat toisiaan ja pyytelivät anteeksi itku silmässä, tuli niin tunnekuohu, ettei sitä voinut pysäyttää. RIP Paappa.
Ehkä toi joulutähti sai nyt vallan herkistelemään! Kohta on itsenäisyyspäivä, sitä seuraa joulunaika. Ympärillä on hienoja ihmisiä ja nyt on koettu jonkinasteinen valaistuminen. Mitä sitä suotta selittelemään.
Siivouspäivä almost ohi. Vähän niinku oma syntymä, ei tääkään olis onnistunut ilman omaa äitiä. Sydän.
Vielä puunattavaa: keittiön-, meikkaus- ja eteisenpöydät, vaatehuone ja kylppäri. Ne on iisibiisejä -jopa houkuttelevia- tän puhtauden keskellä. Koirakin on harjattu! Eipä ole mikään rantarosvo enää!
Iltapuhteena hoidetaan loput, nyt kun kovaääniset hommat on hoidossa, on helppo säilyttää naapurisopukin.
Kausiluontosesti tuntuu sekä oman pään että kämpän siisteys mennä; välillä nyhjään sokeripalalla hellaa puhtaaks (toimii) ja vanhalla hammasharjalla kylppärin joka nurkkaa, toisinaan nuotit ja haarukat uinuvat pehmoisessa kissankarvapedissään sohvan alla päiviä. No jaa, olis kai semmonen tasanen meno tylsää. Tai no, en tiedä. Aion jonakin päivänä kokea senkin.
Parasta äideissä on se, että voi olla ihan tasan oma ittensä. Voi ITSE näyttää ihan rantarosvolta ja silti olla 'niin sulonen'. Ja kämppäkin voi olla kuin jonkun action-elokuvan taistelukohtauksen jäljiltä ja siltikään 'ei tää oo niin paha, ihan siistiähän täällä on'. Mut kyllä kaikkein parasta on kun ne kokkaa. Ihan sama mitä, se on aina hyvää! Päivän menu: pihvit, potut ja paistetut, punaiset tomaatit. OIKEETA SUPERRUOKAA!!
Mitä ne siellä synnytyksessä oikeen äideille tekee....?
(paitsi, että mut on kuulemma löydetty korista, tilanteesta ja tarinankertojasta riippuen joko metsästä tai Olarin Seston, nyk. S-Market, lastauslaiturilta. Btw, mitä tapahtu Sestolle?!)
Päivän soundtrackina toimi takuuvarmat Portishead, Giant Robot, Dj Shadow, Tori Amos ja The Clash. Kuinka helvetin hyvää voi musiikki olla?! Mudelta kuultua tasaisin väliajoin: "Tää on ihana biisi".
Nyt oma siivoilu jatkuupi superloistokkailla: Kate Bush, Ry Cooder, Cyndi Lauper ja The Bangles.
Kuinka saatanan hyvää voi musiikki olla?!
Psst. salaa kuuntelin SOAD:a, kun mude käväs Davistolla hakemassa siivousvehkeitä (tirsk! vehkeet..), se kun ei pidä poppoosta. No, yksi huti suotakoon. Ja niin hei Daviston väki, sponssifyrkat voi laittaa tuttuun tilinumeroon, Nordea 101135-303671. Viestiin taas 'laina', niin ei tule epäselvyyksiä. You know the thrill.
Tänään ajattelin asentaa joulutähden. Kuulitte oikein. Joulutähden. Joulu on aivopessyt minut, kauppakeskusten välkkeet ja helkkeet ovat porautuneet suoraan tunnepuolelle aivojani. Oon ihan tonttu tomera! Oon ihan poro! Oon ihan pukkina! ANTAKAA MULLE KUUSI TAI MÄ KUOLEN!!!
Okei, ei nyt mennä ihan tonne manian puolelle. Älkää joulunvihaajat hakatko mua, sillä toi tähti on sininen, ja sillä on tapana hengailla tossa ikkunalla puoleenväliin toukokuuta, jolloin käyn monologin:
"Pitäisköhän toi joulutähti ottaa alas?
-No emmä tiiä, se on kyl sininen, ei se nyt niin jouluisa oo
"Totta, totta"
-Mut kyllähän se aika tavalla on joulutyylinen
"Niinpä, niinpä"
-Mut kivan valon se antaa
"Aivan, aivan"
Yleensä tässä kohtaa kissa hapettaa mut, herään lattialta ja tähti on poissa. Taiteltuna pakettiinsa ja tungettuna kaappiin. Koira vielä käärii johtoa, silleen siististi läjään. Molemmat pudistelee päätään, kuulen vain yksittäisiä sanoja: "..se.. flippas.. aina sama...ens vuos... Hesperiaan."
Ainakin kaks viimeistä toukokuun 15. päivää on mennyt näin. Muistaakseni.
No niin, täällä taas ollaan, moiks vaan! Nyt katkes ajatus täysin. Jotain kai mun piti tosta siivoilusta sanoa.
Juu eli lakanavaihtoa! Jes! Mulla on överipehmee sänky pinottuine patjoineen, tyynyjä kasoittain ja SILTI aina kun on lakananvaihtoaika, huomaan etten oo kävässytkään oikealla puolella! Sitkee staili nukkua vasemmalla. Joskus oon yrittänyt /- tai X-asentoa huonolla menestyksellä. Toki olen pyrkinyt eläinfrendieni kanssa sopimaan, etteivät he oleskelisi pedissäni, mutta usein työpäivän jälkeen sängyn oikealle puolelle on ilmestynyt mustia ja harmaita karvoja. Joko ne ovat niitä alieneita, jotka merkkaavat viljapeltoja TAI opetukseni on kaikunut kuuroille korville.
Ehkä pöllin jätehuoneestamme valvontakamerat ja otan selvää. Raportoin tietenkin teitä tästä paranormaalista ilmiöstä.
Tamppasin myös petauspatjan. Koska on vasuri vielä vajaa -VVV- (ja koska olen oikeakätinen), tein sen oikealla kädellä. Koko kropan kiertoliikkeellä vasuri sai hengailla omissa oloissaan ja muu kroppa teki työn. Osa iskuista oli vahvasti tyttömäisiä, onneksi oli pimeää.
Ens yö tulee olemaan fresh and clean. Unohdan lääkkeet, for sure. Toki edessä on vielä se hetki, kun hyppää parvekkeella pakastettuihin petivaatteisiin väsyneenä, ja piristyy hetkellisesti aika tavalla. Nössö-versio talviturkin heittämisestä.
Olikohan mulla vielä muuta? (EEEEIIIIII!!!! te huudatte) No ei varmaan ollutkaan. Paitsi että pakko mennä ostaa jädeä. Näin unta, jossa toimin näin ja pakastimen tsekattuani löysin sieltä vaniljajäätelöä, johon oli muodostunut se inhottava, kumimainen, mauton pinta! Goddamit!
Lakanat kuivumaan, mars pakastealtaille, loppuhuipennus siivoilussa, jädeä ja sit.... Sit se hyppy tuntemattomaan. Tässä tapauksessa jääkylmiin petivaatteisiin.
Äiti-kullalle tästä vielä biisi, tääkin oli "siis niin ihana" Ja se sano ton silmät kii.
Samaan aikaan toisaalla tapahtuu ihan sitä samaa, mitä toisaallakin eli täälläkin on leikitty lasten kanssa tänään tai no yhden lapsen.
Kummityttö on 2,5-vuotias neropatti, jossa on muutama desi hullua luovuutta, puolisen litraa mielikuvitusta ja saman verran naurua ja runsaalla kädellä ripoteltua tempperamenttia. 2,5- vuotias rakastettava draamaprinsessa, joka osaa käyttää saksia ja hampaita. Asiaa! Tänään oli ensimmäistä kertaa raitiovaunussa aka ratikassa, spårassa, skurussa, whotevö ja kai se oli ihmeellistä.
Muistan, kun ite olin pikku-Kauko ja iskä-vainaa pani mut aina ratikassa istumaan sinne "hattuhyllylle" eli sinne perälle, missä on ns. ikkunalauta, jota reunustaa just kuin siihen tarkoitukseen tehty turvapuomi aka rautaputki. Voi vinde! Eihän tollaista voi unohtaa. Vieläkin välillä tulee hypättyä sinne spåran hyllylle kurkkimaan ja kuka nyt maindais, Kalliossahan täs ollaan. On tuolla hullumpiakin. Saa moikkailla!
Koska olen kuitenkin sillä tavalla lapseton, ettei täällä ole kuin aikuisten leluja, on pakko käyttää jopa omaa mielikuvitustaan. Yäk. Päivän parhaana toimi jumppapallo. Jumalauta, kun sais itekin siitä yhtä paljon riemua irti; saisin syödä kakkua joka kahveilla. Mutta koska olen tänään ollut surkea maanantaikappale, skippasin jumpan ja työnsin pallonkin nurkkaan heti vieraiden poistuttua ja tuijottelin omaa palloani, joka sijaitsee heti tuossa tissien alla. Hihi, tissit. DAISARIT MAINITTU! Huomenna uus yritys ja erehdys.
Nyt ois pakko kyllä ottaa tähän väliin joku pienimuotoinen tai vähän isompikin ryhtiliike ja aloittaa joku Kauko Kondikseen-operaatio. Hammaslääkäri pitäis varata, optikolla käydä, muistaa juoda enemmän vettä ja vähemmän viinaa... ja hankkiutua eroon tosta pallosta. Vanhuus ei tule yksin. Se tulee varkain. Joka vuosi kolottaa ja vituttaa edellistä enemmän ja sitten se onkin siinä. Solujen uusiutuminen on parhaimmillaan ja oon hedelmällisessä iässä ja johan masentaa.
Kun vanhenee, kaikki kallistuu. Sen lisäksi, että kaikki kallistuu maata kohti, myös tuotteet kallistuvat. Muistatteko vielä päiviä, kun ei tarvinnut rasvata nahkaa ollenkaan? Kun rusketus oli tasainen ja kesällä paistoi joka päivä aurinko? Älkää välittäkö, minä muistan, hämärästi, mutta muistan. Nykyään saa saatana sivellä itseensä vähintään viittä eri rasvaa, joista puolista tulee ihan mieleen äiti ja lopuista puolista mummi. Nää rasvat sitten maksaakin niin maan perkeleesti, jollet oo jo sitten niin vanha ja ovela, että saat huijattua joltain valelääkäriltä itselles jonkun rasvareseptin tekaistuun ihotautiin. Tekaistuun, yeah right..
Muistatteko vielä, kun ostitte jostain henkkamaukasta jonkun halpis sporttityttökukkaistuoksun alle kympillä? Nykyään hajuvedestä pitää maksaa satanen, jos haluaa kuulla, että sä tuoksut ihanalta, ihan naiselta. Itsehän sain edellämainitun kommentin ensimmäistä kertaa tossa viikko puoltoista sitten, kun olin suihkaissut Turvakodissa itseeni kaapista Versaatsia. Tietääpähän sitten, mihin suunnistaa Tax Freessä ens maanantaina... Niin, muistatteko tosiaan ne villit ja kuumat yöt Suomenlahdella jossain hamassa nuoruudessa, kun trubaduuri soitti kaikki Popedan parhaat ja yö mentiin diskossa I'm too sexy foria. Forget it. Mä lähden maanantaina mummin kanssa päiväristeilylle, koska se tarvitsee kantoapua ja mä haluan säästää joululahjoissa. Elämä on laiffii.
Käytän tota aasinsiltana tulevaan joulukalenteriimme. Kyllä, totta se on! Teille hartaat lukijamme siellä, jotka surkuttelevat, ettei tänä vuonna ole mahdollisuutta ostaa partiolaisten joulukalenteria, koska nykyajan nuorten mielestä partio on ihan homoo tai koska kaikissa ovissa on nykyään koodit ja kamerat, joilla tuollaiset pienet hellanteltut ajetaan ostarille vetämään pussikaljaa jo ykstoista vuotiaina, haluamme tarjota edes ripauksen joulun ilosanomaa kahdenkymmenenneljän päivän ajan. Olisko joku arvontakin kiva? Kun siellä varmaan on niitäkin surkimuksia, joille kukaan ei vaan muistanut ostaa lahjaa.. Vois laittaa täältä vaikka kahvipaketin tulemaan kisailumielessä. Mulla on jo ajatus, mutta se pitää ensin aivopestä Ekille läpi.
Teitä kun on siellä nyt jo monta sataatuhatta niin haluaisin myös muistuttaa, että kommentointi (myös vihamielinen ja uhkaava) on sallittua! Jos et osaa, tästä saat ohjeet: Klikkaat siitä sitten hiirellä sitä kohtaa, missä lukee, että niin ja niin monta miljoona kommenttia. Voit valkata sieltä vaikkapa vaihtoehdon Nimi/Url ja täyttää siihen sitten haluamasi nimimerkin. Voit myös kommentoida eri tileillä tai sitten pokkana anonyymisti ja kasvottomasti (toimii parhaiten just näissä vihamielisimmissä ja uhkaavimmissa kommenteissa).
Kahvia ja tupakkaa nautiskellessa on hyvä miettiä ryhtiliikettä.. ehkä jopa useampia päiviä.
Olen vieläkin hyväntuulinen! Joko vedin karkki/popcorn/limuöverit leffassa tai sitten vaan yksinkertaisesti tämä on mainio päivä!
Leffa tsekattu, Happy feet 2, ja olihan se hauska! Mahtavaa, että noihin 'lasten'leffoihin jemmataan nykyään niin paljon aikuisten vitsejä. Tässäkin oli jopa aavistus Brokeback Mountain-henkeä. Arvostan!
Toki nämä jenkkimegaspektaakkelit katsoisi mieluummin alkuperäiskielellä ja Hollywood-starojen spiikkaamina, suomalaiset äänet on usein niin laimeita.. Mutta ymmärrän. Lapset ovat tyhmiä. He eivät ymmärrä englantia, saatikka osaa lukea tekstityksiä; heitä tulee siis paapoa. Ja me aikuiset olemme sijaiskärsijöitä. VOI MEITÄ PARKOJA!
Noin 10kg suolaa taisi tulla vedettyä poppareiden kylkiäisinä, mut khamoon! Leffapopcornit on parasta vatsantäytettä ever! (Paitsi jos käy esim. Briteissä leffassa. Sokeri ei missään nimessä kuulu näihin maissiherkkuihin! You oughta be ashamed, you teadrinking fancypants! Your mother was a hamster and your father smells of elderberries!!)
Thank God, americans have invented this extremely healthy medicine called Coca-Cola. God bless America. (no ni, arvoisat coca-colan edustajat, sponssimassit voitte laittaa: Nordea 101135-303671, viestiin "laina", jos joskus tarvii käyttää esim. KELAa. Thanks.)
Äidinvaistot. Onko se sitä, kun kunnon tätinä vie siskonpojat, 6 ja 8v., mukanaan retkelle tupakkapaikalle? Ja facebookkaa samalla kun pojat kertovat Smurffeista? Ja takaisin kävellessä jää katselemaan komeaa miestä ja tajuaa viime sekunnilla kiljaista :"KATO ETEES!"? Kops. Päin pylvästä meni nuorempi. "Sattuks sua?" -Ei. "Hyvä." Omatunto pakotti kertomaan siskolle tapahtuneesta.
Mikä ihmeen pakko se on kulkea takaperin, kysyn vaan! Perkele, pittää kahtoa mihin kulukee! Noin sanoisi isäni ja noin sanon myös minä.
Toisaalta, toinen kummipoika kellahti auton takapenkiltä lattialle, faija kippas tikkaat päällensä, mä pannutin kroppani tohjoks ja nyt tää uusimpana käveli päin pylvästä. Ihan kuin olisin yksi jätkistä. Jeah.
Koska onhan se häpeällistä, että meidän perheessä on viisi naista ja kaksi miestä + 3 siskonpoikaa, ja miehet johtavat telomistilastoja 3-1.
Sisters and mom, what are you? A bunch of crying wussies? Come on, let's break a bone or two!!
Vessaan mentäessä vanhempi jäbistä lähti messiin. Öö, miten tää menee? Laitanko mä sen omille asioilleen miestenvessaan ja venaan ulkona, vai otanko mukaan naistenvessaan ja odotan kopin ulkopuolella?? Apua!
Noh, tutkailin muita ihmisiä ja otin jäbän mukaan. Luonnollisesti huutelin hänelle kopin sisään "Mennään tän jälkeen kattomaan, missä se ÄITIS on" samalla merkitseviä katseita muihin luoden. Ettei kukaan katsoisi kateellisena kuinka hehkeä ja ylpeä leijonaemo tuolla pojalla onkaan.
Samoin toimin muissakin paikoissa, etteivät nuoret miehet katsoisi sillä "Vau, mikä milf!"-ilmeellä. En vaan kestä niitä lookkeja. Liika ihailu rasittaa.
Ihan kuin viime kesän Puuhamaa-reissulla (kuka on hyvä täti, KUKA?), taas näki myös onnellisia perheitä. Onnellisilla perheillä tarkoitan siis stressaantuneita ja tiuskivia ryhmittymiä.
Hah, hyvähän se on täältä lapsettomalta, masentuneelta ja tasapainottomalta sohvalta huudella! Okei, menen itseeni. Lakkaan pilkkaamasta.
Savuton päivä 2011 ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle. Sitä monimyrkyllistä savua kuitenkin. Ajatus oli hyvä, mutta unohtui n. 30min. heräämisestä. Ei olis pitänyt jättää niitä paria vararöökiä toppaan. Ens kerralla oon viisaampi. Ens kerta ei tarkoita huomista, koska huomenna muden kanssa tuunataan ja puunataan niin että helinä käy! Josko se tuorein silmin keksisi, mistä kannattaa aloittaa.
Mä jos saisin päättää, siivous alkaisi tuon tv:n raadon poisroudauksella. Eikö nuo ruumiit ala jossain vaiheessa löyhkäämään? Olen katsonut Poliisi-TV:tä ja Alibitkin on tullut luettua olettaakseni tämän faktan.
Aikaisempaan blogiini nojaten täytynee uhrata lakana, leikata siihen silmänreiät ja ronskisti kantaa hela hoito jätehuoneeseemme. Isoveli ehkä valvoo, mutta aion taistella systeemiä vastaan!
Oolalaa! Vihreä tee on pelastaja, vapahtaja. Jeesus, you must be shaking in your boots! Or sandals! Or whatever you wish to call them. Tai siis tervetuloa ottamaan matsia kuuman, terveyttä tihkuvan juoman kanssa.
Tänään join ekan energiajuoman pariin viikkoon, kahvia juonut viimeksi perjantaina yhden kupin. Selittää osittain kasvaneen unentarpeen, mutta hei, nukkuminenhan on kuin laittais rahaa pankkiin. Kompensoin siis tämän raha-asian nukkumalla. Tasapaino elämässäni säilyy.
Mulla oli joku ihan toinen biisi mielessä, mutta unohdin sen sokeri-suolahumalassani, joten laitetaan tämmönen yks mestariteos:
Eläväisin terveisin,
Herkkuperse-Eki (enkä tarkoita herkkuperseellä, että perseeni olisi herkkua katseltavaa tai mitenkään hyvä, vaan sillai, että ihmisenä olen ihan perse ja pidän herkuista ja herkuttelusta. Nii.)
Mun viikonloppu on ollut niin säälittävä. Mä olen eilisestä asti odottanut, että kello tulis sunnuntai-iltana sen verran, että vois mennä nukkumaan. Mä olen eilisestä asti odottanut, että tulis sunnuntai ja voisin kuunnella seuraavan kappaleen. Mulla ei oikeastaan ole just nyt muuta sanottavaa.
Ekille tiedoksi, että Faith No More on silti paska. Ei niin paska kuin esim. Foo Fighters, mutta siis sillain semipaska. Semipaska on melkein sama asia kuin ihan kiva. Ihan kiva taas on se sana, jolla mä kuvailisin tätä viikonloppua. Sain mä kuitenkin kasan huonoja vitsejä, halloumisalaattireseptin, hyvän ravintolakokemuksen.
Niin skeida päivä. Siivosin. Sammahdin sohvalle, katoin vähän sketsejä ja oikeasti jopa tovin pornoa, kun oli niin kertakaikkisen tylsää. Jonkun viisaamman lausetta lainatakseni: Elämä on yks helvetin pitkä kampaviineripalaveri.
Hirmuisa myräkkä ulkona! Koko päivän on tuullut ja sade vihmonut! Marraskuu vetelee viimeisiään aika tyylikkäästi.
Heräsin abouttiarallaa varttia vaille kolme. Unirytmit on heittäneet kuperkeikkaa viimeisen viikon aikana, huomaan. Nihkee fiilis vaan, kun lääkitsee itsensä uneen ja aamulla herää semmosessa pökrässä ettei jalkojaan jaksa liikuttaa.
Ja toi käsi... Jos lupaan, että tää on viimeinen kerta kun valitan siitä, niin saanko valittaa? Pliis? Kiitos, oi monimiljoonapäinen lukijakuntamme. No, se on vitun kipee. Ja vihaan kakka-buranoita. Pitäis varmaan mennä itkemään jotain stydimpää.
Toi henkinen puoli on mennyt kanssa melekosta vuoristorataa tänään; välillä tekis mieli heittää koko kämpän irtaimisto parvekkeelta alas, välillä naurattaa joku ihan hölmö juttu, välillä sitä istuu sohvalla ja kyynelehtii, välillä on tosi onnellinen kaikesta ja kaikista mitä ja ketä on.
Hermot on sillai kireellä, että avainten ollessa hukassa tyhjensin koko eteisen pöydän tavarat sujuvasti lattialle sellasella raivolla, että koirakin luikki karkuun. Ei hyvä. Sitä pelottaa muutenkin toi ulkona mesoava syysmyrsky. Äkkiäkös tajusin rauhottua.
Ja avaimet löysin. Taskusta.
Äitin kanssa vietetään tiistaina siivouspäivä täällä. Mahtavuutta! kokataan ja siivotaan. Tää alkaa olemaan semmonen kaaos, ettei tiedä mistä alottais. Ja kun ei tiedä mistä aloittaa, ei sitä aloita lainkaan. Sentään pyykkäsin.
Ja perheasioilla jatkaen, huomenna leffaan siskon ja sen kahden pojan kanssa. Happy feet 2. Huomenna voitte siis kutsua minua elokuvakriitikko Ekiksi.
Tossa stögiksiä tyhjentäessä hogasin, että poltan liikaa. Varsinkin kun on aikaa. Kostoksi ajattelin olla huomenna polttamatta. Noinkohan onnistuu... Lähden projektiin päättäväisesti! Olishan se upeaa oikeesti lopettaa koko röökaaminen! Aika harvoin se edes maistuu hyvältä. Ja tyyppikin uhkasi laittaa mut parvekkeen imurointihommiin, koska olen näköjään missanut tuhkakupin kerran tai kaks..
Jostain syystä luotan enemmän tupakoitsijoihin kuin ei-tupakoitsijoihin. Joskus huomaan jopa ilahtuvani, kun savuttoman näköinen heebo imeekin mallua posket lommolla! Kai se on joku human nature-juttu. Kyseessä on kuitenkin riippuvuus, ja ainahan on ilo huomata, että on muita yhtä heikkoluonteisia. Sama homma ilmenee muissakin addiktioissa. Dokaamisessa ny ainakin. Huomasin sen tipattomilla kausilla.
Usein ne ihmiset, jotka itsekin ottivat aika reippaasti, olivat ensimmäisenä sanomassa: "Ääh, sulla mitään ongelmaa oo. Otat vaan vähän vähemmän, ei sun tarvii juomatta olla." Ja kun yritti selittää, että mun vähemmän on pari tuoppia vähemmän baarissa, jotta pääsen himaan yksin dokaamaan, niin tuli semmoinen vmp-olo.
Kaipa tommoset hipit, jotka ei dokaa/röökaa/vedä kamaa/tai mitä tahansa nyt voikaan tehdä riippuvuuteen asti, pistää miettimään omia tottumuksiaan. Go figure. Ihmiset, pitäiskö niistä nyt ottaa selvää vai ei.
Hirveästi on taas muksuja syntynyt planeetallemme. Kaveripiirissä siis. Paljon on myös ihmiset yhdistäneet voimavaransa ja asuntovelkansa romanttisessa mielessä. Yhtäkkiä ihmiset on ihan aikuisia. SHOCK! Mä en kyllä ole. Enkä tule olemaankaan vielä piitkään aikaan. Vilpittömän onnellinen toki olen tuttujen puolesta :) (omg! käytinkö just hymiötä?! omg! sanoinko just omg?!)
Hui! Nyt kuuntelen Radio Suomea, juon vihreää teetä ja mietin, pitäiskö koira viedä nyt ulos vai juoda vielä yks kupillinen terveyttä.Ehkä juon vielä yhen. Isot kupit on kuitenkin tuolla tiskivuoren pohjalla eikä Muumi-muki ole kooltaan kuin yksi kulaus.
Ja ah, ruokatällit tällä viikolla. Ah! Kattellaan sitä päivää sitte keskemmällä viikkoa. Sit saatte taas teinikikattelua.
Meanwhile, olen mentholia sauhutteleva wannabe-hippi, jonka silmät näyttää väsyneiltä, hullu, jota terapeutit karttavat, täti, joka huomenna syö leffateatterin pimeydessä siskonpoikien karkit, ihminen, joka ei tänään paisko tavaroita, ihminen, joka ei jaksais laittaa pyykkejä kuivumaan koska se on paskinta hommaa koskaan.
Eki heräsi sohvalta, luuli kellon olevan ehkä kahdeksan; se olikin yli yhdentoista. Varuiksi pakko kuunnella Queenia ja blogata turhanpäiväiset nonsenset.
Käsi on ainakin kipeämpi kuin eilen. Ei oo enää vihlontaa, mutta tuntuu kuin luu ois väärässä paikassa, ja sit loppuu happi. Niinkuin kaatuis ja läksis ilmat pihalle! Lääkäri kun keskiviikkona tokas. "Eihän toi nyt oo kipee" en kehdannu sanoa, että onhan!. Siis en kehdannut! Aattelin kai, että oma syy, kärsi kivuistas. Mut toisaalta, vaikka oisin itkeny kerällä siinä lattialla, ei siitä mitään hyötyä ois ollu. En mä mitään toimivia lääkkeitä olis saanut. Ennenkuulumattomia vinkkejä vain: "Lepoa." Lisää buranaa ->
Taas koira sai iltahepulit; hölmö ei hogaa lelua parveketakin (joka edelleen on olkkarin lattialla) vieressä. Tossa se kimpoilee ympäriinsä, kuin mikä tahansa tervehenkinen eläin.
Huomista seuraa maanantai aka arki. Sit saa taas pelätä Itellan tuomia terkkuja ja muuta paskaa. Toinen vaihtis on ottaa itseänsä niskasta kiinni ja olla aikuinen.
Ollapa järkevä ihminen, joka hoitaa asiat säntillisesti; ei aina tarvis pelätä. Ehkä joku päivä..?
Queen vaihtui Prodigyksi ja muuksikin. Hyvä musa seivaa! Pitäis siis tehdä sitä itsekin. Hmm, ehkä täst lähtee. Thanks for hearing me out, now I'm out to do something spectactular!
Oijjoi. Tiiättekö sen tilanteen, kun on kiljuva nälkä ja tietää saavansa hyvää sapuskaa? Noh, ruoan ilmestyessä eteen sitä on niin innoissaan että syö syö ja SYÖ! Kävin siis ruokatälleillä. Ja kylläpä tek' hyyää!
Ihan niinkuin ajattelin, puhuin kuin papupata (puhuuko ne oikeasti?), kävin läpi kaikki ideointini ja kompastelut ja naureskelin omille jutuilleni. Ihan niin ladylike, että oksat pois! Reteästi ilman meikkiä, au naturellement. Koska eikös silloin nainen ole viehättävimmillään? Öö, ei aina.. "Ei noi oo niin pahat. Aion mä sua kyllä pilkata. Ja onko käsi kipeä?"
Yhteistuumin kokkailtiin, itse hoidin akkojen puuhat eli vihannekset ja dipit, tyyppi miehenä sai olla lihamestari.
Kaikki tietänevät sen fiiliksen, kun ekan satsin jälkeen on ihan pukralla ja TIETÄÄ ettei lisää pidä ottaa, mutta joku fiilistely-osa aivoissa istuu olkapäällä ja hokee : "oooota lisää, tyttö-pien', olihan se niin makoisaa. ota vaan, rohkeasti nyt!" Ja sit sitä ottaa. Ja ensimmäisen haukun jälkeen tajuaa tehneensä virheen. Kahden burgerin jälkeen oli pakko koomata sohvalla, onneksi tv tarjoilee kaikenmaailman jersey shoreja ja erilaisia frendejä niin voi vaan maata. Toki varuiksi makasin vasemmalla puolella television sijainnista johtuen, ja sekös kättä ärsytti. Nyt se kiukuttelee ihan huolella, kuin teini. Pyh, kyllä burana opettaa, nuori neiti!! Tyypin vointikyselyihin lupasin 'kiljahtaa aina kun sattuu'.
Loppuilta menikin naureskellessa ja hyvinvoidessa. Good life, I tell you. Scary Movien pieni penis- ja homovitseille laiskasti nauraessa sitä unohtaa ongelmat ja pahat fiilikset. Ja vielä varuiks se kolmas burgeri, oli pakko syödä kun tyyppikin söi. Eräänlaista feminismiä?
Hyvät yöt, pusut ja moikka. Rappukäytävässä paniikki 'ei jumalauta! unohdin stendarin! nyt en voi polttaa kotimatkaröökiä!' Arka pimpotus ja oven avaa leveästi hymyilevä tyyppi. "Unohdinko mä mun sytkärin tohon pöydälle?" -Eeeet, hehheh, miten niin? "Älä helvetti, tuun tsekkaamaan" Ja siellähän se stendari oli, ohuesti jemmattuna dippiseospussin alle. Kuinka lapsellista!
Kotimatkalla humalaisia, hassusti pukeutuneita suomenruotsalaisia kovine äänineen, kotona odotti koira iltalenkkiä. Hoidettu. Ja sit oli pakko bloggaa, koska oli kivaa.
Kello on nyt 2.19, saikkua vielä viikko, koira sai jonkun taantuman; se viskoo luunpätkää ympäri kämppää näyttäen idiootilta, kissa kyttää sohvanreunalla ja napsii koiran hännästä kynsiotteen aina tilaisuuden tullen. Esbo - bättre folk. Javisst!
Ei auta, pakko se on napata ketipinorit naamaan ja nähdä hulluja unia niiden kanssa.
Mutta hei, tää oli mukava päivä. Koska mukavina päivinä nauretaan paljon!
Tänään on naurattanut! Tänään on käyty faijalla, hörpitty kaffet muden kanssa ja leikitty taidekriitikkoa siskonpojalle! Päivän meinasi pilata mahdollinen lapsenvahtikeikka, but I was saved, thanks to some unknown higher power.
Hampurilaisleikit lähestyvät, unohdin majoneesin. Sit ollaan ilman jumalauta! Käteen kolottaa aika tavalla, ei auta kuin vetää buranaa (Hihhih, käteen ja vetää, hihhih!)
Keräsin äsken kaikki hienosti lajitellut roskat; biojätteet, pahvit, lehdet ja sekajätteet. Kaksi kierrosta vaati, mutta olipas hyvät tupakkipaussit samalla.
Meidän jätehuone on varustettu valvontakameroin.
Loogisesta syystä, jengihän kippaa sinne ties mitä ruokailuryhmiä ja vanhoja telkkareita, eikä kukaan halua maksaa. Noh, Kaukon kanssa jutellessani mietittiin, että mitenhän ne hoitaa ton jäterikollisten henkilöllisyyden tunnistamisen? Levittääkö ne jokaiseen rappuun "WANTED! Oletko nähnyt tätä naista?"-lappuja?
Sillä jos näin on, niin keksittiin, että tästä lähtien aina viedessäni parisängyn, sohvaryhmän tai kotiteatterin roskikseen, pukeudun lakanaan. Simple as that! Tietenkin leikkaan lakanaan silmänaukot, etten kaadu ja esim. poikkaise solisluuta tai aiheuta mustia silmiä itselleni. Se olis NIIIN noloa!
Sit vuan uottelisin, milloin rappuun ilmestyy "WANTED! Oletko nähnyt tätä haamua?"-etsintäkuulutuksia. Kikattelisin huonekaluttomassa kodissani ja tuumaisin: "Eivät tainneet arvata, että olen näin nokkela"
Näin se ajatus lentää, kunhan sille antaa siivet. Tyypillä tulee varmaan kiva ilta, kun mulla on ollut hirmuisasti aikaa pohtia erilaisia asioita, eikä kisu tai koiruli ole millään lailla kiinnostuneita horinoistani.
Keskiviikkonakin puhelu loppui sanoihin :"sä oot nyt niin vauhdissa, että annan sun jatkaa ajatustyötäsi". Mitäh? Ikäänkuin häntä ei olisi kiinnostunut oma kehittelemäni syndrooma! Kun eikös ne aina nimetä jonkun tyypin mukaan, niin itse ajattelin kerätä kaikki oireeni aaneloselle, patentoida sairauden ja nimetä sen Ekin syndroomaksi.
Jumalauta! Tässä tämmönen monologi ihan vaikka vaan hyvän perjantain kunniaks!
Mä voin kertoa, että ne on tehty irtokarkeista, muiden valmistamista aterioista, miedoista rauhoittavista ja säännöllisistä huomionosoituksista. Sit on hyvä.. tai ois hyvä, mut ois pitänyt ottaa ehkä kokonainen eikä vaan puolikas pampula.
Ahisti. Ahisti niinku hulluna, joka olenkin. Surprise everybody! Totta se on! Ei se ole vain Ekin yksinoikeus olla viri viri tööt tööt. Meitä erottaa oikeastaan vaan aika. Jos tätä vertais niinku vaikka maratoniin, mä olen omassani about vähän yli puolivälin, kun Eki on tullu sen puoltoista kilsaa. Tän puolivälin jälkeen ei sinänsä tarvii enää tsemppaajaa samalla tavalla kuin alussa, mut kyllähän tää homma tässä vaiheessa alkaa toisinaan suoraan sanoen kypsyttämään. Let me tell you about it. Pidetään tää maratonimetafora tässä niin teidän kaikkien urheiluhullujenkin on kiva lukea siellä ja teidän saatanan laiskureiden osaksi jää ihastella mielenterveyskuntoutujan suurimpia ponnistuksia, oke?
Sä olet nyt siis huomannut, että hajottaa ohuesti. Joka päivä ensin vituttaa herätä, sit saat ehkä raivarit, sit itkuraivarit, sit palaat takaisin tasaiseen yleisvitutukseen ja aloitat alusta. Jonain päivänä, kun olet ryssinnyt aika pitkälti kaiken mm. ihmissuhteesi, taloutesi, fyysisen hyvinvoinnin ja ehkä duunis tai ainakin se on vaakalaudalla ja päihteiden käyttö, kofeiini, heroiini mitä noit nyt on, on riistäytynyt käsistä tai ainakin huolestuttavalla tasolla tai ainakin muita huolestuttavalla tai ainakin ilman hauskaakin voi olla viinaa, niin sitten sä ajattelet, että ei saatana, tää homma ei toimi ja päätät auttaa itseäsi ja juosta maratonin. Helppo nakki, eihän tässä tarvii ku tekniikka ja hapenottokyky saada paremmaks niin kyä lähtee nääs! Vai lähteekö?
Ekaks sä oot sillai, että kyllähän mä ny juosta osaan ja vedät pari viikkoa täysillä juoksulenkkejä veren maku suussa ja itket ja oksennat, että tää on ihan paskaa. Sitten tulee joku vähän urheilullisempi tyyppi ja sanoo sulle, että ei maratonia ihan noin vaan lähetä kuule juoksemaan; sä tarviit hyvät välineet ja sitten mielellään myös henkilökohtaisen ohjaajan. Siitähän sitten neuvosta vaaria tai sitten ei, mutta ne, jotka ottaa hoitavat sitten välineet kondikseen ja metsästävät itselleen sopivaa ohjaajaa, joka ei välttämättä ole niin helposti tehty kuin sanottu. Oikeastaan maratonia varten harjoitellessa mikään ei ole niin helposti tehty kuin sanottu.
Nyt oot niin siunatussa tilanteessa, että sulla on edes jonkinnäköiset kelvolliset välineet, mutta ei minkään valtakunnan käsitystä siitä, miten niitä käytetään, mutta sen takiahan sulla on se ohjaaja! Parhaimmassa tapauksessa saat jotain liikuntaseteleitä tai apurahaa, koska nää ohjaajathan ei tunnetusti ole kovin halpoja, mutta niitä kyllä myönnetään aika helposti, jos on ihan rapakuntoisesta tapauksesta kyse, mutta jossa näkyy urheilun palo tai nenään tuoksuu edes joku poltetun tulitikun katku.
Nythän sä sitten ajattelet, että täähän on ihan pala kakkua ja jouluun mennessä tässä juostaan jo niin maan perkeleen hienosti, ettei mitään järkeä, mut sitten tulee pikkujoulukausi, veromätkyt ja joulupöydät ja eka takapakki, toka, kolmas. Sua mitään maratonia ole tarkoitettu juoksemaan. Ihan sama. Jätät lenkit väliin ja maksat ohjaajalle turhaan. Syöt joulukonvehteja ja jätät kirjekuoret avaamatta, kunnes jonain päivänä soitat nolona, että pitäiskö mennä lenkille.
Jossain vaiheessa, kun oot siinä aikas kuluttanu kenkiäs ja hommakin tuntuu vähän helpommalta, sun ohjaajas sanoo sulle, että ei tää kuule pelkkää lenkkeilyä ole tyttö-hyvä. Sun pitää tehdä myös lihaskuntoharjoitteita, venytellä, tutustua uusiin ja erilaisiin lenkkipolkuihin ja urheiluvälineisiin. Sun täytyy myös pitää huoli palautumisesta, proteiinien, hiilihydraattien ja kunnollisten rasvojen oikeanlaisesta ja tasapainoisesta saannista ja lenkkeillä ja pystyä tekemään tätä kaikkea myös ilman valvottua ohjaamista. Oot varmaan silleen, että mitähelvetinperkelettä, kukaan sanonut mulle tästä mitään ja siis mä oon ihan loppu jo tosta lenkkeilystä ja mun pitäis käydä töissäkin ja hoitaa niitä vähiä ihmissuhteitakin mitä vielä on jäljellä ja harrastaa muutakin ja pidä sä lenkkeilys. Ei vanha koira voi mitenkään oppia uusia temppuja. Ikinä. Milloinkaan. Voiko muka?
Jonain päivänä se sitten tulee. Sä olet jossain lenkkipolulla ja katselet merenrantaa tai tajuat ekat hiirenkorvat puissa tai juokset ekaa kertaa talven jälkeen ilman piikkejä lenkkareissa ja pipoa päässä ja sit se iskee ihan kirkkaalta taivaalta. Sitä ei voi ennustaa eikä sitä selittää, mutta siinä hetkessä sä tajuat, että mä voin juosta maailman ääriin ja vaikka mä en olisikaan siinä kunnossa ihan vielä niin mä tulen olemaan ja mä juoksen Tukholmassa ja Helsingissä ja joka maailman kolkassa. Mun keuhkot toimii, mun tekniikka tuntuu omalta ja hyvältä ja vaikka joskus tuliskin takapakkia niin tää on se tunne ja hetki, miksi mä olen juossut jalat maitohapoille ja oksentanut ja tärissyt lenkkien jälkeen. Onko se sit usko vai mikä, mutta se tulee kaikille, jotka sen on valmiita vastaanottamaan. Mulle se tuli viime talvena bussissa. Mä katoin Eirassa päättärillä jonnekin kauas merelle ja bussissa oli lämmin ja mulla oli niin hyvä olo. Sellainen vahva luottamus ja jumalauta universaali rauha teki muhun pienen pesän, jota mä rakennan just sitä tahtia kuin mä jaksan, mutta mä rakennan.
Sitten sä alat opetella. Yks asia kuntoon kerrallaan. Teet listoja proteiineista ja muusta skeidasta ja sua ärsyttää ja ethän sä osaa niitä laskea ja kuntosalilla on tylsää, mutta sen jälkeen saunassa on lämmintä ja mukavaa ja sit sun ohjaaja soittaa ja sanoo, että me mennään Naisten kympille.
Sitten sä juokset puolimaratonin. Sitten jonain kauniina päivänä sä otat BluuVanilta lennon Stokikseen ja juokset sen perkeleen maratonin ihan siis järkyttävään aikaan. Tuut viimeiseks ja oksennat ja pyörryt maalissa ja se on noloa ja sitten sä virkoat ja sua sattuu joka paikkaan ja sun ohjaaja tulee levittämään sulle kylmävoidetta ja ojentaa magnesiumnapit ja sit sä naurat ja oksennat ja itket ja naurat ja oksennat ja kaikki kattoo sua, että voi juma mikä luuseri, mutta sä et maindaa, koska ne ei tiedä susta mitään. Sä oot voittaja!
Sitten sun ohjaaja sanoo sulle, että pidä ittes siinä kondiksessa, että tullaan tänne vuoden päästä uudelleen, ja sitä seuraavana vuonna ja sitä seuraavana. Sun ehkä tekis mieli potkia sitä naamaan, koska eikö sille mikään riitä, hä?! Justhan sä juoksit maratonin. Mutta ethän sä raukka parka jaksa potkia sitä naamaan, koska sulla on jalat niin skeidana. Kyl se siitä. Ens vuonna alle neljään tuntiin?
Tänään mua ahisti. Itketti ja potutti, ettei kukaan kuuntele ja oon yksin ja yhyy. Mua ärsytti, kun ajattelin, että muut ajattelee, että mä oon valmis maratonille, vaikken olekaan. Mä olen ehkä valmis puolimaratonille, mutten todellakaan Tukholmaan saatika sitten kenenkään ohjaajaks. Mä tiedän, mistä ohjaajia löytää ja jotain urheiluvälineistä ja mitä kaikkea maratonille treenaaminen vaatii, mutta mulla on omatkin treenit. Tuntuu pahalta sanoa näin ja olla näin itsekäs, mutta ihan aina ei jaksa itsekään vielä. Joskus jää lenkkipäivät väliin ja tekee mieli nukkua ja rypeä ja syödä kolme kiloa karkkia. Se ei auta yhtään asiaa, että tästä syksystä lähtien olen joutunut jakamaan oman juoksuohjaajani yhdeksän muun juoksijan kanssa ja juostaan ryhmässä. Kuka haluaa juosta ryhmässä? En mä ainakaan. Eihän ryhmässä juoksemisesta tule jumalauta kuin sanomista, kun kaikki törmäilee ja kaikki on eri tasolla ja kaikilla on eri välineet ja tekniikat, mutta se kuulemma opettaa ja jos en halua vaihtaa ohjaajaa niin sitten juoksen ryhmässä. Simple as that. En silti osaa juosta ryhmässä ja ärsyttää, etten voinut jatkaa kahdestaan treenejä.
Märehdin eilisestä asti, että miksei kukaan halaa tai lohduta tai näe, kun on paskaa. Ostin hirveän säkin irtokarkkeja ja söin karkkia ja nappia ja olin jo lähdössä kotiin, kun kukaan ei tajua, mut sit mä köllähdin ton lämpöpatterin viereen ja jonkun muun tekemä makkarasoppa ja irtokarkit ja miedot pamit ja se käsi tossa ympärillä olikin ihan kiva juttu, mut ei sekään meinannu riittää, kun piti ruveta kyselemään, että oonks mä susta hyvä juoksija ja mistä sä erityisesti tykkäät mun juoksussa ja onks sun mielestä kukaan parempi juoksee kuin mä? Heräsin melkein ajoissa ja tulin syömään irtokarkit yksin loppuun, kostoks. BUHAHAHA.
Kostoks itelleni varasin ihan oikeaa jumppaa (eikä mitään vertauskuvajuoksentelua) ens viikoks viideksi päiväksi seitsemästä. Tää on just se kevyt laskettelu liikunnan pariin kahden kuukauden tauon jälkeen. Vähänkö viikon päästä itkettää tähän aikaan. Ei taida riittää kokonainenkaan droppi.
Urheilullista viikonloppua kaikille tasapuolisesti toivottaa,
Mielenterveyskuntoilija-Kauko
Morjes kaikki lukijat! Kuis hurraa? Ai hyvin? No hyvä! Niin mullakin!
Ihan totta, pakko se on nauraa joillekin vaikeille asioille. Mieluiten niille kaikille. Tää mun bloggailuhan on menny ihan säälinkerjäämiseks ja voivotteluks, mut hei, semmosta se on. Antakaa armoa ja ymmärrystä!
Tänään jatkoin terapeuttien läpisoittelua. Oon nyt aika monelle soittanut, että "Moi, mä oon se ja se, ja mun pitäis aloittaa psykoterapia ja mulle kirjotetaan B-lausunto" (Hah, pistän KELAn maksaa osan... Joskus siitäkin on hyötyä, aight!) -No millanen sun tilanne on? Mikä vaivaa? Sit selostan muutaman vuoden tapahtumat, skitsoilut, katkot, ongelmat, vajailut, terapiat ja about kaiken siihen puoleen minuuttiin, vain kuullakseni: "Aa joo. Emmä kyllä lähtis sua hoitaa. Mä voin kyllä suositella muutamaa tyyppiä, mut ei mulla oo tohon mitään erikoistumista." Okka! No sit soitan niille suositelluille: "Okei, oisit kyllä potentiaalinen asiakas (Huom! Hulluille on nimitys, 'asiakas'!), mutta mulla on ihan täyttä tonne huhtikuulle asti. Ja jos ihan totta puhutaan, ni en tiiä, kannattaisko sun lähteä tähän." Ookoo. Hoitava lekuri tuumaa, että pitäis olla terapeutti tiedossa, että voitais edetä asiassa. Mä hoidan! Hetki menee!
Suomessa on hyvä ja ilmainen terveydenhuolto. Eikä muuten oo, viimesin hammaslääkäri tuli maksamaan sen vajaan satasen. Ei se käsittääkseni ole ilmaista. Ja muutenkin, Espoon kaupungin hoitamat mielialalääkkeet ja terapia tyrmättiin täysin Jorvin entisen johtava psykiatrin taholta, "toi on huonoin mahdollinen lääke sulle eikä siellä ole päteviä terapeutteja". Kuitenkin niitä lääkkeitä edellytetään otettavan, koska muuten jatkohoito on mahdotonta. Mä ehkä esitin vahvaa näyttöä ryssimmällä käteni ja silmäni, mut kyl Espoon kaupunki vetää pohjat. Ihan suvereenisti.
Tänään on taas puhuttu terapiapuheluita, äiti anto luvan käyttää matskuansa. Puhuttiin terapeuteista, riippuvuuksista, pikkusiskosta ja about kaikesta. Mut ehkä pakko jakaa sen fb-status, oli se jotenkin niin mainio: "Mentiin illalla äidin kanssa sen lähikauppaan eli Tötsään niinku äiti sanoo. Mikäs toi on, kysy äiti ja tutki tien varressa ollutta lytistynyttä kaljatölkkiä. Pelkkä tölkki se sano ja rupes nauramaan. Ajattele Leena se vois olla jonkun nimi. Pelkkä Tölkki. naurettin kyyneleet silmissä ja melkeen pissat housussa pikän aikaa. Kyllä kunnon nauru sillon tällön tekee niin hyvää"
Pelkkä Tölkki. Jos joskus saan lapsen, ni johan soi jonku nimikeskuksen puhelin! -Juu, kaipa voit nimetä onnekkaan poikalapsesi Pelkäksi Tölkiksi. Thanks, mammu <3 Alzheimer ei oo vieny särmää, oot aarre.
Tyyppi soitteli, pohdiskeltiin hyvien hampurilaisten reseptiä. Pekonihan pelastaa. Mulle lankes kaupassakäyntivastuu, ja se meinas jo tyssätä sämpylöiden ostoon. Varuiks piti vielä soittaa sille kysyäkseni jauhelihan ja paistijauhelihan eroa. Kuulemma pelkkä jauheliha saattaa narskua. Nyt on jauhikset ja sämpylät hallussa, huomenna vielä lisukkeet! Ja tekstiviesti 'voinko tulla sinne meikkaamatta noita simmuja? se on niin iso projekti.' Sit nähdään! On se hyvä tyyppi.
Kaukolle varuiks soitin, nauroin terapeuttiongelmiani, se sano, että joudun jollekin "Tää tyyny ois niinku kohtu. Mee sille makaamaan, ja ikäänkuin synny uudestaan" tai sit "Kuvittele vaikka isäsi tolle tyhjälle tuolille. Mitä SULLA on sille sanottavaa?"-ohjaajalle. Nauroin aika tavalla! Noinhan tossa voi käydä, jos ei oikeeta teristä löydy! Kohta synnyn uudestaan ja huudan tyhjille huonekaluille! HEAR ME, WORLD!
Tänään reenasin oopperaa hetken, vihloi hieman, eikä oikeen irronnut. Huomenna aattelin makaa tyypin sohvalla ja ohjeistaa sitä jauhelihapihvien teossa. Ja aattelin saada. Jos käsi antaa myöden.
Eki täällä kotisohvalla pohtii, mitä kaikkea pitää kertoa. Mut hei, jos ei (melkein) kaikkea kerro, ni pitäiskö olla hiljaa? Jaa'a, aika näyttää..
P.s. nyt tuntuu, että monella menee huonosti. Ihan niillä parhaillakin.
Jepakee, saikku jatkuu. Aina 4.12. asti, en kyllä malta käyttää sitä, sunnuntaina röihin. Luu edelleen poikki, mut silleen siististi. Hyvä siitä tulee. Silmät vielä värikkäät, meikkivoidepuuteri ei auta; itseasiassa se pahentaa. Onneks eletään pimeää aikaa. Varuiks päivällä lekuriin mentäessä otin aurinkolasit mukaan, mut hei! Ne näytti ihan dorkilta, koska oli pilvistä!
Tänään soitetut terapiapuhelut:
Kauko "Okei, sä alotat puhelun sanomalla vittu mitä paskaa. Täst tulee hyvä puhelu" Mut hei, tulihan siitä!
Mutsi: "hyvä, kun homma on hoidossa!" Ja on meillä yks salaisuuskin, sitä en kerro... Hihhih..
Faija: "Noooooo? Pittää kattoa eteensä ku kulukee" Kiitsat, Sherlock!
Tyyppi: "Nythän sä voit hakata kaikkia tyyppejä ja haastaa. Nähään perjantaina!" Ja sit keskusteltiin siitä, kuinka voisin mennä kauppaan ottamaan itkuraivareita, ja kaikki ymmärtäis. "On se kuitenkin hakattu"
Lääkärin jälkeen vietin pari tuntia googletellen hyviä terapeutteja, huomenna jatkan. Apparently ihmisillä menee huonosti, koska kaikilla oli melko täyttä. Mut hei, psykoterapia kutsuu!
Mä huomaan, että tää blogi alkaa muistuttaa päiväkirjaa, mut oikeesti sinne kirjotan vakavat asiat. Ne pahemmat... You know.
Eilen hetken pohdin, onko täällä tullut pohdittua ja märehdittyä jo liikaa, mut ei. Oon niin busy-busy-city leidi, ettei oo aikaa kertoa ihmisille asioita. Tää on hyvä kanava siihen.
Perjantaina siis tyypille, tänään oisin skitsokohtausteni välissä mennyt, mutta siirtynyt lääkärinaika ja ilmoittamatta jättäminen esti sen. Harmitti ihan huolella. Oikeesti. Mut väleissä ollaan, perjantaina nähdään ja kaikki on hyvin!
Yks frendi kysy fb:ssa: "Menisitkö takas menneeseen vai kurkkaisitko tulevaisuuteen?" Mä menisin menneeseen, opastaisin hieman Ekiä tulevasta ja olisin tyytyväinen. Sanoisin sille: "Et älä, tyttö-kulta, lähe tohon!" Mut hei, sit mä en olis tää tyyppi, joka oon nyt.
Niii'in?
Hölmö-Kaukolle on turha soitella, koska se todennäkösesti kokkaa tai hieroo miehensä hartioita tai väittelee jostain sukupuolten välisestä erosta MIEHENSÄ kanssa. Kyl se on niin..... Oon kyllä onnellinen tilanteesta, mut varuiks on syytä vittuilla. Parisuhteethan on niinq so last season! (ps. tänään oisin antanu mitä vaan, että oisin ollu parisuhteessa autonomistajan kanssa, koska piiiitkä bussimatka Olarista Munkkivuoreen ei houkuttanut)
Ihmiset, aina on joku, jolla menee vitusti paljon huonommin. Ja joku, jolla menee vitusti paljon paremmin (melkein-Kaukoa-no-ainakin-sen-sanomaa-siteeraten), Eki. Yksipuolinen, mustavalkoinen ja kaikkea siltä väliltä.
Taannuin muutaman vuoden taaksepäin. Aikaan, jolloin naamaani koristi 14 lävistystä. Ihmisten tuijotus oli jotain käsittämätöntä.
Olin 18-vuotias, ja rehdillä työnteolla ansaitut rahat upposivat lävistyksiin ja tatuointeihin.
Oli hienoa kuunnella, useimmiten äiti-ihmisten, lastensa edessä heittelemiä totuuksia "Siis hirveen näköstä! Toi on kamalaa! " (<- sensuroitu versio), ja miettiä, mitähän noistakin lapsista kasvaa. No, nykyistä BB- ja Idols-sukupolvea katsomalla olen saanut vastauksen.
Yhden kerran napautin takaisin. Bussissa kuultua: "Siis onko joku ampunut sua haulikolla naamaan? Toi on hirveen näköstä!" -Joo, ehkä sun mielestä, mut mieluummin nää korut ku noi saatanan syvät rypyt ympäri naamaa. Ei millään pahalla. (varuiks hymyilin ja näytin keskisormea, olin teini)
Tein kuitenkin töitä, ansaitsin oman elantoni ja muutoinkin olin kunnon kansalainen. Ja ookoo, ei omien valintojen pidä kaikkia miellyttää, mutta jos on typerä mielipide asiasta, niin olisiko soveliaampaa pitää turpansa kiinni? Jaa'a.
Ja ps. edelleenkin omaan huomiota herättävät hymykuopat thanks to lävistykset ja kolme kielikorua, ei kaduta. Ne on mun kamuja.
Mutta että aiheeseen vai? Joko jaarittelin tarpeeksi? Avauduin traumoistani? Homostelua, sanoisi Kauko.
Kävin äsken sairaslomani kunniaksi kaupassa ilman kantosidettä. Ahdisti hirmuisasti silmien peittelyoperaatio. Fuck that! Mä menen rehellisesti ilman meikkiä! Jumalauta, mulla on viininpunaset silmänympärykset ja puuteri sun muut vaan pahentaa niitä. Niistä tulee entistä "olen hakattu vaimo"-henkiset.
No, koira följyyn ja kauppaan! Ei tähän aikaan oo kuitenkaan hirveesti ihmisiä mestoilla! Tätä lähiökoreutta lisäsi toki torstaina pesty tukka ja paskaset kledjut. Kun kuitenkin on saigonilla, ni ei tarvi olla parhaimmillaan. Ei lähelläkään. Pipo päähän ni johan kehtaa!
Matkalla kaikki neljä vastaantulijaa katsoi pitkään. Mene ja tiedä, olivatko katseet merkitsevän ymmärtäviä vai jotain ihan muuta.
Kaupassa tilanne muuttui. KAIKKI katsoivat pitkään (siitä taantuma-fiilis). Vihannesosaston jälkeen eräs vanhempi frouva oikein pysäytti kertoakseen, että "Tuo on ihan järkyttävää" -Niin juu, ihan itse kaaduin ja aiheutin tämän.. "Niinhän se aina menee..." Päätään pudistellen frouva jatkoi ostostensa tekoa. Että näin. Osa musta halus juosta tän ryppynaaman perään, ravistella sitä hiukan ja sanoa, että olen sinkku! Mulla ei oo mitään vaimonhakkaajaa kotona! MÄ KAADUIN! YMMÄRRÄ JUMALAUTA! Mut sit taas osa halus jättää tän pyhäinpäivityksen leidille jaettavaksi yhtä avarakatseisten kamujensa kanssa. Niinku teinkin. Onpahan ompeluseurassa puhuttavaa.
Anteeks jo valmiiks, äiti, en halua mustamaalata sua, mut muistan kun oltiin kerran jollain kirppiksellä ja siellä oli samaan aikaan joku transu. Sä sanoit: "Kato!" ja osoitit sitä. Mä olin niin vihanen. Missä tahdikkuus?! Oikeesti! Se oli just sitä aikaa kun ihmiset tuijotti mua ja kommentoi ihan surutta.
Kassaneiti tarjoutu pakkaamaan tavarat, wtf?! Molemmat kädet oli ilmoilla! Kahvilanmyyjä small talkkasi siihen malliin, että hiljaisuus kahvin saamisen välillä olis ollut kiusallista. Hullua.
Tällä hetkellä kissa nukkuu pää tassujen välissä, näyttäen enemmän kuolleelta kuin elävältä, koira goijjaa parveketakin päällä (miks se on olkkarin lattialla?! takki siis! Eikä se oikeesti nuku, välillä se kurkkii, onko emäntä tolpillaan) ja mä istun likasessa tukassani sohvalla ketjutupakoiden. Inhorealismia at it's best. Tiistai. Cowabunga!
En mä vielä lopettanut! Hear, hear! Eki has something more to say!
Huomenna lekuriin röntgeniin ja arvioitavaks. Ja ehkä joutuu vähän jutskaa jatkosta. Nyt on kolme läheistä tyyppiä sitä mieltä, ettei kaikki oo hyvin. Tai siis neljä, jos äidin sanoihin veljen mielipiteestä on uskominen. Ehkä niitä on enemmänkin. Ehkä hoidan nuppini kuntoon. Ehkä se on pakko. Koska muuten saatan äkkiä lakata bloggaamasta, ja sekös teidän grziljoonien lukijoiden maailmaa mullistais!
Ystävällisin terveisin,
Eki - hakattu vaimo, ompeluseuran puheenaihe ja latvasta laho
Poltin tupakkaa ja tuijotin talon keltaista seinää luettuani ison kasan tekstejä sellaisilta ihmisiltä, jotka osaavat kirjoittaa, mutta joita maailma ei jostain syystä ole huomioinut sillä tasolla, jonka heille soisi. Mietin, etten osaa kirjoittaa. Mietin, että nyt kun sanon sen ääneen joku tulee ja sanoo "mutta osaathan sä kirjoittaa". Mulla ei ole mitään sanottavaa tai on, paljonkin sanottavaa, mutten osaa sanoa sitä niin hyvin. Joku tuttu jossain kirjoitti runon, josta muistan sen kohdan parhaat rivini on kirjoittanut joku muu. Sitäkö on kirjoittaminen, että imet vaikuteitta, sanoja, lausahduksia ja nidot ne sitten nättiin nippuun, joka soljuu eteenpäin kevyesti kuin ÄH en keksi edes tuohon mitään hyvää vertauskuvaa.
Miten tupakan kestävänä hetkenä saakin itsensä ajatuksilla uuvuksiin? Kohta tulee taas se aika vuodesta, kun haetaan kouluun, ja sitten kirjoitetaan taas. Kirjoitetaan niin maan perkeleesti ja pitää olla hyvä ja ainutlaatuinen. Pitää todistaa, että minun tapani katsoa maailmaa ja merkitä se ylös on jotenkin vaan niin paljon ihmeellisempi kuin kenenkään muun vieressä istuvan. Totuus on, en jaksa kirjoittaa enkä jaksa muistaa. Tarvitsisin sanelukoneen, johon sanoisin sen mitä kuulen ja miten sen ymmärrän juuri sillä samaisella sekunnilla, kun saan sen jonkun suuren ajatuksen, joka hämmästyttää itsenikin, mutta minulla ei ole sanelukonetta. Minulla on varaa sanelukoneeseen, mutten ole hankkinut sellaista. En ole ehkä muistanut. Tätä kaikkea seuraa ajatus, ettei minua ole tarkoitettu kirjoittamaan yhtään mitään yhtään kenellekään. Sitä seuraa taas kaksi haarautuvaa ajatusta: Mitä helvettiä minun sitten pitäisi tehdä, jos en aio kirjoittaa? En ole niin hyvä missään muussa enkä kummoinen tässäkään. Toinen ajatus on, miksi minun pitäisi kirjoittaa kenellekään? Miksen voisi kirjoittaa itselleni ja toivoa, että joku muukin joskus löytäisi siitä jotain pientä ja tarkoituksellista?
Saman tupakan aikana ehdin ajattelemaan tota poikaa. Miestä. Mitälie puoli-pandaa. Olen kotona enkä ikävöi sitä. Kuulostaa julmalta, muttei ole sitä. Se on luottamusta ja se on sitä sellaista rauhallista ajattelua siitä, että tuolla jossain on joku, joka ei ole menossa minnekään. Mun ei tarvitse koko ajan kysellä tai olla siinä ja kaivata sydänverellä ja draamailla. Ensimmäistä kertaa kenenkään suhteen olen pysynyt juuri sellaisena kuin olen yrittämättä miellyttää tai syyllistymättä tai ottamatta nokkiini ja oho, hupsista saatana, sehän sopii jollekin. Se poika, Half-Panda, sanoi joskus kesällä kännissä taksin takapenkillä, kun en mennytkään sen luo vaan jatkoin kotiin, koska teki mieli mennä kotiin, että ei se mitään, meil on loppuelämä aikaa. Ei se sitä muista eikä varmasti myönnäkään, mutta mä yritän ottaa iisisti kerrankin ja lopputulos tuntuu hyvältä. Just tasan niin pörröiseltä ja mitänäitänytonkusanotaan.
Oho, luin uudestaan ja siis oonhan mä draamaillu. Ihan siis törkeesti, jos rehellisiä ollaan. Mutta viime viikolla mun päässä kääntyi joku akseli ihan oikeaan asentoon tai ainakin lähelle oikeaa. Opin jotenkin näkemään asioita muidenkin kannalta kuin omalta ja tajusin, että tää ei ole huono juttu. Tää on niitä juttuja, että jos mä ryssin tämän olemalla dorka idiootti, joka pelkää sitä, että joskus voisi olla hyväkin fiilis (käytin samoja sanoja draamaillessani Half-Pandalle, että se on muka sellainen, vaikka se oonkin minä) enkä usko, että on olemassa ihmisiä, joihin voi luottaa tai jotka ei halua tuhota mua niin sit mä saan sen samaisen loppuelämäni jankuttaa jossain räkälän nurkassa, että se oli se yks, joka pääs karkuun. Voin jo kuulla sen monologin korvissani, se menee jotakuinkin näin:
Hei, HEI. Tulkaa vaan tänne istuu. Ootteks te treffeil vai mitä? Te ootte tosi nuoren näköisiä. Ai kaksvitosia jo kuitenki? Ootteks te pari? Että bissellä vaan? Että ihan kavereita vaan ootte? Älkää mulle yrittäkö kuulkaas skidit, mä tunnistan ton katseen ja ton meiningin. Mä huomaan, että katotte mua nyt noin, mut kuunnelkaa silti, kun mä kerron teille, että mäkin oon joskus ollu tollai kans niinku skidi ja rakastunu, mut sit kävi niin, että
MITÄ SE KAUKO SIELLÄ TAAS JULISTAA? HEI ANNA NIIDEN ASIAKKAIDEN NYT OLLA... aina sama juttu ton kans..voi jumalauta..
..nii, mihis mä jäinkään? Niin niin, että siis uskaltakaa avata sydämenne ja niinku rakastaa, tiättekste skidit? Ettei käy niinku mulle. Luuletteks te, että elämässä tulee niinku tilaisuuksia toinen toisensa perään? Että te ootte vaan niin onnekkaita, ettei mikään voi ikinä särkeä teitä ja aina paistaa aurinko? Ei se kuulkaa mee ihan niinkään ja siks pitää olla koko ajan valppaana ja kengännauhat jatkuvasti tiukalla ja osata haistaa ne tilanteet, missä kohtaa elämä voi muuttua, et missä kohtaa sä ite voit muuttaa sen suuntaa ja saada siitä jotenkin parempaa.. Te ette kuuntele. Te, kun lähette tänään tästä baarista niin te unohdatte nää mun sanat. Te unohdatte mut. Ja sit vuosien päästä te mietitte, kun te istutte tässä samassa kohtaa, missä mä istun nyt, että miksei kukaan vittu sanonu, varottanu ikinä tai rohkassu, että Carpe Diem ja niinku et Arpa on heitetty. Mä näin ku sä tökkäsit tota toista jalkaan, mä tiedän mitä te ajattelette. Luuletteks te skidit, etten mä ole istunut sillä puolen pöytää? Luuletsä pikkutyttö, etten mä tiedä, miltä miehen kosketus tuntuu tai kun sen sormet näppäilee just sitä oikeeta kohtaa, hä?
NYT JUMALAUTA KAUKO AINA SAMA JUTTU! LÄHTEE IHAN TAAS KEULIMAAN NOI SUN JUTUT! LAKKAA NY HÄIRITSEMÄSTÄ IHMISIÄ TAI LÄHET HIMAAN!
Mut sitä mä halusin vaan sanoa, että kyllä mä muistan. Sen mä haluun vielä tähän loppuun sanoa, että ne, jotka tulee sanomaan, ettei ne kadu mitään tai tekis mitään toisin nii se on tiättekste kyyhkyläiset kuulkaa ihan täyttä hevonpaskaa. Se on ihan täyttä paskaa. Mun vanha frendi Eki - rauha hänen muistolleen - sanois, että vittu mitä paskaa. No, oikeasti se sanois, että Kauko voi vittu mitä paskaa, tuu ny veke sielt pöydäst jauhamasta, mut whatever. Whatever. Hyvää jatkoo hei ja kaikkee hyvää. Muistakaa mun sanat ja hei, hei, viel tota.. Oisko teil heittää viiskyt senttii, ku uupuu bissestä?
Joten mä otan iisisti. Mun ei tarvii aina olla niin överi. Maailmassa on myös harmaan eri sävyjä ja joskus, kun oikeassa valossa katsoo niin niissä voi olla vivahde vaaleanpunaistakin. Homosteluks meni, tämäkin teksti. Mä lupasin sille Half-Pandalle rakkauskirjeen. Meniskö tää sellasesta?
Maanantainhan pitäis olla kahvin kittaamista, töiden kiroilemista ja muutenkin "Oops, liukastuin banaaninkuoreen!"-menoa! Sen sijaan se on jotain ihan muuta.
Eki joutu skippaa tällit tyypin kaa. Syynä.. Haluatteko kuulla syyn? Oikeesti? Kunhan kerron, ette ois halunnu tietää.
No, silloin kun on kipuja, ja lääkärin silmään terveyshistoria on melko yksiselitteistä, niin ei kipuihin määrätä muuta kuin burana 800mg:a. Sillä selviää! Noh, ystävällinen farmaseutti neuvoi myös ostamaan jotain vatsansuojelijaa, ostin pantoprazole tevaa viikoksi. Ni kato sit ei tuu vatsaoireita. Eikö?
Jeah. Mulla on vatsa sekaisin. Ollut koko päivän. Tiedoksi teillekin, joiden asioita olen kommentoinut facebookissa, oon aina välillä juossut vessaan! JA MÄ TIEDÄN, nää on just niitä faktoja menkkojen ohella, joita ihmiset haluavat lukea.
Mutta juup niin, käsi on kipeä, oon tehny sillä asioita, joita ei ehkä ois vielä pitänyt tehdä. Keskiviikon lääkärintapaamisellahan se selviää. Mm. kokkasin! En saanut tyypin burgereita, ni kostoks kokkasin tacoja! Palanutta kanaa, raakaa parika-sipuliseosta ja liian kuumia taco-kuoria. Tää oli taas vahvaa näyttöö.
Nyt voisin sukeltaa sinne itsesäälin mereen. Ja ehkä kaikkien iloks myös jäädä sinne.
Mutsi soitti semmosen "Oikeesti, nyt sä oot hukassa"-puhelun ja mä vaan nyökkäilin. Oikeessahan se oli. Pitää hakea apua. Everybody!
Linjasin vähän faktoja:
-apu pitää ottaa vastaan
-tyyppiä tulee ikävä
-Kauko on jengipetturi
-mulla ei oo hajuakaan, mitä tästä elämästä tulee
-hyviä ihmisiä on ympärillä
Hei, kuunnellaan vähän muzaa, ni tulee parempi pössis
Toi on mun ensireaktio. Ei oo vammaa, traumaa, namusetää, itsetuhoisuutta, jolle ei vois nauraa. Musta huumori oikeassa seurassa on parasta.
Huomenna ruokatreffit tyypin kaa, nähtäväks jää, pystyykö duunaa muuta. Mut kuitenkin, tyyppi ehdotti, että mennään kauppaan yhdessä. Joo, loistoidea! Mulla on silmät mustana ja käsi paketissa! Kuinkahan paljon tyyppi sais "sinä senkin paskiainen...."-katseita ja minä "ansaitset paljon parempaa!"-lookkeja.
Lietsottiin vielä vähän ajatusta, niin, että tyyppi pukis vaimonhakkaajan, kulkis uhoillen käytäviä pitkin ja heittelis kaljatölkkejä kärryihin. Mä kulkisin arkana vierellä, säpsähdellen ja ohuella äänellä puhuen. Perheväkivalta. Siellä Lidlin käytävillä. Niin näkyvillä, ettei oo tosikaan.
Mä nauroin ihan aidosti ajatukselle! Vaikka kokemuksesta tiedän, että perheväkivalta on aika paha ilmiö. Se kyllä jättää jälkensä. Mut miksei sille vois nauraa? Oikeesti, se on asia, jota tapahtuu joka ikinen päivä! Eikä siihen puututa riittävästi. Se on tuhoisaa monin tavoin.. Vuosienkin jälkeen kaikille, niin sivustakatsojille kuin osumaa ottaneille. Paha, paha..
Mä 'bout kaks vuotta sitten avasin ranteeni. Sit oltiinki hoidoissa. Must se oli hassua, että avasin ne firman välineillä. Kuinka hyviä mainostekstejä!! Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut hassua. Whatever.
Mut sit tuli mieleen, mille ei saa nauraa?
Jos noin rennosti perheväkivallan kokeneena nauraa ihan avoimesti sille, ni onko aiheita, joille ei oo SOVELIASTA nauraa?
En oo 27 vuoteen kuullut yhtään hyvää pedofilia-vitsiä. Siinäkö yks potentiaalinen aihe, jolle ei saa nauraa?
Väitän, että jokainen on joskus nauranut CP-vammaisuus-vitsille tai imitaatiolle. Oikeessa porukassa, of course.
Ja niin paljon kuin homoseksuaalit ovat kärsineet sortoa, ni jumalauta enemmän he ovat olleet vitsien aiheina! Sama pätee mustiin ja lihaviin.
Ja mites nää uskonnot? Mä itse tiedän liikaa juutalaisvitsejä (osa holokaustin kauhetta hyväksikäyttäen), järjettömän kasan muslimipilkkaa. Entä mites nää hinduhihhulit? Huh!
Musta huumori. On se sitten keino selviytyä vaikeista asioista tai jotain ihan muuta, monet takuuvarmat naurut se on irrottanut. VAIKKA joskus tulis se "et sä voi noin sanoa!"-fiilis.
Kohua herättänyt "Kuinka moni kymmenestä tykkää joukkoraiskaukseta? 9 kymmenestä." nauratti mua oikeessa seurassa. Järkyttäävähän se on, eikä se naurattais, jos kyseinen tapahtuma olis tapahtunut lähellä.
Taitaa olla niin, että oikeessa seurassa, mikä tahansa naurattaa. Mitä julmempi, sen parempi. Onks se oikein? Ei varmaan oo. Tilanteen mukaan. Ja vitut, onhan se!
Tähän loppuun on pakko linkittää Espoon kuoron ihan törkeen kova veto! Palkintorahat ois menny Espoon turvakodille. Kaunis ajatus, ei natsannu, mut hyvin te vedätte!
Maailma on tyly, mut jos sille ei voi nauraa ni fuck it-Eki
No ai jumalauta, kun mä menin ja avasin sen linkin otsikon nimiseen biisiin. Ensimmäinen tunne oli, että heii, haha, Freestyler-parodia toimii aina ja sit menikin heti reisille koko homma. Kyllä mua hävettää. Tulin tänään kotiin yyyh, Kallioon, ja voin kertoo, ettei se niin herkkuu oo. 3beessä haisee aina efter dagen ja vanha virtsa. Joku aina laulaa Kolmatta linjaa ja/tai Moskovan valoja. Onhan Helsinki kaunis ja taatusti kauniimpi ku vaik Espoon pahvilaatikkolähiöt surullisine tarinoineen, mut kamoon.. Jos toi on se mainos, mikä annetaan Kehä Kolmosen ulkopuolelle niin ainakin muuttoliikenne pysähtyy se on ihan varmaa ja oikeastaan ihan toivottavaa. Kahdeksan minuutin OMGVMP-tuotoksen pelastaa Stigi ja Davo, mutta kyllä mulla heräs se sama kysymys, mikä varmaan just niillä kaikilla muillakin, et miks te jätkät meette yhdistää naamanne tollaseen läppään? Antaa Moskovan valojen välkkyä aina Kolmannelle linjalle asti, mutta eka tyyppi, jonka kuulen edes hyräilevän sporassa tai metrossa tervetuloo helsinkiin, saa sellasen kiertoajelun tukasta pyörittämällä, että tulee varmasti nähtyä koko Helsinki ja vähän enemmän ennenku paan sen siihen samaan kolmoseen takas kohti Töölön tapaturma-asemaa.
Mulla oli miljoona ideaa tossa makaronia keitellessä, millä dissaisin tän homman vielä syvemmälle suohon, mut tiätteks, mä unohin. Tää on niin huono tuotos, että mä unohdin, miten meinasin sitä arvostella tai mitä biisejä meinasin tähän laittaa syystä, että parempi mainos Helsingille tai parempi mainos helsinkiläislapsille, jotka rakentaa identiteettiään helsinkiläisen rapmusiikin varaan tms. Sit mä heräsin ja päästin koiran ulos ja tajusin, että ei mun tarvii tätä suohon ajaa tai maailman eniten dissata; puhuuhan biisi kahdeksan jumalattoman pitkää minuuttia ihan omasta puolestaan. Sit mä söin ne makaronit ja ootin koiraa takas sisälle.
Sit me koiran kans kuunneltiin seuraavat biisit ja keitettiin kahvit. Tervetuloo Kallioon!
OLKOON! EI JAKSA STRESSAA! LANDELKI VOI VIIHTYY! LOTOSSAKIN VOI VOITTAA! IHMINENKI VOI RAKASTUA! ELÄMÄ VOI MUUTTUA! PEACE! GOD BLESS! ARMO LÖYTYY PEILISTÄ! HUHHUH! OLKAA IRTI! LEIJUKAA, MUT HÖYHENENKEVYESTI! PUSI PUSI HALI HALI!
T: KAUKO,
MAAILMAN ENSTEKS ASIANTUNTEVIN RAPMUSIIKKIKRIITIKKO!!!!11
Kuinka monella teistä lukijoista on lemmikki? Hyvä! Kuinka moni rakastaa lemmikkiään? Ohhoh! Kuinka monella on sata stooria lemmikistään? Vau, noin monella! Kuinka moni katuu koskaan ottaneensa lemmikkiään? Khamoon, en salee oo ainoa.
Mulla on reilu 7-vuotias koira ja ylihuomenna 6 täyttävä kissa. Eikä oo päiväkään, etten ois edes sekuntia katunu niiden hankintaa.Vaikka on maailman paras fiilis, kun koira tottelee lenkillä JOKAIKISTÄ käskyä
Niin paljon kun mä niistä tykkäänkin, ni helpompi ois ilman. Paino sanalla helpompaa.
Olishan se vitusti helpompaa 11 tunnin päivän jälkeen vaan losahtaa soffalle, ja maata siinä. Eikä tarvis olla pesemässä kissan wc:tä säännöllisin väliajoin. Puhumattakaan lääkärinlaskuista, ruokamenoista ja aineellisista tuhoista! Huh! Menisivät töihin!
Varsinkin nyt, kun on ollut vähän vajokki, niin ilman koiraa ois ollu helpompi. Ja esim. alunperin tänkokosen kämpän hankin "ettei elikot pääse makkariin"
Mä luotan omaan koiraan ku kiveen, mut kyllä sitä usein miettii, kuinka paljon helpommalla pääsis ilman.
Joskus sitä on oikein vihainen omien fiilareiden takia. Mut silti... Sanonpahan sen, että vaikka kuinka OIKEASTI rakkaita nuo kisu ja koira on, niin sitten kunhan ovat menneet, en uusia ota. En edes potentiaalisten lasteni (no niitä nyt ei ookaan) takia.
Tämmöset tuumailut iltalenkin jälkeen
Eki the dogwhisperer
Ja p.s. Oisin venannu faijalta sympatiaa omiin oloihin; se kuitenkin otti tapojensa mukaan pultit. Miksette osaa perkele kulkea, niin ettei mitään kolhuja tule?! Niin anteeks iskä, joskus tämmösiä kolhuja tulee. Ja olet mun iskä, rakastan sua, mut älä nyt jumalauta tässä kohtaa ala inhoilemaan! mä rupeen vollaa, eikä sit oo kellään hyvä olla. ÄLÄ HUUDA, ISKÄ! Oon katkera.
P.p.s.s. En mä noista elikoista kyllä luopuis. Friends4eva. Liian hyviä kamuja. Vaik joskus ottaiskin päähän.
Okei, mä duunaan kanaa. Ihan uunissa duunaan. Laitoin siihen kaikkia mausteita vähän liikaa tai liian vähän. Musta tulee loistava vaimo. Tänään jo kokeiltiin vessapaperilla, että kyl on kaunis huntu. Tuli ohuesti halpa olo, kun ei ollut edes Emboa. Oon myös niin loistavaa vaimomatskua, että tuon limppariakin krapulaiselle. Kelattiin, jos sitä kaatais..öh..sanotaan nyt vaikka napaan, kun tätä lukee myös pienten lasten vanhemmat, koska sekin tulee kuulemma halvemmaks, kun juoda samppaa kengästä. Pommacia..öh, no siitä navasta. Tuli skidisti halpa fiilis, again. Kuka haluais juoda samppaa jostain helvetin kulahtaneesta Vansista nyt ylipäätään? Mä oon sentään sheivannut...öh, niin, sen navan olen kivasti sheivannut.
Eki aka Panda aka monivammanen yrittää keskustella jotain tuossa jumalan unohtamassa nettiyhteisössä, mut mä en pysty. Huomaan eksyneeni tilanteeseen, jossa olen kuin sidottuna hellaan tai kuten maallisemmin kuuluu nyrkin ja hellan välissä, ja mun on pakko soittaa, koska ei ole aikaa istua missään feisbuukissa, kun pitää tehdä salaattia. Äh, kaukana ovat ne lauantaipäivät, kun heräsi yksin ja peloissaan omasta sängystä/lattialta/sohvalta seitinohuessa laskuhumalassa. Oh, ne huikeat tunneskaalat, kun ensin on, että mis vitus mä oon, huh himas, avaimet, puhelin, lompakko, onks rahaa pizzaan, mikä tää on? ah, euron juusto, ei yöllä myynnissä, monelt mä oon tullu, kauan se on ollu tääl taskus ja useat muut hajatelmat kiertävät kehää päässä siinä missä verestävät silmätkin. Päivän edetessä unta, äh, telkkaria, äh, nyt se pizza, äh, kyl mä uskallan syödä ton euron juuston, coldplay soimaan, sit suihkuun itkee ja runkkaa, ei auta, mä tarviin rakkautta, MUN_ON_PAKKO_SAADA_RAKKAUTTA!
ANTAKAA NYT JUMALAUTA RAKKAUTTA!
Joitakin asioita vaan jää sillai lämmöllä muistelemaan siinä vaiheessa, kun ainoa murhe on, että mahtaaks noi kanat onnistua ja loppuks hauskat kotivideot muka jo. Mut hei, kun sä vaimoilet ja haet sille ihanalle krapulamörölle pizzaa niin siinä ehtii tempasee sen kaks siiderii, jos ottaa ilman jäitä ja hei, sä voit laittaa siihen kanaan just tasan niin paljon valkosipulia kuin sä haluat, koska pizzassakin on. Elämä on ihanaa. Se on vaaleanpunaista ja ihanaa hattarapilveä, joka tarttuu naamaan ja maksaa ihan liikaa eikä siinä nyt vältsist oo parhaat ravintoarvot tai mitään, mut jos sä meet niinku Lintsille niin kyllähän sä ostat hattaran. Ei voi skippaa.
Näihin sekaviin aforismeihin ja metaforiin. Mun on pakko mennä pilkkoo toi salaatti loppuun.
Empatiat teille yksinäisille, pelokkaille krapulaisille huomiseks. Muistakaa, että maailmassa on aina joku jolla menee huonommin kuin teillä. Toisaalta.. maailmassa on myös aika helvetisti niitä, joilla menee paremmin kuin teillä. Don't you forget about that.
suurten pelkojen ja pienien yksinäisten todellinen ymmärtäjä,
sisälläni velloo.
Tuntuu kuin joku uusi puoli minusta yrittäisi päästä valloilleen. En tunne itseäni siksi samaksi norsuksi, jona olen jo vuosikaudet elänyt.
Tuntuu kuin olisin.... Olisin panda. Pandakarhu rinkulasilmineen.
Enkä ole ainoa, joka niin ajattelee. Myös kylpyhuoneeni peili ikäänkuin huusi minulle aamulla: "Olet panda! OLET PANDA!"
Pohtiessani asiaa tarkemmin, niin taidan olla. Enemmän panda kuin norsu. Think about it!
-Ihonvärini on vahvasti vitivalkoinen, lukuunottamatta melonin kokoista mustelmaa vasemman daisarin yllä (tirsk! meloni ja daisari, hahhah!).
-en aio hankkia lapsia -> olen uhanalainen
-"aikuinen panda on 120–200 cm pitkä ja painaa 85–125 kiloa"(wikipedia) Okei, ihan oikeesti en oo ihan noin painava, mut parit pizzat ja lähiöillat kehiin, ni johan pomppaa!
-minullakin on mustat silmänympärykset! siis molemmissa silmissä!
Okei, nyt tutkittuani isopanda-faktoja enemmän, huomaan, että yhtäläisyyksiä on vähemmän kuin erineväisyyksiä.
Mutta silti, hirveän eksynyt olo, paljon kysymyksiä. Enkö olekaan norsu? Olenko elänyt valheessa viimeiset vuodet? Käynkö läpi tutkimusmatkaa itseni sisällä? Kenenköhän numero toi puhelimesta löytynyt "Kushhhi" on?
Huoh, aion etsiä vastaukset näihin kysymyksiin, rakas päiväkirja. Vaikka tiedän sen olevan pitkä ja kolhuinen matka. Aion olla vahva. Vahva kuin härkä. (oi ei, ei enää lisää eläimiä!! menen sekaisin!) Aion olla vahva kuin, kuin kuin... Kivipora!
Nyt on reilu päivän verran leikitty yksikätistä rosvoa. Kyl tää tästä.
Yö meni unilääkkeistä huolimatta hyvin katkonaisesti, varuiks heräsin aina kun piti liikahtaa, jonka jälkeen makasin suu auki Kauna-narahtelumaisesti äännellen.
Aamulla olo oli kuitenkin lääketokkurainen. Ja ihan vitun kipeä. Polvikin saakeli oli hellänä!
Hetken mietin, kuinka kampean itseni sängystä. Joku tovi siinä meni. Pukeutuminen ilmeni sitten haastavammaksi osioksi. Esim. rintsikoiden pukeminen yhdellä kädellä on taitolaji. Nostan hattua siihen sujuvasti kykeneville!
Olosuhteiden pakosta koira ulos ja mars töihin. Aamusta asti siellä hulisi jos jonkinnäköiset asiakkaat "Voisitsä paketoida tän lahjapakettiin?" Totta kai. Sitä seurasi soitto lekurille "Laita ny jumalauta jotain särkylääkkeitä!" Puhelimitse tehdyt reseptimääräykset lähimpään apteekkiin: priceless.
Onneks bossit oli hommanneet aputytön puoleksi päiväksi; sain itse vain haahuilla ympäriinsä, päteä ja käskyttää. Isona musta tulee suuri johtaja!
Yhden asian hogasin: jos on vain oikea käsi käytössä -vaikka olisi kuinka oikeakätinen- on äärettömän hankalaa taluttaa koiraa, kantaa kauppakassia, puhua puhelimessa ja vetää spaddua. Itseasiassa, se oli niin mahdotonta, että puhelu päättyi luurin tippumiseen ja akun lennähtämiseen, melkein kokonaisen spaddun poisheittämiseen, kirosanatulvaan ja itsesääliin. "Vittu vittu, lopetan röökinpolton, luovun koirasta, en käy enää kaupassa enkä käytä puhelinta! Muutan jumalauta metsään ja kaatuilen siellä!!"
Kostoksi siitä, ettei kykene kokkaamaan, söin nuudelit suoraan kattilasta. HAH! In your face, kokkailu! Eiku hetkinen... Ainahan mä toimin noin!! No joo, mut anyway.
Nyt odotan kauhulla huomista; koska otsakin otti osumaa kommelluksissani, on kuhmu alkanut uhkaavasti siirtyä alemmas. Nenän vasen puoli sinertää, sillai mustikanvärisenä. Oisko huomen musta silmä? Oisko voittajaolo? Oisko sitä niin Lady GaGA, että maalais koko naaman siniseks? Oisko huomen töitä? Taitaa muuten olla!!
Mutta jos jotain saan sinulta pyytää, rakas kuka-täällä-nyt-sit -ikinä-määrääkään, niin jos se musta silmä pölähtää, niin ANNA sen värin olla syvimmillään sunnuntaina.
Sunnuntaina siksi, että on Joulukadun avajaiset. Ja ihmisiä, varsinkin lapsiperheitä, paljon.
Because nothing says "Christmas time" better than an honest black eye.
Onnistunut vapaapäivä: nukun pitkään, vedän tuplalaulutunnin ja sit vaik siivoon.
Tai sit: nukun vitusti liian pitkään, skippaan laulutunnit ja tuun töihin. En missään nimessä siivoa tai tee muutakaan järkevää. Joo, suits me better. Kostoksi laulutuntien skippaamisesta treenasin kotona. Siihen tyyliin, että kohta kolahtaa häätölappu postiluukusta. Tai jos ei häätölappua, niin ainakin "laula vielä niin kuolet"-tyyppinen uhkausviesti. No mut hei, hetken ajan olin Celine Dion Titanic-fiilareissa! BONMOTHERFUCKINGJOUR TO ALL!
tÄNÄÄN ON SEMMONEN PÄIVÄ, ET NÄKÖJÄÄN CAPS LOCK ON PÄÄLLÄ (ei enää), millään ei oikeastaan oo väliä ja illalla ollaan sivistyneitä. Mä ja Kauko meinaan korkataan Musiikkitalo! Mä niinku NIIN aion pyytää silt Mozartilta nimmarin!!
Tällä hetkellä oon vielä töissä tosi asiantuntevana ja pätevänä. Tai saisin päteä, jos täällä olis ihmisiä. On se kumma, miten ihmisillä ei ole puukkotarpeita näin marraskuisena keskiviikkoiltana. Mikä teitä vaivaa?!
Oon ehkä tajuamattani suututtanu yhen tyypin. Oman luonteeni tiedostaen se on varsin todennäköistä. Mä en soita takas, vastaa viesteihin, pidä sanojani tai oo muutenkaan lojaali. Täys mulkku. Mut hei, tiedostan, että näin on. Sehän oikeuttaa.
Onneks Kauko tuli seivaa duuni-illalta, se on hyvä tyyppi. Ja näyttääkin ihan aikuiselta kauluspaidassaan! Itse näytän ihaan skifiiltä rumissa vaatteissani, huonoissa meikeissäni ja tarvitsen-pipoa-tukassani.
Kaukon kaa hommaillaan töissä, ollaan irti ja koht mennään Musatalolle.
Nyt on pakko lopettaa, jatkan ehkä Mozzu-menoissa illalla. Ehkä! Sitähän te homot toivotte! ÄLKÄÄKÄ TANSSIKO SIELLÄ LINNAN JUHLISSA!! VARSINKAAN NIIDEN LAMPAIDEN KANSSA!!
Terv. nimim. "Olen Eki ja vastustan homolammastansseja"
Katsottiin vielä illalla täällä turvakodissa sellainen elokuva, missä on tietty prinsessa ja joku semiluuseri tyyppi, joka pelastaa maailman kaikelta pahuudelta ja SIT MÄ NUKAHDIN
eli mä en nähnyt, meniks ne naikkariin tai alkoks ne ees olee, mut vahva epäilys oli tästä, että kyllä ne salettiin alkoi tai meni. Saduthan menee aina niin, että prinsessa saa prinssin ja puoli valtakuntaa. Sehän on tietysti ihanaa ja pelkkää lovee ja tralalaa, mut hei, mä silti aamulla kelasin tässä, että mitäs sitten? Mitä sitten tapahtuu, kun prinsessa on saanut sen prinssin ja puoli valtakuntaa? Miksei kukaan kirjoita siitä satua? Sit aattelin, että fuck it, mä kirjoitan siitä sadun.
PRINSESSA JA PUOLI VALTAKUNTAA
1. Luku
Olipa kerran prinsessa. Prinsessa oli hyvin kaunis ja hänet oli pelastanut jonkun kaukaisen maan kuninkaan semiluuseri tuhlaajapoika, joka oli häädetty kotoaan tekemään edes hetkeksi jotain oikeita töitä. Prinsessa oli ollut teljettynä satoja, ehkä jopa miljoonia, vuosia kiviseen ja kosteaan tornimalliseen yksiöön, josta oli yksi pieni ikkuna pihalle, jossa maa paloi ja mäti ja korppikotkat söivät lapsien ja örkkien ruumiita. Prinssin saapuessa ja paloitellessa hirviön ja sitä myötä kaiken pahan mitä maailmassa oli koskaan ollut tai tulisi koskaan oleva, oli prinsessakin jo suopea ajatukselle muutosta ja niinpä hän lähti tämän ihan kivannäköisen pojankoltiaisen matkaan kohti kaukaista maata ja pojan isän, kuninkaan, valtakuntaa.
Saavuttuaan perille nuoripari opastettiin naimisiin ja tämän uljaan prinssin lisäksi prinsessalle luvattiin puoli valtakuntaa. Prinsessa oli haltioissaan. Kyllä tämä yksiön voittaa ja prinssikin oli ihan kiva ja harrastusmahdollisuuksia olisi ja palvelijoita ja kokkeja ja meikkejä ja ihania mekkoja. Juu, kyllä tästä ihan hyvä tulisi, prinsessa ajatteli ja vähän ääneenkin hörähti: Mitä tässä nyt voisi muka tapahtua, mikä olisi pahempaa kuin se loukko, josta prinssini minut pelasti?
Ensimmäiset kuukaudet ja vuodet olivat unohtumattomia. Kesät olivat täynnä tuoksuja ja rakkautta. Prinsessa ja prinssi olivat yhtä ja kertoivat toisilleen salaisuuksia ja haaveita ja ikäviäkin muistoja menneisyydestä. He juoksivat kukkivilla niityillä ja ratsastivat rannoilla, joiden hiekka oli hienoakin hienompaa ja lupasivat toisilleen auringon ja kuun ja kaikki siltä väliltä. Talvisin he istuivat linnan saleissa ja pitivät yllä tulta niin takassa kuin toistensa välilläkin. Kietoutuivat karhuntaljoihin ja joivat hienoja viinejä tulen äärellä. Vuodenajat vaihtuivat vaaleanpunaisissa sävyissä.
Eräänä juuri sellaisena alkusyksyn aamuna, kun aurinko kultaa jo ruskaantunutta maisemaa ja valaisee koko huoneen, makasivat prinsessa ja prinssi aviovuoteessaan hitaasti heräillen. Samaan aikaan toisaalla käytiin appivanhempien kesken kiivasta keskustelua nuorten rakastavaisten tulevaisuudesta. Töitä olisi tehtävä, itseään olisi kehitettävä, kruununperilliset olisi hankittava ajoissa. Joulun jälkeen olisi kuherruskuukausi päättyvä ja oikean elämän aika. Vuodenvaihteessa tässä valtakunnassa puhaltaisivat uudet, pakkasen kylmettämät, raikkaat tuulet.
Mitenhän mahtaa ämmän käydä? Kaukonahjukselle käy tänään ihan hyvin. On aamukahvia kivasti siinä ja illalla überkulttuuripläjäys, kun Ekin kanssa pitäis ottaa uusi musiikkitalo haltuun! AI ETTÄ! Turvakodista luvattiin lainata vielä läppärikin käyttöön, joten jatkoa on luvassa niin Kaukolle kuin prinsessallekin.
